The Raveonettes - I Wanna Be Adored Tanskan ykkösbändi (kisa tästä tittelistä ei kyllä ole kovin haasteellinen) versioi The Stone Rosesin klassikkoalbumin avausbiisiä osana kenkämerkki Dr. Martensin juhlavuoden promokampanjaa. Sharin ja Sune ovat tavoittaneet yllättävän uskollisesti alkuperäisen tunnelman ja lisäävät siihen juuri sopivasti tuttua Raveonettes-surinaa. Kitarakuviot eivät ole aivan John Squiren sulavuuden tasolla, mutta kaiken kaikkiaan tämä on erittäin laadukas cover biisistä, jota kovin moni ei uskaltaisi edes yrittää versioida.
Morrissey - The Last Of The Famous International Playboys Vaikka Morrissey tosiaan taitaa olla k***pää useista typeristä haastatteluista päätellen, on ehkä parempi vain keskittyä miehen musiikkiin ja unohtaa esittäjän kyseenalaiset mielipiteet. Tämä kappale julkaistiin singlenä lähes 21 vuotta sitten ja tätä kuunnellessa voi aistia, että Morrisseylla oli ainakin vielä tuolloin hauskaa ja helppoa. Uudemmissa kappaleissaan Morrissey kuulostaa yhä erinomaiselta, mutta ehkä hieman epätoivoiselta ja turhautuneelta, kun taas tässä hän vaikuttaa hilpeältä ja vapautuneelta. Myös kappaleen rummut kumisevat komeasti.
The Jam - Start! (Single Version) Tämä kappale on rakennettu ihastuttavan yksinkertaisista aineksista. Hyvin toteutettuna tavallinen kitara-rummut-basso -kolmikkokin voi kuulostaa monipuoliselta. Alun alkujaan kähveltämällä haltuun otettu kitarariffikin on vuosien saatossa ehtinyt jo muodostua vähintään yhtä paljon The Jamin kuin Beatlesin omaksi.
Elbow - Leaders Of The Free World Odottelen jo korvat syyhyten Elbow'n ensi vuonna julkaistavaa viidettä albumia. Edellistä levyä, täydellisen upaa The Seldom Seen Kidiä, hallitsivat täyteläisen romanttiset kappaleet, mutta sitä edeltävällä Leaders Of The Free Worldillä oli myös pari hieman aggressiivisempaa kappaletta - kuten tämä nimibiisi. Sanoitus alkaa olla nyt jo hieman liian 2003:a, mutta kokonaistunnelma on yhä erinomaisen toimiva.
Prefab Sprout - Wild Horses Tälle kappaleelle olisi pitänyt tehdä oma Viikon viitonen -lista jo kesällä - en tajua, miten olen voinut unohtaa tästä kertomisen näin pitkäksi aikaa, vaikka olen kuunnellut tätä säännöllisesti. Ennen kesää en ollut kuullut Prefab Sproutista enempää kuin yhtyeen nimen, mutta nyt tiedän myös, että yhtyeellä on huippukappaleita. Wild Horses on hyvin omaperäinen ja vaikeasti määriteltävä kappale: vaikea sanoa, mitä tyylilajia se oikein edustaa. Kai se on jonkinlaista sinisilmä-R'N'B:tä, mutta omituisen vähäeleisellä ja hieman surumielisellä tavalla. Soundeiltaan se kuulostaa mukavasti vanhahtavalta, mutta silti kovin ajattomalta. Jos tästä Viikon viitosesta kuuntelee vain yhden biisin, sen pitää olla tämä!
//
Lisäksi haluaisin muistuttaa kaikkia, että marraskuun pimeys on mitä parhainta aikaa kuunnella The Cardigansin albumia Long Gone Before Daylight. Olisin halunnut laittaa tästä jonkin kappaleen Viikon viitoseen, mutta levy on niin kokonainen paketti, että se vaatii kaikkien kappaleiden kuuntelemista järjestyksessä.
Viime vuosikymmenellä (miksikä sitä muuten oikein kutsutaan? Itse sanon sitä 'nollanollaksi'.) julkaistiin valtava määrä hienoa musiikkia. Parhaiden kappaleiden listaaminen on tietenkin käytännössä mahdotonta, mutta tämä lista on eräänlainen yritys. Jonkinlaisen järjen säilyttämiseksi oli luotava pari sääntöä: jokaiselta yhtyeeltä on mukana vain yksi kappale ja yhteensä listalla on 50 biisiä. Otin mukaan vain sellaisia kappaleita, jotka olivat minulle tavallista tärkeämpiä ja joita kuuntelin paljon.
Kappaleet eivät ole parhausjärjestyksessä, vaan aivan satunnaisesti sekaisin.
GUILLEMOTS - TRAINS TO BRAZIL (2006) Tämä kappale on neljä minuuttia täyttä autuutta. Sen hyvyyttä ei voi selittää, mutta jokainen, joka kuuntelee sen, ymmärtää varmasti. Pidän tällaisista biiseistä, joissa on koko ajan sellainen tunnelma, kuin jotain valtavaa olisi tapahtumassa aivan minä hetkenä hyvänsä. Suosikkikohtani on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva säkeistö, jossa jännitys tiivistyy leijailevaksi ja kappaleeseen aukeaa yllättäen aivan uusi taso.
THOM YORKE - HARROWDOWN HILL (2006) Minimalistinen ja synkkä kappale, joka on samaan aikaan sekä hyvin kliininen että inhimillinen. 2000-luvulla politiikka palasi pop-musiikkiin, mutta harvassa tapauksessa kuulosti siltä, kuin musiikki todella voisi kaataa järjestelmän. Tämä kuulostaa siltä.
GLASVEGAS - GERALDINE (2008)Glasvegas säväytti heti ensikuulemalta, mutta aivan aluksi ajattelin, että yksinkertainen Geraldine oli väärä valinta singleksi. Nykyisin olen täysin päinvastaista mieltä: tämä on jo moderni klassikko - niitä kappaleita, jonka jokainen nuotti ja sekunti tuottaa tunnistamisen iloa, mutta säilyttää silti mielenkiintonsa. Kappaleen punchline "...I'm your social worker" on edelleen yksi parhaita ikinä.
BABYSHAMBLES - LOST ART OF MURDER (2007) Tämä kappale kuulostaa samaan aikaan sekä kadotetulta että löydetyltä. Lisäksi tässä on Pete Dohertyn kenties toistaiseksi paras laulusuoritus: pehmeä ja kaunis tulkinta. Myös Bert Janschin soolokitara on erittäin olennainen elementti ja viimeinen piste i:n päälle tämän biisin loisteliaisuudessa.
THE RAVEONETTES - UNCERTAIN TIMES (2005) Harvat kappaleet kuulostavat aivan oikeasti näin lohduttavilta. Lällyjen, täsmälohduttavien biisien tekeminen oli 00-luvun menestysresepti monelle yhtyeelle, mutta todellisessa koskettavuudessa lähes kukaan ei kyennyt kilpailemaan tämän kappaleen kanssa. "I want to ride with you in uncertain times" on hyvin kauniisti sanottu.
MANIC STREET PREACHERS - YOUR LOVE ALONE IS NOT ENOUGH (FEAT. NINA PERSSON) (2007) 2000-luvun alussa Manic Street Preachers oli kuten vanha ystävä, jota ei ollut oikein halunnut tavata moneen vuoteen, koska yhteiset puheenaiheet olivat loppuneet. Sitten keväällä 2007 Manics palasi tällä kappaleella ja kaikki oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina.
CRAIG ARMSTRONG - WAKE UP IN NEW YORK (FEAT. EVAN DANDO) (2002) Vaatii suurta taitoa ja uskallusta tehdä näin hidas ja pakahduttava kappale. Hollywood-elokuviin musiikkia säveltänyt Craig Armstrong luo ääriväsyneelle New York -kuvaukselle täydellisen musiikillisen taustan ja The Lemonheadsin hölmö Evan Dando heittäytyy yhtäkkiä vakavaksi ja tunteelliseksi.
JARVIS COCKER - RUNNING THE WORLD (2006) Yhteiskuntakritiikki on yleensä tylsää ja noloa, mutta Jarvis Cocker jos joku osaa tehdä sen nokkelasti ja uskottavasti. Vaatii taitoa tiivistää vuosikymmenen politiikkaa hallinnut oikeistoliberalistinen arvomaailma neljän minuutin biisiin, jossa joka rivi sisältää loppusoinnun! "Let's be perfectly clear boys and girls: cunts are still running the world"
JJ72 - OXYGEN (2000) Tämän kappaleen ja samana vuonna julkaistun Snow-singlen perusteella olisi voinut odottaa, että dublinilaisesta JJ72:sta olisi tullut yksi vuosikymmenen suosituimpia bändejä. Niin ei käynyt, mutta onneksi Oxygenin hohto ei ole lainkaan himmentynyt, vaan se on yhä erinomainen, mahtipontinen ja tunteellinen indierock-biisi.
BERNARD BUTLER & EDWYN COLLINS - MESSAGE FOR JOJO [lataa .AAC ilmaiseksi / osta MP3 hintaan €1,29] (2001) Harmi, ettei tähän kappaleeseen ollut Spotify-linkkiä eikä edes YouTube-videota. Tämä on nimittäin kiistattomasti aivan vuosikymmenen kärkeä ja jokaisen pitäisi ehdottomasti kuulla tämä. Harvassa kappaleessa on näin tyly sanoma: laulun tarina kertoo avioparin erosta hyvin koruttomasti ja karusti, jopa lakonisesti ("The fact that we have children only makes me feel old"). Bernard Butlerin ja Edwyn Collinsin äänet ovat yllättävän samankuuloiset ja toisiinsa lähes täydellisesti sulautuvat ja musiikillisesti kappale on mielenkiintoinen sekoitus akustisia kitaroita, rumpukonetta ja analogisen kuuloisia kosketinsoittimia.
THE CRASH - STILL ALIVE (2003) Syksyllä 2003 tämän kappaleen kuuli joka päivä varmasti vähintään kolme kertaa: radiosta, televisiosta, kaverien autostereoista... kaikkialta. Muistan, kuinka jo ennen biisin ilmestymistä siitä kuuli huhuja: "Ootko kuullut The Crashin uutta biisiä? Se kuulostaa niinku Van Halenilta..." Jälkeenpäin katsottuna Still Alive kuulostaa vain ja ainoastaan täysin The Crashilta.
BRITISH SEA POWER - PLEASE STAND UP (2005) Juuri niinä vuosina, kun vanha ystävä Manic Street Preachers oli kateissa, British Sea Power piristi muutamalla erinomaisella, kiihkeällä, antheemisella rock-kappaleella. Tässä biisissä on kaikki tarvittavat elementit: kumisevat rummut, helisevät ja rapisevat kitarat, laveasti maalailevat viulut ja hieman ylitulkitseva laulaja.
THE CRIBS - I'M A REALIST (2007) Viime kesänä en aivan oikeasti saanut eräänä yönä lainkaan nukuttua, kun tämä kappale soi tauotta päässäni. Kolmeen minuuttiin on tiivistetty tehokkaasti kaikki mahdolliset koukut: pari kitarariffiä, la-la-la-la:t, kätevän tiukkoja riimejä sekä hienoa pää- ja taustalaulajan yhteistyötä. Harvalla bändillä on näin päteviä statement-lauluja.
ERYKAH BADU - THE HEALER / HIP HOP (2008) Tämän kappaleen genreä on mahdotonta määrittää. Madlibin luoma biitti on vähäeleinen ja Erykah Badun laulusuoritus on... epätavanomainen. Tähän kappaleeseen ei kyllästy, vaikka sitä kuuntelisi kuinka usein tahansa.
DOVES - POUNDING (2002)Dovesilla olisi joukko loistavia ehdokkaita vuosikymmenen parhaiden biisien listalle, mutta Pounding on silti ehdottomasti paras. Tämä kappale suorastaan tuoksuu tuoreelta nurmikolta, kesältä, auringonnousulta ja matkaan lähtemiseltä. Harvoissa kappaleissa musiikki ja sanat sopivat tunnelman kannalta näin hyvin yhteen. "I don't mind if we never come home at all"
HUSKY RESCUE - NEW LIGHT OF TOMORROW (2004) Helsinkiläisen Husky Rescuen ensihitti oli yksi vuosikymmenen jännittävimpiä tapauksia. Vaikka tämä on hyvin rauhallinen ja pehmeä kappale, en uskaltaisi kuunnella tätä yksin ulkona kesäyönä. Silloin tuntuisi siltä, kuin biisi voisi materialisoitua joksikin oudoksi, eläväksi olennoksi, joka veisi mukanaan.
RAZORLIGHT - AMERICA (2006) Jos The Crashin Still Alive oli syksyn 2003 ehdoton soundtrack, Razorlightin America määritti vastaavasti loppuvuotta 2006. Pidän tämän kappaleen tuotannosta hyvin paljon: jokainen instrumentti erottuu kirkkaasti toisesta ja saa kokonaisuudessa omaa tilaa. Vaikka Razorlight jäisikin pitkällä perspektiivillä post-Libertines -aikakautta määrittäneen 'landfill indien' edustajaksi, America on kappale, joka ei tule vanhenemaan vuosienkaan saatossa.
MORRISSEY - FIRST OF THE GANG TO DIE (2004) Nyt asia näyttää aivan itsestään selvältä, mutta vuonna 2004 Morrisseyn paluu ja etenkin tuon paluun laadukkuus oli melkoinen yllätys. First Of The Gang To Die on 00-luvun Morrisseytä parhaimmillaan: hauskaa, rullaavaa ja idearikasta.
ARCTIC MONKEYS - WHO THE FUCK ARE ARCTIC MONKEYS? (2006) Vaatii melkoista pokkaa seurata vuosikymmenen myydyintä debyyttialbumia kappaleella, jossa bändi itse kyseenalaistaa itsensä ilmiönä ja kertoo hyvän sään tutuille suorat sanat. Vaikea kuvitella, että Susan Boyle julkaisisi cover-version tästä. Suoraselkäisen eleen lisäksi kappale on musiikillisestikin erinomainen: alussa laiskan välinpitämätön ja loppua kohti aggressiiviseksi kiertyvä.
BEN LEE - FLOAT ON (2006) Modest Mousen alkuperäiskappale on myöskin hieno, mutta Ben Leen hitaampi versio tuo siitä esiin uudenlaisia sävyjä. Tämä on optimistinen, sympaattinen ja humoristinen kappale. Väliosan pieni virhe tekee biisistä entistäkin pidettävämmän.
COLDPLAY - VIVA LA VIDA (2008) Coldplay oli loppujen lopuksi yksi vuosikymmenen rasittavimpia ilmiöitä, mutta sen kappaleiden tasoa ei silti käy kiistäminen. Viva La Vida on klassinen hitti: heti ensi tahdeistaan tunnistettava ja vastustamattomasti etenevä. Tietty falskius ja tulkinnallinen tyhjyys ärsyttää, mutta melodian ja rakenteen kannalta tätä täydellisempää kappaletta on käytännössä mahdotonta säveltää.
FRANZ FERDINAND - THE DARK OF THE MATINÉE (2004) Vuosikymmenen alku vaikutti paria yksittäistä valonpilkahdusta lukuunottamatta melko vaisulta ja mitäänsanomattomalta, kunnes Franz Ferdinand ilmestyi paikalle ja toi mukanaan takaisin tyylikkyyden, älykkyyden ja iskevyyden. Take Me Out oli täräyttävä nyrkki suoraan silmään, mutta The Dark Of The Matinée oli varhaisista hiteistä se monitasoisempi ja siten ehkä kestävämpi.
M.I.A. - PAPER PLANES (2007) 00-luvun musiikillisesti parhaita puolia oli se, että erilaisia vaikutteita ja tyylejä yhdisteltiin hyvin ennakkoluulottomasti ja melko oudoistakin biiseistä saattoi tulla suuria hittejä. M.I.A.:n The Clashia samplaava, ammuskeluefektejä ja kassakoneen kilinää sisältävä värikäs Paper Planes oli malliesimerkki tällaisesta.
PLACEBO - FOLLOW THE COPS BACK HOME (2005) Pidän suuresti Placebon "hitaista" ja Follow The Cops Back Home on niistä mahdollisesti paras. Sanoissa ei ole paljoakaan järkeä, mutta ne soljuvat kekseliäästi ilmavan melodian tukena. Sovituksessa on noudatettu esimerkillisesti periaatetta "vähemmän on tehokkaampaa".
GOODBOOKS - PASSCHENDAELE (2007) Tätäkään ei löydy Spotifysta, mutta onneksi sain edes videon kaivettua jostain esille. GoodBooks oli yksi vuosikymmenen lyhyitä tähdenlentoja: ensisingle Passchendaele vakuutti mielenkiintoisilla soundeillaan, historiallisella aiheellaan ja persoonallisella otteellaan, mutta loppujen lopuksi bändi löi hanskat tiskiin ennen toisen albumin julkaisua. Sääli. Harvoissa kappaleissa on nykyisin trumpettisoolo.
THE VERVE - LOVE IS NOISE (2008) Kolmannen ja näillä näkymin vihoviimeisen tulemisensa aluksi The Verve julkaisi tämän hyvin vakuuttavan singlen. Richard Ashcroftin balladientäytteisten soololevyjen jälkeen Love Is Noise oli virkistävän jämäkkä, nopeatempoinen kappale, jonka hämmentävän typerät sanat laulettiin kunnioitettavalla vakavuudella, juuri niin kuin The Verven pitääkin. Love Is Noisea seurannut neljäs albumi Forth ei valitettavasti noussut singlen antamaa lupausta vastaavaan lentoon ja bändi hajosi taas kerran lähes heti sen julkaisun jälkeen.
THE STREETS - WEAK BECOME HEROES (2002) Mike Skinner teki vuosituhannen alkupuolella suuren vaikutuksen kyvyllään tiivistää elämän pieniä yksityiskohtia uskomattoman tarkkanäköisiksi ja viisaiksi pop-kappaleiksi. Tämän kappaleen juju on siinä, miten tarinan alkupuolen optimistinen, juhlimista ja klubikulttuuria ylistävä viesti muuttuu loppua kohti yllättävän varaukselliseksi ja kypsäksi ("I realize 5 years went by, I'm older / Memories smoulder, winter's colder / But that same piano loop over and over and over").
SUPERGRASS - ST. PETERSBURG (2005) Myös Supergrass saa kenties suurinta hehkutusta nopeista kappaleistaan, mutta itse pidän bändin rauhallisemmasta tuotannosta kaikkein eniten. St. Petersburgissa on hyvää yöllistä maantietunnelmaa. Gaz Coombesin laulu kuulostaa aavistuksen verran John Lennonilta ja kappaleen pianokuvio on hauska.
OASIS - LET'S ALL MAKE BELIEVE (2000) Vuosikymmenen alussa Oasis oli suurimmaksi osaksi melkoisessa kuopassa, mutta tämä hieman mustavalkowestern-fiilistä kanavoiva kappale korvaa kaikki muut mahdolliset pettymykset. Go Let It Out -singlen B-puolella julkaistu Let's All Make Believe on parasta Oasista: klassinen melodia, Liamin väkevä laulusuoritus ja huikea kertosäe. Sisältää myös klassisen Oasis-tempun, jossa Noel kirjoittaa Liamia hieman morkkaavan sanoituksen, jonka Liam sitten joutuu laulamaan. Voih, comebackia odotellessa.
KLAXONS - GOLDEN SKANS (2007)Klaxons ottaa oppia alkuaikojen Beatles-hiteistä ja aloittaa kappaleensa suoraan iskevällä kertosäkeellä. Vuosikymmenen puolivälin perusindiemassan joukossa Klaxons erottui outoudellaan ja mielikuvituksellaan. Bändin toisen albumin julkaisu on lykkääntynyt jo reilulla vuodella, mutta yhtye pysyy yhä esillä mm. siksi, että Golden Skansia käytetään television shampoomainoksessa.
AUGIE MARCH - STRANGER STRANGE (2006) Löysin tämän kappaleen aikoinaan blogista ja kuuntelin sitä kohtalaisen paljon, mutta sitten unohdin sen. Vasta nyt listoja tehdessä muistin sen uudelleen, ja hyvä niin. Australialaisen Augie Marchin kappaleessa on annos maanmiestensä Crowded Housen pehmeää melodisuutta, mutta myös jotain hyvin kiehtovaa vanhanaikaisuutta, vähän Sinatraa. (Pakko tosin sanoa, etten pidä videon liveversion saksofonisoolosta - sellaiset olisi kuulunut jättää 80-luvulle.)
NEW ORDER - CRYSTAL (2001) Manchester-ikonien paluu 00-luvun alussa ei miellyttänyt aivan kaikkia, mutta tuotti silti muutaman erinomaisen biisin. Crystalissa on melko omituinen rakenne, omaan vakavuuteensa hauskasti kompastuvat sanat ja hyvin harvinainen bassosoolo.
THE POSTAL SERVICE - SUCH GREAT HEIGHTS (2003) Tämä taisi jossain vaiheessa olla Last.fm:n kaikkien aikojen kuunnelluin kappale. Hyvä osoitus siitä, että 00-luvulla musiikkia alettiin kuluttaa vaihtoehtoisilla tavoilla ja suureen suosioon saattoi nousta kierteisempiäkin reittejä käyttäen. Tässä kappaleessa on kauniin melankolinen melodia ja mukavasti korvienväliä hiveleviä surinoita ja piipityksiä. Suosittelen kaikille myös omaa, aavistuksen verran hidastettua remixiäni (MP3).
GRANDADDY - HE'S SIMPLE, HE'S DUMB, HE'S THE PILOT [lataa mp3] (2000) 00-luvun alussa jokainen tietysti odotti Tulevaisuuden alkavan, mutta lentävät autot ja avaruusruoka eivät silti ole ainakaan toistaiseksi vielä toteutuneet. Lohdutuksena voi kuitenkin kuunnella esimerkiksi tätä Grandaddyn kahdeksanminuuttista kappaletta, joka kuulostaa hyvin paljon Tulevaisuudelta. Pitkässä ja pitkänimisessä kappaleessa on monta erilaista osaa, tunnelmaa, tahtilajia, ääniefektiä ja kulmaa. Silti se nivoutuu lopussa kauniisti kokoon ja muodostaa hienon, yhtenäisen kaaren.
THE STROKES - SOMEDAY (2001)Somedayssä on jotain samaa yksinkertaista, kevyttä raikkautta kuin vanhoissa Motown-tyttöbändien hiteissä. Tunkkaiseksi käyneen 90-luvun lopun jälkeen The Strokes räjäytti pankin yksinkertaisesti kuulostamalla bändiltä, joka soittaa tiukasti yhteen. Tässä kappaleessa on hauska kuunnella kahden eri kitaran sekä basson yhteissoittoa.
CAJUN DANCE PARTY - AMYLASE (2007) Suosikkokohtani tässä kappaleessa on korkea mutta kumea kitarasoolo. Tosin tässä on niin paljon hyviä kohtia, että oikeastaan suosikkeja ovat kaikki. Ne kättentaputukset, ja kaikki..!
TRAVIS - SELFISH JEAN [lataa mp3] (2007)Travis tunnetaan ennen kaikkea surumielisistä ja sateisenharmaista hiteistään, mutta kesällä 2007 bändi löysi taas hilpeämmän vaihteen mm. lainaamalla rumpukompin suoraan Iggy Popilta. Selfish Jean on yksinkertaisesti hyvin erinomainen kappale: hyvä melodia, omaperäinen sanoitus ja raikas toteutus. Lisäksi biisin video on ehkä yksi kaikkien aikojen hauskimmista.
BLUR - BATTERY IN YOUR LEG (2003)Blurin viimeisen albumin viimeinen kappale on samanaikaisesti jotenkin maahan lyöty mutta silti uhmakas. Ja Graham Coxonin kitarasoolo on yksinkertaisuudessaan legendaarinen.
THE ARK - IT TAKES A FOOL TO REMAIN SANE (2000) Vaikka The Arkin kappaleessa onkin hyvin erityinen sanoma, sen nimi toimii osuvana yleisenä kommenttina käytännössä mihin asiaan tahansa. Bändiltä on myös hyvä ratkaisu olla tekemättä näin tärkeää asiaa sisältävästä biisistä liian mahtipontista tai pitkää: kappaleen tarkoitus toteutuu hyvin tehokkaasti, kun se lopetetaan heti, kun kaikki on sanottu.
CORNERSHOP - LESSONS LEARNED FROM ROCKY 1 TO ROCKY III (2002) Sanakirjassa voisi kohdassa R niin kuin Rock olla tämän kappaleen Spotify-linkki. Valaistuneesti nimetty Lessons Learned From Rocky I To Rocky III sisältää kaikki elementit, joista klassisen rock-kappaleen pitää koostua: Rolling Stonesin kitarat, sielukkaat naistaustalaulajat, muhkea bassolinja (ex-Oasis-Guigsyn soittamana!) sekä autoista, supermalleista ja Miami Beachista kertovat sanat. Kaikeksi onneksi Cornershopin tulkinnassa on kuitenkin mukana myös suuri kauhallinen keventävää ironiaa. Tätä kuunnellessa ei voi olla tulematta iloiseksi. Kappaleen virallisessa musiikkivideossa sen sijaan on tarjolla myös lähes täysin ironiaton kuvitus, jos kaipaa sellaista.
MGMT - TIME TO PRETEND (2008) Hieman samoilla linjoilla Cornershopin ironisen rock-unelman kanssa on myös MGMT. Time To Pretendissä on lisäksi jokainen musiikillinen elementti niin hohdokkaassa kunnossa, että kappale tulee soundtrackaamaan sekä glamour- että ei-glamour -elämää vielä varmasti pitkälle 2010-luvullakin. Harvat biisit ovat heti ensikuulemasta lähtien näin mullistavia, mutta Time To Pretendin jälkeen mikään ei ole enää ollut ennallaan.
THE LIBERTINES - CAN'T STAND ME NOW (2004) Jos The Libertines olisi jatkanut, bändistä olisi hyvinkin saattanut kehittyä The Kinksin tai The Who'n kaltainen brittiläinen instituutio. Can't Stand Me Now jatkaa näiden legendaaristen yhtyeiden draamavetoista tarinankerrontaperinnettä, mutta hyvin modernilla ja ainutlaatuisella käänteellä: kappale kertoo bändin omasta sekasorrosta ja on käytännössä suora vuoropuhelu kahden vuorotellen laulavan keulahahmon välillä. Kuin tosi-tv:tä tai saippuaoopperaa kolmen ja puolen-minuutin pop-biisissä! Kuuntelija voi itse valita, onko Peten vai Carlin puolella - vain tekstiviestiäänestys puuttuu.
THE THRILLS - 'TIL THE TIDE CREEPS IN (2003) The Thrillsiltä oli äärimmäisen vaikea valita vain yhtä kappaletta, sillä irlantilaisbändi oli mielestäni ehdottomasti aivan parhaita yhtyeitä koko vuosikymmenellä. Esikoislevyn päätösbiisi 'Til The Tide Creeps In kuitenkin tiivistää bändin kaiken herkullisuuden mitä parhaimmalla tavalla. Pidän erityisesti mukavasti ujeltavasta sähköurusta sekä tietysti Conor Deasyn lempeästä äänestä. Kesä 2007 kuulosti juuri tältä.
THE KILLERS - MR. BRIGHTSIDE (2004) Syksyllä 2004 vaikutti siltä, että The Killersistä olisi voinut tulla 00-luvun Oasis. Debyyttialbumi Hot Fuss sisälsi muutaman aivan, ehm, killeribiisin, joista Mr. Brightside oli kenties vaikuttavin. Kappaleessa on tuntuvan kiireinen tempo, joustavasti soljuva kitarariffi ja hienosti rakennettua draamaa. Valitettavasti The Killers ei aivan onnistunut täyttämään alkuaikojensa suurta potentiaalia, vaan laimentui hieman yliyrittäväksi keskitien jyräksi. Mutta se on jo tyystin toinen tarina.
KING BISCUIT TIME - I WALK THE EARTH (2000) Vuosikymmenen vaihteessa moni trendiasiantuntija piti skotlantilaista The Beta Bandia Seuraavana Suurena Juttuna. Hauskasta meiningistä huolimatta Beta Bandin ura jäi lopulta jonkinlaiseksi lässähdykseksi, mutta sivupolkujen kautta asiasta seurasi myös paljon hyvää. Beta Bandin laulaja Steve Mason julkaisi jo vuonna 2000 pääyhtyeensä vielä toimiessa soolomateriaalia merkillisellä nimellä King Biscuit Time. No Style -EP:n ykkösbiisi I Walk The Earth on mielenkiintoinen yhdistelmä kolisevia konerytmejä, pehmeää bassoa ja Masonin hauskan kotikutoista laulutyyliä. Loppua kohden kappale muuttuu hyvin hypnoottiseksi.
I AM KLOOT - PROOF (BBC SESSIONS) (2007) Mietin aina toisinaan, millaista musiikkia John Lennon tekisi, jos olisi vielä elossa. Mahdollisuuksia on tietysti monia, mutta Proof voisi olla juuri sellainen kappale. BBC-liveversiossa on vielä extrakarheutta ja hieman kipakampi vauhti.
ELBOW - SWITCHING OFF [lataa mp3] (2003) Jos tämä kappale olisi tehty 1600-luvulla, se olisi varmasti nykyisin virsikirjoissa. Kappaleen sanoma on kenties arkinen, mutta silti taivaallinen ja tunnelmaltaan se on kokonaisuudessaan upean ajaton ja ihmeellinen.
PULP - BAD COVER VERSION (2001)Pulpin viimeisellä levyllä oli jollain tapaa hyvin lopullinen tunnelma ja tämä kappale on osuva tiivistys siitä. Pidän erityisesti siitä, miten kappale kerää aivan uudenlaisia kierroksia kohdan 2:40 jälkeen. Myös metaparodinen musiikkivideo on hyvin hauska.
BADLY DRAWN BOY - SILENT SIGH (2002) Sen lisäksi, että tämä biisi on loistavasta Hugh Grant -elokuvasta, siinä on myös lukuisia muita erinomaisia ominaisuuksia, kuten jännittävästi keinuva pianokuvio sekä mukavasti pompahteleva rumpukomppi. Silent Sigh on siitä harvinainen kappale, että se kuulostaa yhtä hienolta sekä aamulla että yöllä.
SONDRE LERCHE - TWO WAY MONOLOGUE (2004) Norjaa ei tuskin koskaan lasketa musiikin suurmaiden joukkoon, mutta öljyn seasta löytyy helmiäkin. Sondre Lerchen Two Way Monologue on ihastuttavan kärkevä ja outo pop-kappale, joka sisältää monenlaisia pysähdyksiä, heittoja ja koukeroita, mutta pysyy silti esittäjänsä täydellisessä hallinnassa. Two Way Monologue jää surraamaan kuuntelijan päähän viikkokausiksi ja biisin humoristinen videokin viehätää vielä vuosienkin jälkeen.
Tässä blogissa on listattu vuoden parhaita jo neljän vuoden ajan. Aiemmin listat on julkaistu vasta joulun jälkeen, mutta koska tänä vuonna "täytyy" tehdä listat myös koko vuosikymmenen parhaista, aloitetaan vuoden valioiden listaus jo näin ennen joulua. Kenties joku saa näistä inspiraatiota jopa joululahjahankintoihinsakin.
Aloitetaan albumeilla. 2009 ei ollut kokopitkien osalta samanlainen huippuvuosi kuin 2008, mutta 12 kuukauden aikana on silti julkaistu joukko erinomaisia levyjä. Listan kolme ensimmäistä ovat tarkkaan määritellyssä parhausjärjestyksessä, muut satunnaisessa. Lyhyen kuvauksen jälkeen listaan joka levystä 1-5 koko levyn yleishengen parhaiten tavoittavaa kappaletta.
#1: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG Tämä oli ennen ilmestymistään sekä vuoden odotetuin että pelätyin levy. Ennakkotiedot ja radiosta liveversioina kuullut biisit antoivat odottaa sekavaa, epämiellyttävää ja tarkoitushakuisesti vastahankaista albumia. Todellisuudessa Humbug osoittautui kuitenkin genrensä omaperäisimmän ja itsepäisimmän yhtyeen näkemyksekkääksi voimannäytöksi. Tällä levyllä Arctic Monkeys lopulta irtautui alkuaikojensa lad-juurista ja siirtyi vakuuttavasti suurten, älykkäiden ja yllättävien klassikkoesiintyjien joukkoon. Ei enää simppeleitä lauluja hedelmäpeleistä tai taksijonotappeluista, vaan jotain oudompaa ja monikerroksisempaa - mutta silti tarttuvaa ja hyräiltävää. (Olennaisimmat kappaleet: My Propeller, Potion Approaching, Cornerstone, Pretty Visitors) Spotify / arvostelu tässä blogissa 4.9.2009
#2: PETER DOHERTY - GRACE/WASTELANDS Alle kymmenessä vuodessa Peter Doherty on kypsynyt The Libertinesin nahkatakkisesta lontoolaisräminästä ensimmäisen soololevynsä tweed-takkiseen maaseutuhelinään. Legendaarisen Graham Coxonin soittamat akustiset kitarat tarjoavat Dohertyn hämyisille, vanhanaikaisen dekadenteille balladeille komeat puitteet ja koko levystä muodostuu kuulijalle hyvin nautinnollinen kokemus. Grace/Wastelands on ehdottomasti täysipainoisin levy, jolla Doherty on toistaiseksi ollut mukana. Jos tämän albumin voisi haistaa, se tuoksuisi oopiumille ja kuihtuneille ruusuille. (Olennaisimmat kappaleet: 1939 Returning, Salome, Sheepskin Tearaway) Spotify / arvostelu tässä blogissa 28.3.2009
#3: THE XX - XX Lontoolaisteinien aamuöisissä nauhoitussessioissa luoma maaginen kokonaisuus tarjoaa oikeastaan vain yhdenlaisen tunnelman, mutta tekee sen täydellisesti. Tältä kuulostaisi keskelle ohikiitävien valojen täplittämää kiireistä risteystä nukahtaminen ja syksyisen viileän sadeveden juominen heräämisen jälkeen. The XX:n minimalistinen soundi on kylmää, mutta vähäeleisyydessään karismaattisten nais- ja mieslaulajan yhteisesiintyminen tuo siihen lämpöä hienolla tavalla. Kuin Massive Attack olisi lainannut The Verven kitaroita ja soittaisi niitä New Orderin peiton alla taskulampun valossa. (Olennaisimmat kappaleet: VCR, Islands, Shelter) Spotify
BRETT ANDERSON - SLOW ATTACK Jo Sueden loppuvaiheissa oli selvää, että Brett Anderson vain esitti itseään pinnallisesti: fanit ja perinne vaativat, että hänen täytyi näyttäytyä vuoden 1993 Brett Andersonina vaikka vuoden 2003 Brett Anderson olisi ollut jotain aivan muuta. Vasta Slow Attackilla Brett Anderson tekee ensimmäisen täysosumalevyn nykyisenä omana itsenään. Kaikki Suede-kliseet on unohdettu eikä tarkoituksena selvästikään ole enää miellyttää ketään muuta kuin artistia itseään. Tuloksena on hieno kokoelma tunnelmallisia, kekseliäästi sovitettuja kappaleita, jotka tuntuvat aidommilta ja suoremmilta kuin mikään, mitä Anderson on ennen tätä saanut aikaan. Upeat sävellykset kuten Hymn tai Ashes Of Us eivät häviä tuumaakaan vanhoille Suede-klassikoille. (Olennaisimmat kappaleet: Hymn, Frozen Roads, Pretty Widows) Spotify / arvostelu tässä blogissa 2.12.2009
WILCO - WILCO (THE ALBUM) Makeansuolaista vaihtoehtocountrya. Tehdäkseen tällaista musiikkia uskottavasti täytyy kai olla särkylääkeriippuvainen, depressiosta kärsivä jenkki, mutta onneksi Wilcon Jeff Tweedy sattuu olemaan juuri sellainen. Haikeat, mutta toiveikkaat biisit soljuvat jotenkin 70-lukulaisen pehmeästi, hieman samanlaisen haaleansävyisinä kuin albumin kannessa näyttäytyvä oranssihattuinen kameli. Albumin ainoa heikkous on käsittämätön biisijärjestys: oikeanlaisella, paremmin kokonaiskaarta rakentavalla sommittelulla tämä levy olisi varmasti ollut kolmen kärjessä. Nyt levy ei hienoista yksittäisistä biiseistä huolimatta saa alleen klassikkoalbumin tarvitsemaa draamallista tukea, vaan lässähtää hieman lopussa. (Olennaisimmat kappaleet: Deeper Down, One Wing, Solitaire) Spotify
The Duckworth Lewis Method - The Duckworth Lewis Method Herrasmieskriketistä kertova kesäinen teemalevy muistuttaa virkeydessään 1960-luvun tyylikkäistä klassikoista. Neil Hannonin aristokraattinen olemus tuo melodiseen ja upean yksityiskohtaisesti sovitettuun kokonaisuuteen menneen maailman charmia, ja Thomas Walshin läsnäolo hillitsee liiallista humoristisuutta. Kesä 2009 tullaan muistamaan aurinkoisena ja lämpimänä tämän albumin ansiosta, vaikka keli olisi ollut minkälainen tahansa. (Olennaisimmat kappaleet: Gentlemen And Players, Meeting Mr Miandad, Nightwatchman, Test Match Special) Spotify/ arvostelu tässä blogissa 31.7.2009
Doves - Kingdom Of Rust Manchesterilaisbändin paluu nelivuotiselta julkaisutauolta ei tuottanut edellislevyjen kaltaisia yksittäisiä hittejä, mutta kokonaisuutena Kingdom Of Rust on taidokkaasti toteutettua Dovesia. Bändillä on aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen oiva kyky luoda kappaleisiinsa intensiivisiä sovituksia ja herkullisia pieniä yksityiskohtia. Erinomaisen levyn merkki on se, että kuulijan päähän poksahtaa yksittäisiä melodioita tai muita pieniä jippoja silloinkin, kun ei ole kuunnellut levyä pitkiin aikoihin. Kingdom Of Rust on juuri tällä tavalla kestävä ja palkitseva levy, jossa hyvin erityyliset kappaleet nimibiisin countrystä Compulsionin funkin kautta Lifelinesin gospeliin asti muodostavat yhdessä omaperäisen maailmansa. (Olennaisimmat kappaleet: Jetstream, Kingdom Of Rust, 10:03, The Greatest Denier) Spotify/ arvostelu tässä blogissa 19.4.2009
The Raveonettes - In And Out Of Control Surisevan ja helisevän tanskalaiskaksikon neljäs albumi oli yllättävä näyte omassa tyylilajissaan todelliseksi mestariksi kasvaneen bändin suvereenista terävyydestä. The Raveonettesin konsepti on aina perustunut The Jesus & Mary Chainin huminaestetiikan yhdistämisestä Phil Spectorin tuottamien 60-luvun tyttöbändien yksinkertaisiin melodioihin. Tätä muutama vuosi sitten hyvin omaperäistä konseptia on sittemmin varioinut menestyksellä mm. Glasvegas, mutta In And Out Of Controlilla tyylin luojat itse osoittavat, että sekoitukseen voi lisätä vielä uusiakin aspekteja. Albumilla on lieviä häivähdyksiä retrosoundisista syntetisaattoreista ja aiempaa aurinkoisemmista soinnutuksista, mutta kaiken keskellä on ehdottomasti upean sulavista melodioista ja tyyliin sopivan mustista sanoituksista koostuva musiikillinen selkäranka. Useissa biiseissä tuntuu olevan vähintään kolme erilaista kertosäettä ja niiden lisäksi vielä joukko tarttuvia ooh-ooh:eja ja muita herkullisia krumeluureja. In And Out Of Control on kenties vuoden reippain yllättäjä ja hymyilyttää varmasti vakavintakin synkistelijää. (Olennaisimmat kappaleet: Bang!, Last Dance, Boys Who Rape Should All Be Destroyed) Spotify
Empire Of The Sun - Walking On A Dream Maailma kaipasi tänä vuonna MGMT:tä niin kovasti, että Empire Of The Sunin vara-MGMT:kin kelpasi mainiosti. Ylilyövät asut, epäselvästi mumiseva laulu, terävät pop-koukut ja yleinen mehevä mystisyys kuitenkin toimivat myös tämän australialaisbändin käsittelyssä tehokkaasti ja niinpä Walking On A Dream on erittäin hyvä pop-albumi ilman vertailujakin. Nimibiisi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia hittejä, ja miten kukaan voisi olla pitämättä levystä, jolla on Justin Timberlaken kallon sisuksilta kuulostava kappale nimeltä Swordfish Hotkiss Night?! (Olennaisimmat kappaleet: Walking On A Dream, Half Mast, We Are The People, The World) Spotify
Tässä mielestäni parhaat tänä vuonna ilmestyneet albumit. Kuten sanottu, en ole ehtinyt perehtyä aivan kaikkiin sellaisiin levyihin, joihin minun olisi pitänyt. Lisäkuunteluilla luultavasti esim. Manic Street Preachers ja Richard Hawley voisivat hyvin olla tällä listalla. Pettymyksiäkin piisasi tänä vuonna: mm. Franz Ferdinandin uusin sisälsi hyviä yksittäisiä hetkiä, mutta ei jostain kumman syystä toiminut kokonaisuutena lainkaan. Samaa voisi sanoa Jarvis Cockerin toisesta sooloalbumista, jonka kansi oli ehdottomasti hauskempi kuin sisältö.
Loppuun vielä perinteinen listaominaisuus, eli paras albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jonka kuulin ensimmäistä kertaa vasta nyt:
I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (2006) Radiosessioista koostuva livelevy esittelee manchesterilaisen I Am Klootin poikkeuksellisen suorasti ja siksi niin karismaattisesti. Albumi on täynnä yllättäviä ja äkkivääriä lauluja, jotka kuulostavat siltä, että ne on kirjoitettu oikeasta inspiraatiosta ja ilmaisun tarpeesta. Mustaa huumoria, kauniita melodioita ja vähäeleistä soittoa. Kuin luuranko ajaisi vanhanmallisella, isorenkaisella polkupyörällä ja soittaisi serenadia maaliskuiselle ruoholle. (Olennaisimmat kappaleet: Storm Warning, Twist, From Your Favourite Sky, Proof) Spotify/arvostelu tässä blogissa 25.4.2009
PB&J:n eli maapähkinävoi- ja hillovoileivän kehittivät amerikkalaiset sotilaat II maailmansodan aikana. Tavoitteena oli saada aikaan helposti mukaan otettava ja hankalissakin olosuhteissa syömäkelpoisena säilyvä eväs. Sodan jälkeen PB&J:stä tuli erottamaton osa jokaisen amerikkalaisen arkipäivää: tilastojen mukaan keskivertojenkki syö high schoolin päättöikään mennessä n. 1500 kyseisenkaltaista leipää.
Maapähkinävoi- ja hilloleivät tulevat suomalaisillekin pakosti tutuksi esimerkiksi elokuvien, TV:n tai sarjakuvien kautta, mutta kovin yleistä evästä ne eivät silti taida täällä olla. Monet ehkä sekoittavat tavallisen maapähkinävoin Nutella-tyyliseen suklaalevitteeseen, eivätkä halua öklömakeaa välipalaa. Mutta itse asiassa maapähkinävoi on lievästi suolaista pehmeää tahnaa, joka muodostaa esimerkiksi vadelmahillon kanssa hyvin raikkaan ja maittavan kokonaisuuden.
En ole vielä saanut luvattuja Lounasseteleitä, joten toistaiseksi päivittäinen lounaani koostuu parista PB&J:stä (Fazerin ruispaahtoleivällä) ja yhdestä Lidlin suklaaraehillovanukkaasta (kuulostaa pahalta, mutta kannattaa tsekata itse: vanukas, jonka pohjalla on hilloa ja jonka päälle ripotellaan itse pieniä suklaarakeita). Kätevää ja toimivaa ja helppoa.
Päivän kappale: The Raveonettes - Uncertain Times -Tästä ei tällä hetkellä löydy HypeMachinen kautta toimivaa mp3:sta, mutta alla on YouTube-video, josta sen voi kuulla. Hieno biisi!
Tekstit
