Brittipop-tumblrit

Olen vasta aivan äskettäin havahtunut siihen, että netti on suorastaan täynnä erilaisia suosikkiyhtyeisiini liittyviä kuvablogeja. Mainioita Brittipop -kuva-aarrearkistoja ovat mm. seuraavat:

Beatle Photo Blog Pelkkää Beatlesia, bändinä ja sooloina, vintage-tunnelmaa

Hey, Lyla! 1990- ja 2000-lukujen Brittipoppia + mod-meininkiä

We See Things They'll Never See Painotus 90- ja 00-luvuilla, humoristinen ote

Oh, Gallaghers 90-prosenttisesti pelkkää Oasista

Muuta:

Oletteko jo käyneet äänestämässä? Itse kävin viime lauantaina äänestämässä ennakkoon. Koskaan ei voi olla aivan varma, jaksaako lähteä varsinaisena vaalipäivänä liikenteeseen, joten on paras hoitaa homma alta pois hyvissä ajoin. Tämän päiväisessä Helsingin Sanomien ja Nelosen yhteisessä TV-tentissä oli kysymysten huonosta tasosta johtuen melko pöljää keskustelua. Eniten ehkä huvitti Paavo Lipposen väärä strategia: jos toimittaja kysyy vihjailevan kysymyksen ehdokkaan korkeasta iästä, ei kannata aloittaa vastausta selittämällä sota-ajan perunapainotteisesta ruokavaliosta ja eduskunnan uimamestaruuskisoista joskus 70-luvulla.

Tweet

Ennustajahenkilö

Kirjoitin Facebook-statukseeni 17.4. eli vaali-iltana näin:

"Veikkaan, että Katainen & Soini sumplivat tän silleen kivasti, ettei PS:n tarvitse tulla hallitukseen, vaan ne saavat jäädä mukavasti oppositioon räksyttämään ja syyttää siitä vaikka sitä, että "vanhat puolueet ei päästäneet mukaan". Hallituksessa kok+SDP+vihr+RKP."


Nostelen nyt vähän omaa häntääni, mutta aika hyvin ennustettu, eikös vain? Listasta puuttuvat vain kristillisdemokraatit.

Perussuomalaiset on perusolemukseltaan oppositiopuolue ja Soinin koko "magiikka" perustuu siihen, että hän on oppositiopuolueen johtaja. Koko homma olisi mennyt PS:n kannalta aivan pilalle, jos puolue olisi joutunut hallitusvastuuseen vastaamaan populistisiin lupauksiinsa ja Soini olisi joutunut ministeriasemassa näyttämään, miten helppoa maan asioiden "oikealle tolalle" saattaminen onkaan.

Tietysti harmi, ettei SDP onnistunut painostuksessaan ajaa PS pakolla hallitukseen. Nyt Soini joukkoineen voi jatkaa kannatuksensa kasvattamista oppositiopuskista populistiohjuksilla räiskien. Kun edessä ovat luultavasti vieläpä melkoisen vaikeat ajat, joina mikä tahansa hallituspuolue tulee luultavasti saamaan kovasti rapaa päälleen, säästyvät perussuomalaiset nyt tässäkin suhteessa melkoiselta höykytykseltä. Ja kun perus-kansa jää nyt kyräilemään ja syyttelemään "EU-herrojen" pillin mukaan tanssimisesta, voi Soini nousta ensi vuoden presidentinvaaleissa jopa toiselle kierrokselle, jos päättää peliin mukaan lähteä.

Tavallaan siis helpotus, että emme joudu näkemään esim. Jussi Halla-ahoa ministerinä, mutta tavallaan harmi, että perussuomalaiset saavat nyt jatkaa katteetonta öykkäröintiään itselleen hyvin suotuisasta oppositioasemasta.

Tweet

Ulkona

Regent's Park auringonlaskun aikaan

Huhtikuu oli tosiaan vierailijakuukausi. Kiirettä riitti koko kuulle sen verran, että löysin tänään jääkaapistani täysin homehtuneen pestopurkin: kastike oli jäänyt käyttämättä, kun olin syönyt ulkona lähes joka päivä.

(Mielenkiintoista.)

Muutenkin olen hieman ulkona kaikista asioista. Kävin kyllä seuraamassa Suomen vaaleja paikallisella merimieskirkolla, mutta jälkipelien suhteen olen melkein täysin tietämätön kaikenmaailman hakkaraisista ja muista ilmiöistä.

Lontoon-kävijöille on hauska näyttää omia suosikkipaikkojaan ja siinä samalla on hauska huomata, että suosikkipaikkoja on ehtinyt kertyä. Vaikka kaupungissa on esimerkiksi kahviloita, pubeja tai puistoja niin paljon, että jokaiselle päivälle riittäisi tusina ennenkäymätöntä, on mukavaa, että tietyt kohteet valikoituvat vakiopaikoiksi, joihin palaa kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi superherkullisia leipiä Goodge Streetin lähellä tekevä italialainen Dino muistaa minut jo ulkonäöltä ja luuli tänään, että aamupalalle tuomani kaverini oli veljeni. Asiat yksinkertaisina pitääkseni myöntelin Dinolle, että velihän se siinä. 

(Toivottavasti tästä ei kehkeydy jonkinlainen valtavan monimutkainen vyyhti, joka alkaa valkoisesta valheesta, mutta päättyy johonkin todella katastrofaaliseen? Jos esimerkiksi Dino jostain syystä pyytäisi minua lapsensa kummisedäksi ja lapsesta kasvaisi maajoukkuetason jalkapalloilija ja läheisenä perheystävänä minusta tulisi tämän tähtifutaajan pelaaja-agentti, mutta sitten kesken MM-kisavoittojuhlia Dinon suvun maatilalla Calabriassa paljastuisikin, ettei minulla olekaan veljeä eikä näinollen minkäänlaista kredibiliteettiä lähisukulaisuusasioissa eikä uskottavuutta kummisetänä ja agentuurisopimukseni purettaisiin ja minut haastettaisiin petoksesta oikeuteen ja korruptoitunut ja julkkiksia - kuten MM-jalkapallolijoita - kumarteleva, läpeensä mätä italialainen oikeuslaitos tuomitsisi minut jättikorvauksiin ja ehdottomaan vankeuteen?) 

Perjantaiset prinsessahäät olivat oikeastaan yllättävän vaisut - mikä oli hyvä asia. Kirkon ja palatsin välittömiä lähiseutuja lukuunottamatta kaupungissa oli oikeastaan jopa melkein autiota: koska autoteitä oli suljettu laajoilta alueilta, kaduilla oli paljon enemmän tilaa kuin tavallisina viikonloppuina. Katselin häälähetystä Marriot-hotellin kahvilasta teen, BLT:n, pizzan, croissantin, macaroon-leivoksen ja parin colan kanssa - kokemus oli rauhallinen ja hyvä.

Toukokuun alussa täytyy palata hetkeksi ainakin puolittaiseen opiskelumoodiin, sillä kuun puolessavälissä on kevään ainoa tentti. Useimmat paikalliset opiskelijat joutuvat tekemään lyhyen tenttijakson aikana kuusikin tenttiä, mutta omat kurssini suoritettiin suurimmaksi osaksi esseillä ja tenttikaudelle jäi vain yksi rasti. Toivottavasti en ole hullutteluhuhtikuun aikana unohtanut aivan kaikkea alkukeväästä opetettua.

Tweet

Politiikan houkutus

Katsellessani eilistä A-Studiota tulin pohdiskelleeksi sitä, millaista on olla poliitikko Suomessa. Vastaus pohdintaan on: eipä kovin kummoista. Oikeastaan urapoliitikkoja käy hieman sääliksi: esimerkiksi niinkin älykäs ja kokenut ihminen kuin Mauri Pekkarinen joutuu ainakin kampanja-aikoina viettämään viikkonsa kuunnellen jo puoliksi maatuneiden eläkeläisäänestäjien horinoita yksityisteiden valtiontuista, vääntäen puujalkavitsejä KMS-rahoista ja pällistellen Paavo Väyrysen juustomaista naamaa, vaikka hänen ajallaan olisi varmasti parempaakin käyttöä superministeriön johdossa.

Säälintunnossani käännyinkin oikeastaan suljettujen listavaalien kannalle. Pekkaristen ja muiden kovien tekijöiden aikaa ja energiaa säästyisi, jos he eivät joutuisi kiertämään kättelemässä aivan jokaista autioituvan pikkutaajaman varavallesmannia, vaan voisivat keskittyä suurempiin linjoihin, kun ihmisten täytyisi äänestää ensisijaisesti puoluetta eikä henkilöä. (A-Studio tietysti käsitteli paraikaa käynnissä olevaa keskustan sisäistä puheenjohtajakisaa. Puolueen sisällä tapahtuvaa kampanjointia suljettu listavaalikaan ei tietysti helpottaisi, mutta tarkoitankin tässä nyt lähinnä eduskuntavaaleja.) Asian voi nähdä jopa niin, että vanhanaikainen, tupailloissa kiertämällä tapahtuva ääntenkalastelu on tavallaan äänestäjien ja politiikan aliarvioimista. Miksi ministerin täytyisi tietää tai välittää jostain Ulvilan savunahkiaisyhdistyksen kuusivuotissuunnitelmasta; miksi hänen täytyy hukata aikaansa kiinnostuksen teeskentelyyn?

Poliitikon arjen kovuudesta saattaa johtua osin sekin, ettei politiikka ammatina nykyisin kiinnosta nuoria ihmisiä. Se, että nuorisopolitiikka houkuttelee vain keskinkertaisuuksia ja pätemiskuumeisia kokouskrokotiileja, kasvaa ja kiertyy ajan myötä koko järjestelmää heikentäväksi noidankehäksi. Vai haluaisitko itse viettää vapaaehtoisesti aikaa videolla kohdassa 8.05 esiintyvien nolojen pikkukekkosten kanssa?

Lopulta ollaankin sitten siinä pisteessä, että mennään siitä, mistä kansa on matalin ja päädytään videon kohtaan 20.05.

Tweet

Britannian vaalit '10

Äsken siis ratkesi, että konservatiivien David Cameronista tuli Britannian uusi pääministeri. Cameron pyrkii muodostamaan Britannian oloissa harvinaisen koalitiohallituksen liberaalien Nick Cleggin kanssa, ja entinen pääministeri, työväenpuolueen Gordon Brown saa väistyä poliittiselta näyttämöltä kokonaan.

Vaikka Labourin 13-vuotinen hallituskausi päättyy ja Brown väistyy puolueen puheenjohtajan paikalta, loppujen lopulta tulos saattaa silti olla Labourin kannalta hyvin hyödyllinen, ainakin pitemmällä tähtäimellä. Cleggin liberaalit saivat luultavasti viime viikon vaaleissa osan äänistään vain siitä hyvästä, etteivät liberaalit ole konservatiiveja. Nyt, kun liberaalit kuitenkin ryhtyvät yhteistyöhön Toryjen kanssa, puolue menettää tämän valttikortin. Koalitiohallitus osoittaa, että ainoa todellinen vaihtoehto konservatiiveille on sittenkin Labour. Kun Labour saa nyt huoahtaa hetken oppositiossa ja koota joukkonsa kesällä valittavan uuden puheenjohtajan innostamana, työväenpuolue saattaa palata vallan kahvaan yllättävänkin pian. Toryjen ja liberaalien yhteishallitus tuskin kykenee istumaan kokopitkää viisivuotiskautta, ja etenkin jos liberaalien ajama vaalijärjestelmän muutos vakiomittaiseen parlamenttikauteen ja uudenlaiseen valintatapaan menee läpi, uudet vaalit on pakko järjestää pian äänestysjärjestelmän muuttamisen jälkeen. Silloin Labourilla on taas hyvä paikka iskeä.

Brittien vaalikiemuroita on ollut hauska seurata: maassa osataan poliittinen touhotus paljon hauskemmalla tavalla kuin esimerkiksi Suomessa. On suorastaan hellyttävää seurata esimerkiksi BBC:ltä, miten vanhat tavat ja seremoniat liikuttavat mieliä: "Tässä Gordon Brown astuu Jaguariin matkalla Buckinghamin palatsiin kuningattaren luo esittääkseen eronpyyntönsä. Rouva Brown ja lapset matkustavat eri autossa", "Palatsin yllä näkyy sateenkaari. Tämä on kaunis toukokuinen päivä hallituksenvaihdokselle.", "Konservatiivit ovat jo tuoneet oman mikrofonitelineensä Downing Street 10:n edustalle. Vallanvaihdos tapahtuu välittömästi." Maassa, jossa ei ole kirjoitettua perustuslakia, pienet, turvallisuutta tuovat yksityiskohdat ja toistuvat rutiinit muodostavat kaivattua järjestelmällisyyttä, jota media rakastaa raportoida. Kaksipuoluejärjestelmässä poikkeuksellinen useamman kuin yhden puolueen hallitus on sinkauttanut Britannian poliittiset kommentaattorit ylikierroksille ja mm. Twitterin ja liveblogien tarjoamat tekniset mahdollisuudet ovat tehneet hallitusneuvottelujen seuraamisesta suoranaista poliittista urheilujuhlaa.

Itse säälin hieman Gordon Brownia. Brown oli vaalien pääministeriehdokkaista asiaosaamiseltaan selvästi korkeatasoisin, mutta miehen henkilökohtaiset ominaisuudet ja kritiikkiä herättävä persoona vaikeuttivat laajan suosion keräämistä niin äänestäjien kuin muiden puolueiden edustajien parissa. Brownin hieman alle kolmivuotinen hallituskausi ei ollut säkenöivä menestys, mutta vaikeassa taloustilanteessa hän oli varmasti mies paikallaan. Voisi kuvitella, että pääministerin paikalta eroaminen on Brownille itse asiassa helpotus.

Ja Brownin ratkaisusta seuraa myös se, että Alastair Campbellin on viimeinkin mahdollista julkaista päiväkirjojensa sensuroimaton laitos.

Brittipolitiikan fanien on syytä kurkata Yle Areenaan ja katsella fiktiivinen elokuva Syytetty: Tony Blair, joka antaa vaihtoehtoisen näkemyksen siitä, mitä keväällä 2010 olisi voinut tapahtua.

Tweet

Suhteellisen OK Suomi?

Suomen tämänhetkinen tila on viime aikoina noussut esille useassakin keskustelussa. Eräs ystäväni oli sitä mieltä, että Suomi on nykyisellään kuin sekoitus USA:ta ja Italiaa: ihmisiä ammuskellaan kaduilla ja junat kulkevat ja törmäilevät täysin holtittomasti. Vertaus oli kenties hieman kärjistetty, mutta ei missään nimessä mitenkään epätosi.

Asiat ovat viimeisten vuosien aikana liukuneet melko hullulle tolalle lähes huomaamatta. Julkisilla paikoilla tapahtuvat satunnaiset väkivallanteot alkavat olla jo melko yleisiä. Ensi kesän jälkeen maassa on luultavasti jo toinen perättäinen pääministeri, jota ei ole valittu tehtäväänsä alun perin vaaleilla. (Tuo pääministeri voi pahimmassa skenaariossa olla jopa Paavo Väyrynen.) Poliittisten päättäjien liepeillä toimivat, "maksulliseen arvovaikuttamiseen" toimintansa suuntaavat liike-elämän ja ammattiliittojen pelimestarit tahraavat järjestelmää korruptiolla. Hyvinvointivaltio on luhistumassa: tulevaisuudessa mm. väestön huoltosuhteen muutos, kysymys eläkkeiden riittävyydestä, koulutuspoliittiset asiat sekä terveydenhuollon kattavuus ja toimintakyky tulevat aiheuttamaan valtavia haasteita. Perinteinen teollisuus on kriisissä; matalampien kustannusten maat houkuttelevat tuotannon itselleen. Lakkohaluja on havaittavissa eri aloilla ja lakkoon on jo käytykin useissa kriittisissä tapauksissa, kuten Finnairilla. Kahden viime vuosikymmenen kansallinen ylpeys ja uudemman teollisuuden menestystekijä Nokia on menettämässä asemiaan matkapuhelinmarkkinoilla eikä "uusia nokioita" ole vielä toistaiseksi löydetty.

Toinen ystäväni vertasi tilannetta Kuubaan: kun sikarimaan vallankumous oli saatu suoritettua, jäätiin pysähtyneisyyden tilaan eikä yhteiskuntaa enää kehitetty. Saman voisi nähdä tapahtuneen Suomessa: sen jälkeen, kun hyvinvointivaltio saatiin "valmiiksi" kenties joskus 1980-luvulla, sitä ei ole enää kehitetty vaan sen on annettu hapertua nykyiseen tilaansa. Jossain vaiheessa on päätetty, että asiat ovat nyt tarpeeksi hyvin, ja sen jälkeen on suljettu silmät ja ristitty kädet.

Kesken tällaisen kotimaakritiikin kolmas ystäväni huomautti: "Ei pidä valittaa. Voimme kuitenkin olla tyytyväisiä, sillä monessa muussa maassa asiat ovat paljon huonommin." Ja juuri tämä onkin vikana: ei uskalleta kritisoida nykyistä tai vaatia parempaa, sillä nykytila on kuitenkin suhteellisen OK, jos sitä verrataan esimerkiksi sellaisiin maihin, jotka kärsivät nälänhädästä tai sodasta. Tämä vertaus voidaan totta kai aina tehdä, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Se, että Sudanissa asiat ovat heikossa jamassa ei missään nimessä voi tarkoittaa sitä, ettei Suomessa voitaisi vaatia parempaa. Suhteellisuus ei tässä asiassa toimi. Juuri tällainen hyssyttely estää todellisen kehityksen ja rampauttaa kaiken keskinkertaiseksi mössöksi. Mitä jos esimerkiksi Kiinassa ei voitaisi vaatia vapaata tiedonvälitystä sen vuoksi, että kiinalaisilla kuitenkin on ruokaa syödäkseen, toisin kuin pohjoiskorealaisilla?

Olisi hyvä tunnustaa reilusti, että suomalaisessa yhteiskunnassa, politiikassa ja taloudessa on tällä hetkellä monenlaista vikaa. Se, miten tilanne olisi korjattavissa, on aivan toinen kysymys, mutta sitä kysymystä ei päästä edes esittämään, jos tyydytään siihen, että asiat ovat riittävän hyvin, kunhan kaikilla on katto pään päällä ja ruokaa lautasella. Sillä hymistelyn pitkittyessä ei välttämättä ole pian enää näitäkään.

"Happiness isn't relative, any more than suffering is. No one's going to feel grateful that his life isn't any worse."

- Martin Amis

Tweet

Vaalipäivä + Suomen kesä

Nousin herätyskellon soittoon sunnuntaiaamuna klo 7.30 kiirehtiäkseni vaaliavustajaksi EU-parlamenttievaalien äänestyspaikalle. Nyt kello on 5.30 maanantaiaamuna ja olen juuri menossa nukkumaan. Tällainen on Suomen kesä. Hesari tipahti juuri ovesta.

En siis lähtenyt jatkoille ääntenlaskuporukan kanssa. Kaikilla taisi olla puoluekirja - itse olen liian cool mihinkään puolueeseen. Vaalitulos oli melko omituinen. Isä ****n Mitro? Mitä ihmettä?!? Hienoa oli, että vihreät saivat yhden lisäpaikan - se on melkoinen saavutus, kun suomalaisten edustajien kokonaismäärä väheni yhdellä! Toivottavasti kristillisdemokraatit joutuvat jollekin helvetin kehistä perussuomalaisten kanssa solmitun vaaliliiton seurauksena.

Oma ehdokkaani ei päässyt läpi. Taaskaan. Ehkä yhden kerran olen parlamentti- tai valtuustovaaleissa äänestänyt henkilöä, joka on tullut valituksi.

Vaaliurakan jälkeen istuimme muutaman kaverin kanssa rannalla ja ihmettelimme Suomen kesää, kanadanhanhia sekä hevosen kokoisia koiria. Gato Negro -merlot oli aivan passelia, ainakin parin... mukillisen jälkeen. Huh.

Oli hienoa nähdä vanhaa ala-astekaveria, jota ei muuten tapaa kovinkaan usein. Kuuntelimme The Cardigansin Long Gone Before Daylightia (Spotify). Ystävänikin oli huomannut Communicationin (YouTube) erinomaisuuden.

Kotiin pyöräillessäni ohitin aamun ensimmäiset lenkkeilijät ja tavarantoimittajat. Nyt on yhtä valoisaa kuin silloin, kun kävin muutama tunti sitten ostamassa huoltoasemalta pattereita iPod-kaiuttimiin rannalla istuskelua varten. Tämä on Suomen kesä. Äärimmäisyyksien aika. Olen todella iloinen, että voin viettää tällaista kesää, vaikka olinkin pari vuotta sitten luvannut itselleni, etten enää tulisi kotiin siinä vaiheessa, kun aamun ensimmäiset risteilylaivat saapuvat satamaan. Ihminen tarvitsee tällaisia kesiä. Kiitos tädille pimennysverhoista!

Tweet

"Suomen ääni Euroopassa"

EU-parlamenttivaalit lähestyvät, mutta asia kiinnostaa vain kovin harvoja: vuonna 2004 EU-vaalien äänestysprosentti Suomessa oli 41,1 eli hieman kyseenalainen jopa aivan demokratian itsensä toteutumisen kannalta.

Osasyy vähäiselle kiinnostukselle on varmasti siinä, että kansa ei keskimäärin ole kovin hyvin perillä siitä, mitä EU-parlamentti tekee. Tämä johtuu niin asian kohtalaisesta uutuudesta kuin median vähäisestä EU-raportoinnista, mutta myös puolueista itsestään. Esimerkiksi erään sosiaalidemokraattien ehdokkaan vaalilause kuuluu "... Suomen ääni Euroopassa". Juuri tällaiset sloganit antavat EU-parlamentista sen vääristyneen kuvan, että suomalaiset edustajat edustaisivat siellä Suomea ja maamme kansallisia etuja.

Mielestäni olisi paljon rehellisempää, jos EU-vaaleissa kampanjat käytäisiin Euroopan-laajuisin puoluetunnuksin, esimerkiksi niin, että demarit kertoisivat kuuluvansa eurooppalaisessa puoluekontekstissa sosialisteihin ja kokoomuslaiset konservatiiveihin, eikä mitään yhtenäistä "suomalaista" ryhmää missään nimessä ole olemassakaan. Liiallinen fiktiivisen maayhtenäisyyden esilletuominen EU-vaaleissa saattaa johtaa yksinkertaisesti vääriin äänestyspäätöksiin. Varmasti on olemassa esimerkiksi maanviljelijöitä, jotka haluavat rehtejä keskustalaisia puolustamaan Suomen maaseudun etua Rysselin peilisaleihin, mutta joutuvatkin pettymään, jos ja kun tajuavat, että keskusta kuuluukin Euroopassa liberaaliryhmään, joka tuskin on kovin kiinnostunut sokerijuurikkaan erikoisolosuhdetukien säilyttämisestä.

EU ei siis kiinnosta suomalaisia, koska sen tärkeyttä ei täysin ymmärretä - mutta suomalaiset puolueet eivät tunnu täysin edes haluavan, että se ymmärrettäisiin. Itse en ole vielä päättänyt, ketä äänestän, mutta en ainakaan sellaista ehdokasta, joka lupaa ajavansa EU:ssa "Suomen etua".

Ja miksi SDP on laittanut televisiomainostensa taustalle järkyttävän Coldplay-pastissin?

Muuta: Tästä blogista voi ladata Talk Talkin entisen laulajan, Mark Hollisin harvinaisen sooloalbumin! Vuonna 1998 julkaistu levy jatkaa samalla määrittelemättömän omaperäisellä linjalla kuin Talk Talkin kaksi viimeistä albumia, Spirit of Eden ja Laughing Stock.

Tweet

OK

Tänään oli erittäin OK päivä, miellyttäviä sattumuksia toisensa jälkeen.

Heräsin aamulla klo 06 ja näin BBC Worldiltä, että Barack Obama oli valittu Yhdysvaltain uudeksi presidentiksi selkeällä valitsijamiesten enemmistöllä. Hävinnyt vastaehdokas John McCain oli "luovutuspuheessaan" hyvin reilu Obamaa kohtaan ja kehotti omia tukijoitaan olemaan ylpeitä kansalaisia myös Obaman Amerikassa.

George W. Bush on kyllä kieltämättä jättänyt USA:n melko tukalaan jamaan kahdeksanvuotisen presidenttikautensa lopuksi. Obamalla tulee olemaan kova työ selvittää esimerkiksi Irakin ja Afganistanin tilanteet ja maailmanlaajuinen rahoituskriisi, mutta ainakin yhden ongelman hän onnistuu poistamaan päiväjärjestyksestä hetimiten: nimittäin Bushin. Presidentti Bush on pelkällä olemassaolollaan aiheuttanut USA:n maineelle niin paljon hallaa, että Obama saa aikaiseksi paljon hyvää jo pelkästään sillä, että hän ei ole Bush. Olen myös erittäin iloinen siitä, että USA sai ensimmäistä kertaa ei-valkoisen presidentin. Vaikka rotu ei olekaan politiikassa mikään kysymys, Obaman positiivisella esimerkillä tulee olemaan valtava vaikutus tavallisten kansalaisten keskuudessa. Se on hieno juttu.

Hieman myöhemmin aamulla Oasiksen Tukholman-konsertin liput tulivat myyntiin ja sain itselleni yhden lipun parhaan ystäväni suosiollisella avustuksella. Ensi tammikuussa pääsen siis viimeinkin näkemään kaikkien aikojen suosikkibändini livenä! Jee!

En ehtinyt varaamaan konserttilippuja itse, sillä olin ala-asteella opettajansijaisena. Tälle viikolle on sattunut hyvä putki: kolme kuuden tunnin koulupäivää. Sijaishommissa nimenomaan pitkät päivät ovat haluttuja, sillä seutualueelle suuntautuvissa keikoissa jo matkoihinkin kuluu jonkin verran palkasta. Luokassa on lisäksi vain neljä oppilasta, joten tällä kertaa en edes joudu kärsimään tavallisesta joukkometelistä, joka normaalikokoisissa luokissa on melko rasittavaa.

Koulusta päästyäni suuntasin taas hammaslääkäriin; tänä syksynä jo neljättä kertaa. Hankala Länsiväylän keskellä suoritettu bussinvaihto onnistui täydellisesti, mikä oli iloinen sattuma. Myös paikkaus meni hyvin: puudutus osui kohdalleen niin nappiin, että hammaslääkäri sai hoidettua kaksi reikää yhdellä iskulla, eikä minun näin ollen tarvitse enää tänä syksynä mennä paikattavaksi. Takaisinkin tullessa bussionni suosi minua, ja pääsin kotiin suoraan joutumatta värjöttelemään alkutalven viimassa.

Eli erittäin OK päivä kaiken kaikkiaan.

Tweet

Vaalit

Kuntavaaleista muutama sananen. Oikeastaan ei niinkään vaalien tuloksesta ja tapahtumista, kuin eräästä politiikan peruskysymyksestä...

... nimittäin siitä, mitä varten puolueet oikein ovat olemassa.

Näiden vaalien tulosten ohessa on puhuttu paljon SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatuksen laskusta ja siitä, miten "vasemmisto on kriisissä". Omasta mielestäni etenkin demarien toiminta on viime vuosina vaikuttanut hyvin väkinäiseltä ja epätoivoiselta, joten ei ole ihmekään, että puolue on kriisissä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että SDP itse näkee suurimmaksi ongelmakseen kannatuksen katoamisen ja siitä johtuen suurimmaksi tavoitteekseen kannatuksen lisäämisen. Tällainen vaikutelma tulee ainakin puolueen johdon ja rivijäsentenkin puheista. Eikä minkään puolueen päätavoite missään nimessä pitäisi olla pelkkä äänestäjien haaliminen, vaan aivan muut asiat.

Ilmeisesti vahvan johtajan puute rasittaa Paavo Lipposen ajan jälkeen. SDP ei oikein tunnu tietävän, ketä se yrittää miellyttää, vaan säntäilee linjassaan päättömästi suunnasta toiseen. Ensin Eero Heinäluoma yritti viedä demareita Lipposen reaalioikeistolaisen kauden jälkeen "pari piirua vasemmalle", koska luuli SDP:n kannatuksen nousevan sitä kautta, ja nyt puolue onkin Jutta Urpilaisen johdolla menossa ilmeisesti taas kohti poliittista keskustaa, koska suurin osa äänestäjistä näyttäisikin olevan siellä päin.

Ylipäätään koko Urpilaisen valitseminen puoluejohtajaksi lähinnä sen takia, että atribuutit "nuori" ja "nainen" sopivat häneen, oli mielestäni melkoinen farssi. Halusivatko demarit edes löytää itselleen poliittisesti kovinta ja varminta puheenjohtajaa vai laskelmoivatko he, että "nuori naispuheenjohtaja" saattaisi kiillottaa puolueen kilpeä ja houkutella lisää äänestäjiä? Urpilaisen "puolustukseksi" on tosin sanottava, että suurin osa muistakin puheenjohtajakandidaateista kesän puoluekokouksessa oli aivan käsittämätöntä poliittista pohjasakkaa (käsi ylös, "julkkispiispa" Kantola ja muut!).

Tällä hetkellä SDP siis ryntäilee jahtaamassa kannatusta mistä ikinä sitä vain näyttäisi olevan saatavissa. Kuten muutkaan, en osaa antaa suoraa vastausta siihen, mistä SDP voisi kannatusta löytää. Mutta mielestäni tärkein kysymys on se, pitäisikö demarien edes yrittää kasvattaa kannatustaan niin epätoivoisesti. Ehkä puolueen olisi vain parempi myöntää, että tällä hetkellä ja tässä ajassa sosiaalidemokratia ei ole poliittisena aatteena sellainen juttu, joka kiehtoo suuria massoja. Niinpä suurten massojen tavoittelun sijaan demarien pitäisikin ehkä vain nuolla haavansa ja keskittyä oman kannattajajoukkonsa asian ja idean ajamiseen, vaikka tämä joukko ei juuri nyt maan suurin olekaan. Pitkällä aikavälillä se osoittautuisi varmasti toimivammaksi strategiaksi kuin tämänhetkinen järjetön horjuminen ja ällöttävä mielistely.

Jos minkä tahansa puolueen tärkein tavoite olisi vain lisäprosenttien kalastelu vaaleissa, kaikkihan voisivat ottaa oppia Perussuomalaisista ja käydä yksinkertaistavia, kärjistäviä ja avoimen populistisia kampanjoita. Näissäkin vaaleissa nähtiin, että sellaisella menestyy. Mutta pitemmällä tähtäimellä se ei varmastikaan ole järkevää, joten siihen suuntaan ei kannata tietenkään lähteä. SDP:nkin pitäisi avata silmänsä ja nähdä, että he ovat käytännössä tällä hetkellä yrittämässä kannatuksen kohottamista melko populistisin keinoin, vaikkakaan ei tietenkään yhtä läpinäkyvin argumentein kuin Perussuomalaiset. Sama pätee muihinkin suuriin puolueisiin. Esimerkiksi Kokoomuksen Jyrki Kataiselta lipsahti vaali-illan haastattelussa, että "Kokoomus on politiikassa mukana sen takia, että voittaisimme". Se on erittäin väärä motiivi olla mukana politiikassa, ja Katainen itsekin hieman korjasi lausumaansa arvorikkaampaan suuntaan jo samassa lauseessa, mutta ilmeisesti tällainen kannatusta-hinnalla-millä-hyvänsä -ajattelutapa näyttää olevan todella pinnalla tällä hetkellä.

Takaisin demareihin. Kokonaan toinen, ja mielestäni erittäin toivottava vaihtoehto olisi, jos SDP yrittäisi määritellä "sosiaalidemokraatin" kokonaan uudelleen. Tällä hetkellä SDP on loukussa osin itse luomassaan ansassa sen suhteen, ettei tosiasiallisia sosiaalidemokraatteja tunnu enää olevan. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä SDP oli rakentamassa hyvinvointivaltioita, parantamassa sosiaaliturvaa ja kaventamassa tuloeroja. Tässä se onnistuikin mainiosti ja sai aivan perustellustikin suurten työläismassojen tuen. Mutta nykyään moisia massoja ei enää ole. Vanhat demarit ovat tyytyväisiä jo saavutettuihin etuihin; he ovat keskiluokkaistuneet, eikä todellinen sosiaalidemokratian aate enää liikuta heitä. Tällä hetkellä sosiaalidemokratiaa kaipaavat ovat jossain aivan muualla kuin työmiehinä paperitehtaissa tai sihteereinä toimistoissa. Esimerkiksi nuoret, pätkätöihin tottuneet, sosiaalisesti valveutuneet ihmiset olisivat varmasti enemmän kuin mielissään siitä, jos SDP todella tarttuisi heidän asiaansa esimerkiksi työsuhteiden reiluuden tai muiden työolosuhteiden osalta. He voisivat olla tämän ajan sosiaalidemokraatteja, jos SDP vain olisi kiinnostunut heistä ja profiloituisi selkeästi heidän ja muiden vastaavassa asemassa olevien ihmisryhmien puolueeksi. Vanhat demarijoukot ovat muuttuneet have noteista haveiksi, ja nyt olisikin aika suunnata tarmo uusien, "nälkäisten" ihmisryhmien asian edistämiseen.

Näissä vaaleissa SDP siis otti takkiinsa melko pahasti, eikä parannusta ainakaan toviin taida olla näköpiirissä. Itse olin erittäin mielissäni siitä, että Vihreät nousi Vasemmistoliiton ohi maan neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Perussuomalaisten voittokulku oli jokseenkin odotettavissa, mutta ei varmasti tule jatkumaan enää kauan. En jaksa uskoa, että perussuomalaiset kunnanvaltuutetut saavat kotipaikkakunnillaan paljonkaan rakentavaa toimintaa aikaiseksi, ja se tulee kostautumaan varmasti seuraavissa vaaleissa. Näiden mainittujen ja muiden puolueiden kilvoittelusta huolimatta ankea fakta on kuitenkin se, että kuten ylläoleva kartta todistaa, Suomi on yhä Keskustan hallussa. Täällä pääkaupunkiseudulla pääsee herkästi unohtumaan se, miten vahva voima keskustalaisuus onkaan suurimpien kaupunkien ulkopuolella. Keskusta on yhä maaseudun puolue ja suurin osa Suomesta taitaa yhä olla maaseutua. Sille ei valitettavasti voi oikein mitään.

Tweet

Pave, sä oot n00b

Ex-pääministeri Paavo Lipponen on viime aikoina ollut mediakierroksella tänä torstaina ilmestyvän essee- / pamflettikirjasensa Seitsemän veljeksen perilliset tiimoilta. Kirjassa Lipponen mm. "kysyy, millainen on sivistynyt ihminen", "käsittelee Suomen historiaa" ja "listaa suomalaiset intellektuellit" (ainakin kustantajan verkkosivujen mukaan).

Uusin Image-lehti oli haastatellut Lipposta kansijutussaan otsikolla Herää Paavo! Huutomerkikkään otsikon perusteella olisi voinut luulla, että Image olisi jotenkin haastanut Lipposen ummehtuneet käsitykset esimerkiksi sivistyksestä tai intellektuelleista. Mutta ei: artikkeli oli lähinnä ex-pääministerin ajatusten myötäilemistä ja hänen persoonansa vaikuttavuuden ihailemista.

Omasta mielestäni jokainen, joka yrittää määritellä, mitä "sivistys" on, ei itse ole kovin sivistynyt. Samoin yritys nostaa itsensä "intellektuellien" joukkoon heitä listaamalla on melko halpamainen.

Totta kai sivistys on mm. sitä, että tuntee oman kansansa historiaa ja kulttuuripiirinsä klassikkoja - mutta se ei ole pelkästään sitä. Imagen jutussa paljastuu, että Lipponen ei esimerkiksi ole kertaakaan elämässään lähettänyt tekstiviestiä, ja internetiinkin hän on perehtynyt vasta eläkkeelle jäätyään. Sanoisin, että nykymaailmassa esimerkiksi tietoverkkojen ja modernien kommunikaatiomuotojen tunteminen ja käyttäminen on olennainen osa sivistystä.

Lipponen on kuitenkin kotiloitunut 1960-luvulla elettyyn nuoruuteensa ja yrittää nyt kultahäkissä vietettyjen valtiomiesvuosien jälkeen paukuttaa pölyisiä teesejään, joiden pitävyyteen hän luottaa lähinnä omaan itseriittoisuuteensa tukeutuen. Maailma on kuitenkin nyt paljon sirpaleisempi ja monikulmaisempi kuin menneillä vuosikymmenillä. Sivistys ja intellektuellit eivät ole kadonneet minnekään, mutta niiden määrittely- ja listausyritykset ovat jo lähtökohtaisesti rammoiksi tuomittuja.

Herra Lipposen intellektuellilistalla ei Imagen esimerkkien perusteella ollut lainkaan alle 40-vuotiaita. Suosittelisin hänelle kuitenkin lyhyttä kävelymatkaa eduskuntatalon työhuoneelta esimerkiksi yliopiston keskustakampukselle. Sieltä niitä intellektuelleja löytyy helposti. Jopa alle 30-vuotiaitakin.

En muutenkaan oikein tajua, miksi poliitikot kokevat aina pakottavaa tarvetta kirjoittaa kirjoja eläkkeelle jäätyään. Varsinkaan tällaisista aiheista. Aivan kuin ura politiikassa toisi jotain harvoille ja valituille osoitettua salattua viisautta, jonka perusteella voi sitten opastaa muita ja jakaa korvaamattomia neuvoja.

Muistelmateokset ovat sitten aivan oma lukunsa. Paavo Lipposenkin syksyllä ilmestyvä muistelmakokonaisuuden ensimmäinen osa on varmasti kiinnostavuudessaan huippuluokkaa, jos Lipponen vain malttaa muistella asioita totuudenmukaisesti, eikä faktoja itselleen parhain päin vääntäen.

MP3: Coldplay - Viva La Vida [lähde] Lisää uutta Coldplaytä. Mukavan tökkivät viulut. Odotan, että tästä tulee jossain vaiheessa remix, joka korostaa rytmiä vielä enemmän.

Tweet

Vielä yksi juttu Ilkka Kanervasta...

... sitten aihetta on varmasti käsitelty jo aivan tarpeeksi.

Tekstiviestit olivat siis selvä osoitus Ilkka Kanervan arvostelukyvyn puutteesta, mutta mielestäni kyseisistä viesteistä kaikkein selvimmin sen osoitti seuraava:

"-- Olet jumanklauta kaiken lisäksi vielä fiksukin! Entistä parempi!"

Missä oikein ollaan menossa, jos Kanerva pitää tällaisia haastatteluita antavaa naista fiksuna? "You can't help spoiled milk, kuten sanotaan... mun kaverit sanoo USA:ssa."

Muuta:

Kula Shaker ansaitsisi täydellisen maineenpalautuksen! Erinomaista kevätmusiikkia. Ja Crispian Mills on aika cool, vaikka näyttääkin tulevan suoraan Austin Powersista.


Kula Shaker - Shower Your Love

Tweet

Sota oikeudenmukaisuudesta

Parin viime päivän aikana olen osallistunut keskusteluihin mm. armeijan tarpeesta nykyaikana sekä varallisuuseroista, luokkayhteiskunnasta ja sen sellaisesta. Nämä keskustelut ovat tavallaan yhteydessä toisiinsa.

Ensimmäisessä keskustelussa kuulin oikeustieteelliseen pyrkivältä kaveriltani, että tämänkertaiset pääsykoekirjaläpyskät maksavat yli 200 euroa ja käytännössä välttämätön valmennuskurssi (oikikseen sisään päässeistä tilastojen mukaan n. 99% on osallistunut valmennuskursseille) reilut 600 euroa. Juristiopintoihin ei siis voi päästä kiinni ilman lähes tuhannen euron satsausta.

Mutta tätä tarvittavaa tuhatta euroa ei tietenkään kaikilla ole, mikä sulkee suuren joukon nuoria kyseisen koulutusvaihtoehdon ulkopuolelle, vaikka Suomessa teoriassa pitäisikin olla kaikkien ilmaista opiskella. Toisenlaista ulossuljentaa tapahtuu siinä, että yliopistolla opiskelevien nuorten vanhemmista tai ainakin lähisukulaisista varmasti enemmistö on korkeasti koulutettuja. Lääkärien, lakinaisten, virkamiesten, opettajien, tms. muiden akateemisten ihmisten jälkikasvulle yliopistokoulutuksen hankkiminen on lähes itsestäänselvyys, mutta kouluttamattomista perheistä tuleville nuorille kynnys korkeakoulumaailman portin edessä on paljon korkeampi. Vaikka tietysti poikkeuksiakin löytyy vaikka kuinka paljon, korkeatasoinen oppineisuus keskittyy silti enemmän tai vähemmän samoihin perheisiin ja sukuihin.

Tämänkaltainen kehitys on pitkässä juoksussa erittäin valitettavaa. Vaikka erot esimerkiksi koulutuksen, varallisuuden tai asumisolosuhteiden kannalta eivät ole Suomessa niin suuria kuin monessa muussa maassa, emme ole missään nimessä immuuneja leveneville eroille yhteiskunnassa. Kaikkein idioottimaisinta on sulkea siltä silmät ja väittää, ettei näin muka olisi tapahtumassa, kuten pääministeri Matti Vanhanen näyttää tekevän moittiessaan tiedotusvälineitä siitä, että ne kertovat enemmän huonosti pärjäävien ihmisten ongelmista kuin hyvin menestyvien ihmisten onnistumisista.

Toinen keskustelu armeijasta, siviilipalveluksesta, vapautuksista ja muusta sellaisesta johti nopeasti siihen tavalliseen kysymykseen: tarvitaanko Suomessa enää nykyisenkaltaisia puolustusvoimia? Itse en ainakaan usko, että tarvitaan - eivätkä aivan tosissaan usko kovin monet muutkaan. Laajemmassakaan katsannossa en näe, että aseellisen konfliktin kehittyminen olisi länsimaissa kovinkaan todennäköistä (ellei sellaista mennä sitten väkisin itse hakemaan, kuten Irakissa kävi).

Armeijoiden varustamista paljon tärkeämpää olisi panostaa yhteiskunnallisten epäkohtien, esimerkiksi juuri taloudellisten erojen kasvun tasapainottamiseen ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Jo nyt useimmissa maissa (Suomessakin, esimerkiksi Espoon Westendissä!) rikkaimmat ihmiset asuvat aidattujen pihojen sisäpuolella. Miksi? Mitä he pelkäävät? Ehkä he ovat aivan aiheesta huolissaan siitä, että joku kateellinen saattaa tavoitella osaa heidän rikkauksistaan. On mahdollista, että seuraava "maailmansota" on sota oikeudenmukaisuudesta, kun alistetut, köyhtyneet ja mahdollisuutensa menettäneet kansanjoukot kyllästyvät kestämättömään tilanteeseen ja nousevat vastarintaan. Tavallaan nykyinen terrorismin aalto on jo osa tätä, mutta tyytymättömyys saattaa aivan hyvin ennemmin tai myöhemmin levitä ääriaineksista myös aivan tavallisten ihmisten keskuuteen.

Tiedän, ettei tämä ole mikään järin omaperäinen ajatus (muutenkin tämä taisi olla aika lukiotason kirjoitus - pahoittelen), eikä minulla myöskään ole siihen tietenkään mitään selkeää ratkaisua. Mutta eräs tärkeä pointti on, että on vaarallista tuudittautua tunteeseen, että se mitä näkee omassa lähiympäristössään, on kaikki mitä ylipäätään on olemassa. Jos ihmiset, jotka kasvavat Westendin ökytaloissa, pääsevät vanhempiensa esimerkin turvaamina suoraa päätä korkeakouluihin ja valmistuvat tuottoisiin ammatteihin unohtavat, että asiat saattaisivat olla myös toisin, olemme kaikki ennen pitkää pahassa pulassa.

MP3: Sigur Rós - Hoppípolla [lähde]

Tweet

Mistä on lupa pitää?

The Guardianissa oli tänään mainio artikkeli Englannin konservatiivipuolueen puheenjohtaja David Cameronin musiikkimausta. Cameron on jo aiemmin kertonut pitävänsä mm. U2:sta ja The Jamistä, mutta hänen uusin musiikkiin liittyvä temppunsa oli yritys päästä valokuvaan The Smithsin maailmankuuluksi tekemän Salford Lads Club -nuorisotalon eteen. Salfordin paikallinen työväenpuolueen osasto kuitenkin esti Cameronin kuvaustilanteen pienimuotoisella häirinnällä.

Cameronin väitetyt suosikkibändit kuten The Jam ja The Smiths olivat valtavan antikonservatistisia. Kummaltakin bändiltä löytyy tukuittain kappaleita, jotka ovat suoria ja peittelemättömiä hyökkäyksiä konservatiivista puoluetta ja etenkin Margaret Thatcheria vastaan ja kumpikin osallistui thatcherinvastaiseen toimintaan myös pelkän musiikin ulkopuolella.

Mutta tarkoittaako se sitä, että konservatiivien nykyinen puheenjohtaja ei saisi pitää näiden yhtyeiden musiikista? Eikö ole hieman epäreilua, että David Cameronin ei annettaisi nauttia The Jamista tai The Smithsistä vain sen takia, että nämä edustavat täysin päinvastaista poliittista aatemaailmaa?

Toisaalta voisi ajatella niinkin, että jos nuori Cameron on kerran pitänyt vaikkapa The Jamista niin paljon kuin väittää, eikö hänen olisi siis pitänyt valita poliittiseksi kodikseen työväenpuolue eikä konservatiiveja? Miten on ollut mahdollista kuunnella kappaleita, jotka kertovat siitä, miten Margaret Thatcher on vienyt maan turmiolle, ja sitten ajatella, että "No, ei kai se nyt noin paha voi olla"?

Lisäksi koko tilanne on tavallaan huvittava osoitus siitä, miten maailma on muutamassa vuosikymmenessä pirstaloitunut kulttuurisesti ja miten ihmiset voivat rakentaa identiteettinsä melko yhteensopimattomiltakin vaikuttavista osasista. Esimerkiksi tulla konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi kuuntelemalla punkkia.

The Jam - Eton Rifles (Live, 1979)

Aivan loistava video, kiehtovaa aggressiivista energiaa. En ole nähnyt vasta teattereihin tullutta suomalaisen punkin historiasta kertovaa elokuvaa, mutta mattivanhasmaisesti teosta näkemättä voisin veikata, ettei mikään suomalainen punk-bändi ole ikinä yltänyt The Jamin tasolle. Etenkään ei musiikillisesti, mutta ei varmasti sanomaltakaan. Mistä täällä oli mahdollista olla edes 1970-luvun lopussa niin vihainen, että siitä olisi syntynyt hyvää punkkia? (Lisäksi Paul Weller tajusi, että on mahdollista olla punk ja näyttää silti tyylikkäältä.)

Tweet

Ike 2020

Ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstiviestirumba on puhuttanut viime päivinä paljon.

Kanerva ja hänen kaltaisensa (mies)poliitikot saavat olla erittäin tyytyväisiä siitä, että sattuvat toimimaan juuri Suomessa eivätkä esimerkiksi Britanniassa tai USA:ssa. Niissä maissa sekä poliittinen kulttuuri että etenkin media ovat sen verran julmia, että Kanervakin jo luultavasti siivoaisi työpöytänsä lipastoja muuttolaatikoihin.

Tavallaan on tietysti aivan mukavan inhimillistä, että Suomessa iltapäivälehdistö ei tuomitse päättäjiä jokaisesta pikkuvirheestä ja tuhoa ehkä muuten aivan asiallisia työuria. Ehkä se antaa poliitikoillekin mahdollisuuden toimia julkisuudessa enemmän omina itsenään niin, ettei heidän tarvitse joka hetki varoa kaikkia tekemisiään mahdollisen häpeän pelossa.

Mutta toisaalta on suuri sääli, että Suomessa julkinen mielipide näyttää toimivan tämänkaltaisissa tapauksissa jopa täysin päinvastoin: Ike on äijä / Se on Ike vaan /Saahan sitä nyt ministerikin tyttösiä jahdata, jne. Ehkä Ranska on lähin esimerkki vastaavan tyylisestä macho-kulttuurista, jossa miespoliitikot ovat oikeastaan vain sitä suositumpia, mitä enemmän he tekevät yksityiselämässään jotain tällaista.

Ja se, mikä Ilkka Kanervassakin eniten harmittaa ja tuskastuttaa, onkin juuri se, että Kanerva ei näytä tajuavan, minkälaisen kuvan hän itsestään antaa. Ottamatta kantaa siihen, onko kahden sadan tekstiviestin lähettäminen stripparille oikein vai väärin, on se ainakin joka tapauksessa typerää, lapsellista ja säälittävää. Ennen kaikkea säälittävää.

Kanerva varmasti pääsee tälläkin kertaa kuin koira veräjästä ja luultavasti vain nostaa kannatustaan ensi vaaleissa äijä-maineellaan. Mutta on aivan turha luulla, että Kanerva-tyylinen käytös ja totaalinen välinpitämättömyys julkisuuskuvan suhteen tulisi loppumaan tulevaisuudessa seuraavan sukupolven poliitikkojen myötä.

Opiskelen valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja tunnen monia ihmisiä, joista on aivan selvää, että heistä tulee vielä lähitulevaisuudessa poliitikkoja ja muita päättäjiä - jossain vaiheessa aivan varmasti ministerejäkin. Näistä nuorista tulevaisuuden toivoista yllättävän monelta puuttuu selvä hahmotus siitä, millainen käytös on toivottavaa ja tyylikästä. Totta kai nuorena täytyykin hieman säheltää ja rellestää, jne., mutta säheltämällä ja rellestämällä ei anneta ulospäin kovin uskottavaa kuvaa, jos toimitaan erilaisissa luottamustehtävissä. Itse en ainakaan voi enää ottaa lainkaan vakavasti esimerkiksi sellaisia ainejärjestötoimijoita, jotka lähettelevät vodkanhuuruisia viestejä Latvian-reissuiltaan yleiselle sähköpostilistalle keskellä yötä. En, vaikka päivänvalossa he puhuisivatkin täyttä asiaa.

Joten vuoden 2020 pikku-Iket ovat hyvää vauhtia valmistumassa. Ja tulevaisuudessa media muuttuu aivan varmasti pisteliäämmäksi ja pahantahtoisemmaksi, joten näiden ihmisten kannattaisi olla varuillaan, ettei säälittävän toilailun perinteinen kulttuuri pääse muodostumaan sisäänrakennetuksi osaksi heidän toimintaansa. Haluaisin itse kovasti auttaa tässä asiassa, sillä en tietenkään toivo, että muutoin hyvien tyyppien ulkoinen kuva tahraantuu epätoivottavan harkitsemattomuuden myötä. Olisinkin valmis toimimaan vaikkapa opiskelijapolitiikasta laajemmille areenoille tähtäävien ihmisten mainekonsulttina jo varhaisesta vaiheesta alkaen.

Voisin vaikka aloittaa urakan kertomalla siitä, että kannattaisi pysyä poissa kameran edestä silloin kun on tällaisessa tilassa.

MP3: Cat Stevens - Wild World [lähde]

Tweet

YouTube-vallankumous

Ihmisiä ympäri maailman oli kehotettu käyttämään tänään punaisia vaatteita osoittaakseen tukensa Burman sorretulle demokratialiikkeelle. En ole pannut merkille, kuinka paljon punaista yleensä käytetään, mutta tänään oli hauska huomata, että todella monella oli jotain punertavaa päällä. Jossain vaiheessa päivää alkoi jopa katsella autoja sillä mielellä, että kaikki punaiset autot ovat varmaankin Burman kansan puolella.

Burman tapahtumista on tulossa varsinainen YouTube-vallankumous. Sotilashallinto kaatuu vuorenvarmasti, jos protestoijat vain jaksavat ja uskaltavat jatkaa marssejaan ja jos muu maailma vain jaksaa jatkaa niiden seuraamista. Tiedotusvälineet ovat tällä hetkellä niin täynnä Burman asiaa, että kenraalien olisi äärettömän vaikea saada tapahtumien kulkua enää pysäytettyä tai käännettyä.

Oma ikäluokkani oli 1980/90-lukujen vaihteessa vielä sen verran nuorta, että DDR:n ja Neuvostoliiton romahtamisten seuraaminen jäi melko vajaaksi. Olisi ollut erittäin kiinnostavaa päästä todistamaan niitä. Oikeastaan ainoa diktatuurin kukistuminen, jonka olemme ehtineet nähdä oli Saddam Husseinin vallastapakottaminen nelisen vuotta sitten, mutta siitäkään ei voinut täydellä riemulla iloita, koska Irakin tila ei ole sen jälkeen kohentunut oikeastaan laisinkaan.

Vielä on jäljellä mm. Kuuba ja Pohjois-Korea, joista etenkin jälkimmäinen on niin kestämättömällä pohjalla, että siellä on yksinkertaisesti pakko tapahtua muutos viimeistään seuraavien kymmenen vuoden aikana. Hieman samasta "genrestä" myös Kiina on mielenkiintoinen tapaus, mutta se on niin omanlaisensa ja jo nyt niin outo sekoitus yksipuoluediktatuuria ja äärikapitalismia, että sen tulevaisuudesta on paha mennä sanomaan.

MP3: U2 - Walk On

Tweet