Levy: Arctic Monkeys - Humbug (Domino, 2009)

Kesällä tihkuneet etukäteistiedot Arctic Monkeysin uudesta levystä hämmensivät ja jopa pelottivat: bändi on kasvattanut pitkät hiukset, alkanut käyttää farkkutakkeja ja Black Sabbath -t-paitoja, luopunut linjakkaista hittikoukuistaan ja nauhoittanut Amerikan erämaissa vaikean ja monimutkaisen albumin Queens Of The Stone Agen Josh Hommen kanssa? I Bet You Look Good On The Dancefloorista ja When The Sun Goes Downista ei ole ehtinyt vierähtää kuin nelisen vuotta ja jo nyt yhtye on seonnut omasta menestyksestään ja heittänyt pois kaiken sen, mikä siitä joskus teki sukupolvensa parhaan ja kekseliäimmän rockbändin? Olisiko asia todellakin näin?

Ei ole. Arctic Monkeysin kolmas ja Alex Turnerin neljäs albumi Humbug jatkaa tekijöidensä nousujohteista uraa rohkealla ja ennakkoluulottomalla tavalla. Yhtye ei ole tyytynyt varmistelemaan aiempaa suosiotaan ja toistamaan menestyksekkääksi todettua reseptiään vuosien myötä vesittyvillä ainesosilla, vaan pyrkii haastamaan sekä itsensä että kuulijansa uudenlaisilla ratkaisuilla, jotka eivät välttämättä takaa yhteislaulusessioita ensi kesän festivaaleilla, mutta lämmittävät kotikuuntelijaa vielä useanakin tulevana talvena.

Levyn avaava, riffiltään hieman Nirvanan Come As You Aresta muistuttava My Propeller summaa Arctic Monkeysin uuden linjan tehokkaasti: soitto on entistä karsitumpaa, väljempää ja vaihtelevampaa, kappaleiden rakenteet entistäkin kekseliäämmin suunniteltuja ja Alex Turnerin lauluääni entistä mehevämpi, yksityiskohtaisempi ja vakuuttavampi. Laulu on nostettu hyvin selkeästi pintaan, joten Turnerin esitys on lähempänä kuiskausta tai pehmeää puhetta kuin huutoa, jolloin kaikenlaiset nyanssit ja jopa hiljaiset tauot saavat enemmän voimaa ja merkitystä. Singlekappale Crying Lightning hämmästyttävän sulavine sanoituksineen ja rumpali Matt Heldersin omaperäisesti pomppivine rumpuineen sekä sitä seuraava, kaoottinen mutta silti äärimmäisen tarkka Dangerous Animals kohottavat levyn alkupuolen hyvin kiihkeään lentoon. Nautinnollisesti rakennettu ja herkullisia sointuvaihtoja sisältävä Secret Door yhdistää vaikutteita 60-luvun melodisesta popista ja bändin edellisen levyn Favourite Worst Nightmaren kiperimmistä kappaleista kuten Do Me A Favourista. Muutenkin Humbug vaikuttaa monin paikoin Favourite Worst Nightmaren ja Alex Turnerin viimevuotisen The Last Shadow Puppets -levyn yhdistelmältä ja seuraavalta loogiselta kehitysvaiheelta. Välillä mieleen tulee myös esimerkiksi The Coralin retropop, mutta paljon monitasoisemmin ja modernimmin toteutettuna.

Täysin tuntemattomilla vesillä Arctic Monkeys seilaa kuitenkin esimerkiksi kappaleessa Potion Approaching. Siinä on vaihtelevia rytmejä, hämmentävästi leijailevia taustalaulumelodioita sekä yleisestikin hyvin psykedeelinen tunnelma, jota Heldersin vimmainen komppi ajaa useisiin suuntiin. Kenties juuri tässä kappaleessa voisi havaita Queens Of The Stone Agen aavikkomusiikin kaikuja, mutta toisaalta biisi kuulostaa vain ja ainoastaan Arctic Monkeysilta. Eikä siis siltä vanhalta tutulta Arctic Monkeysilta, vaan aivan uusia vaihteita ja avarampia mahdollisuuksia löytäneeltä ja suvereenisti haltuunottaneelta Arctic Monkeysilta. Tätä hämmentävää kappaletta seuraava minimalistinen Fire And The Thud on oma suosikkini ja sen perässä saapuva, The Smithsin keveästi heliseviä kaikuja peilaava Cornerstone albumin sävellyksistä ehkä perinteisin, todella klassisen kaunis ja kenties potentiaalisin hitti. Humbugin vahvuus vertailussa yhtyeen aiempiin levyihin on kuitenkin juuri siinä, että yksikään kappale ei loista häiritsevän kirkkaana yli muiden, vaan kaikki ovat tasaista huipputasoa ja toimivat täydellisesti juuri tässä kokonaisuudessa, tässä järjestyksessä ja tässä tarkoituksessa.

Levyn päättävistä kolmesta kappaleesta Dance Little Liarissa on ihanasti nouseva ja laskeva bassokuvio sekä täydellisesti sovitettu rumpukomppi, Pretty Visitorsissa räjähtävät punk-säkeistöt ja pahaenteisesti keinuva kertosäe ja The Jeweller's Handsissa säkeistö säkeistöltä lisää kierroksia keräävä, upeasti kasvava ja lopulta eetteriin hiipuva melodia. Levyn kaikki kappaleet vaativat ainakin muutaman kuuntelun ennen kuin niitä alkaa oppia hahmottamaan, mutta sen jälkeen ne paljastavat itsestään sykähdyttäviä uusia yksityiskohtia ja piirteitä jokaisella kuuntelulla. Välillä voi keskittyä Turnerin sanataiteiluun, välillä Heldersin täysin omaa laatua oleviin komppeihin, välillä koko bändin oikeissa kohdissa pehmeisiin ja oikeissa kohdissa koviin soundeihin ja välillä koko loistavaan kokonaisuuteen, joka ilostuttaa, innostaa ja yllättää yhtäläisin mitoin.

Humbug todistaa, että Arctic Monkeys on yhtye, joka ei ole samalla viivalla aikalaistensa kanssa, vaan kurkottaa kohti paikkaa ajattomien klassikoiden seurassa ja tulee onnistumaan siinä helponoloisesti. Juuri helppous erottaakin Arctic Monkeysin tavallisista bändeistä: muilla ei ole riveissään Alex Turnerin tasoista neroa (sanan 'nero' käyttö tässä yhteydessä ei missään nimessä ole liioittelua), joka tietää tarkalleen, mitä on tekemässä, ja tekee sen täydellisesti. Vuonna 2009 albumit, jotka vaativat ja ansaitsevat täydellisen keskittymisen ja kokonaisvaltaisen kuuntelun ovat harvassa, mutta Humbug on ehdottomasti sellainen. Se pitää kuulla kokonaan, jotta sen voi ymmärtää - ja kun sen kuulee kokonaan, sen haluaa kuulla uudestaan. Tänään, huomenna, ylihuomenna, viiden vuoden kuluttua, viidentoista vuoden kuluttua. Arctic Monkeys aloitti osuvasti ajan hermoilla, mutta on Humbugin myötä täydellisen ajaton.

Tweet