Viikon viitonen

Hesarissa oli tänään kohtalaisen hyvä artikkeli demonisen S-ketjun ylivallasta Suomessa. Toivoisin, että vaalirahakohun, lihatiskikohun, Audimies-kohun, Koljatti-kohun ja muiden kohujen myötä tämä aihe pysyisi jatkossakin pinnalla ja miettisimme todella, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme. Esimerkiksi se, että pienten kyläkeskusten ihmiset tapaavat nykyisin toisiaan enimmäkseen kylien ulkopuolella, moottoriteiden varsilla sijaitsevilla ABC-huoltoasemilla, ei vaikuta kovin terveeltä. Jos uudet sukupolvet kasvavat tällaiseen ilmapiiriin, meillä ei enää pian ole minkäänlaista kulttuuria.

Nyt viikon kappaleisiin. Tämä viikko oli jo kolmas täysi viikko ilman iPodia, joten musiikkia on tullut kuunneltua jokseenkin vähän. Olen jopa tullut jo niin laiskaksi, etten edes jaksa ottaa hyllyistä CD:itä esille tietokoneella soitettaviksi, vaan tukeudun ainoastaan Spotifyn valikoimiin. No, tavallaanhan se on tämän kirjoitussarjan kannalta aivan sopivaa.

The Big Pink - Dominos Olen halunnut hehkuttaa tätä kappaletta jo usean viikon ajan, mutta vasta nyt se on Spotifyssä. Koko biisi on oikeastaan yhtä euforista kertosäettä; tässä on jotenkin samanlainen pysäyttämätön ilo kuin MGMT:n Time To Pretendissä, joka - kuten muistamme - oli viime vuoden paras kappale. 2000-lukulaisen modernin musiikin pitäisi kuulostaa juuri tällaiselta. Ja kaiken ytimessä on kuitenkin tarttuva melodia.

Richard Hawley - Open Up Your Door Retroherrasmies Richard Hawley julkaisee huomenna jo kuudennen sooloalbuminsa, joka on entisten tapaan täynnä vanhanaikaisen eleganttia lauluntekijämusiikkia. Ultrasiloiset pastissit saattaisivat olla tylsiä, ellei Hawleyn ääni olisi niin tyylikkään tummanpuhuva ja elleivät hänen melodiansa olisi niin melodramaattisen makeita. Nörttifakta: Hawley soitti studiomuusikkona kitaraosuudet All Saintsin turhanpäiväisessä Under The Bridge -versiossa.

All Saints - Never Ever No, nyt kun All Saintsista tuli puhe, on kai aiheellista kuunnella Never Ever jälleen kerran. Täysin riippumatta itse yhtyeen uskottavuudesta tai muista ulkomusiikillisista seikoista, on pelkästään reilua myöntää, että Never Ever on käytännössä täydellinen pop-kappale, joskin tietysti kovassa tyylivelassa TLC:n Waterfallsille.

The Verve - The Rolling People Urban Hymnsin on kuunnellut niin moneen kertaan, että nykyisin sitä tulee soitettua kovin harvoin. Se on kuitenkin virhe, sillä koko albumi kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta ja vaikuttavalta kuin jos se olisi julkaistu eilispäivänä ja hieno The Rolling People käy tästä hyvänä esimerkkinä. Kappaleen rytmiosasto on ainutlaatuisen omaleimaista Verveä ja Richard Ashcroftin sanoitus on mukavan epämääräisen uhkaava.

Discovery - I Want You Back Discovery on Vampire Weekendin jäsenten elektropop-sivuharrastus. LP-niminen albumi sisältää kevyitä ja hauskoja, joskaan ei järin omaperäisiä kappaleita sekä hyvin 2009:n kuuloisen coverin The Jackson 5:n I Want You Backistä.

Ylläoleva kuva taas täältä.

Tweet