Normaalius, sääli ja ideat

Tänään tunsin oloni hyvin normaaliksi. Sellaista ei ole tapahtunut pitkiin aikoihin - ei kenties koskaan aiemmin? Kävellessäni pimenevässä illassa poispäin yliopiston kirjastolta, ohitin ranskalaisäidin, joka hihkui sateessa "Allons-y!" lapsilleen, jotka juoksivat mukulakivikatua pitkin toisiaan kohti käsivarret halaukseen levitettyinä - aivan kuin pitkäänkin erossa olleet ystävykset, vaikka he olivat todellisuudessa nähneet toisensa viimeksi viisi sekuntia sitten. Koko tunnelma oli erittäin melodramaattisen tyylikäs, enkä voinut olla hymyilemättä. Sinä hetkenä ajattelin, että tältä luultavasti tuntuu olla normaali. Vietin tänään oikeastaan tämän lukuvuoden ensimmäisen päivän kirjastolla ja mietin, millainen ihminen olisin, jos olisin neljän aiemmankin opiskeluvuoden alussa tuntenut oloni tällä tavalla turvalliseksi, sopivaksi ja helpoksi. Toisaalta on turha jossitella - ja sitä paitsi juuri kaikki aiemmat kokemukset ovat tehneet minusta sen, joka nyt olen. Enkä haluaisi olla kukaan muu.

En varsinkaan haluaisi olla esimieheni. Säälin lähintä pomoani. Siviilielämässä hän on varmasti aivan tavallinen perusespoolainen nuori nainen, mutta töissä hän joutuu vetämään tönkköä roolia. Näen, miten hänen paitansa hihan alta vilkkuu sarjakuvahahmoa kuvaava tatuointi ja miten hänen korvistaan roikkuvat Playboy-jäniskorvakorut sekä kuulen, miten hän perjantaisin autioituvassa toimistossa puhuu baariin menemisestä ja humaltumisesta. Tavallisen, rennon ja huolettoman elämän merkkejä. Mutta sitten hänessä on se puoli, joka pukeutuu mustaan jakkupukuun, puhuu kirjakieltä, nyökyttelee määrätietoisesti ja stressaa "viikkoraporteista". Tuolloin hän ei ole oma itsensä, vaan kanavoi selvästi omaa pomoaan. Se käy sääliksi. Tänään hän jopa ilmoitti, että hänen työnkuvaansa kuuluu "-- että mä teen töitä kipeänäkin". Olin jo lähellä sanoa, että ei kai kenenkään työnkuvaan voi kuulua töiden tekeminen sairaana, mutta sitten ajattelin, että väittely saisi hänet tuntemaan olonsa vieläkin surkeammaksi. Tällä viikolla minulle myös valkeni, että syy, miksi hierarkian ylin esimies on kaikkien muiden Facebook-ystävä, onkin se, että näin hän pystyy valvomaan, etteivät perusduunarit puhu luottamuksellisista työasioista keskenään verkossa. Mielestäni tässä on alentavaa etenkin se, että oletetaan, etteivät ihmiset osaa käyttää Facebook-profiiliensa salausasetuksia.

Kauppalehti kertoi eilen uudesta yrityksestä, jossa tuskin vakoillaan toisia Facebookissa tai kehotetaan tekemään töitä sairaana. Idealist Group on "ideoiden tuotantoyhtiö", jonka tavoitteena on "parantaa maailmaa idea kerrallaan". Tämä kuulostaa juuri tismalleen sellaiselta firmalta, jossa haluaisin olla mukana! Toivottavasti homma lähtee vinhasti käyntiin, jotta voin joskus tulevaisuudessa hakea tuonne töihin! Eniten tietysti viehättää Idealistin perustajan ilmoitus: "Meillä ei ole myöskään työaikoja. Ajatustyötä voi tehdä missä vain ja milloin vain. Lomaakin saa pitää niin paljon kuin huvittaa."

Sain tänään paljon puhutun iPodini takaisin huollosta. Tai oikeammin sain siis uuden iPodin. Laite ei kuitenkaan ennakkoarvailujeni vastaisesti ollut uudempaa mallia kuin omani, vaan samanlainen viidennen sukupolven valkoinen video-iPod, mutta vain täysin käyttämätön. Koska 30-gigaisesta laitteesta alkoi tallennustila olla pikkuhiljaa muutenkin jo loppumaisillaan, aionkin nyt laittaa tämän upouuden soittimen myyntiin ja käyttää siitä saamani summan alkupääomana tilavamman iPodin hankintaan. 64-gigainen Touch on hieman harmittavasti aivan liian kallis, joten päädyn luultavasti 160-gigaiseen Classiciin. Tarjouksia tästä 30-gigaisesta, käyttämättömästä iPodista saa tehdä vaikka täällä blogissa. Lupaan mukaan alkuperäisen laatikon, käyttöohjeen ja usb-kaapelin. Ei kuulokkeita.

Englantilainen tyttöbändi Sugababes menetti ties kuinka monennessa kokoonpanonvaihdoksessaan eilen viimeisenkin alkuperäisjäsenensä, kun Keisha Buchanan savustettiin yhtyeestä ulos vaiherikkaassa vallankaappausdraamassa. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tämä ei taida olla mitenkään järkyttävän merkittävä uutinen, mutta Britanniassa Sugababes on eräänlainen kansallinen instituutio, joten spekulaatio bändin tulevaisuuden suhteen on tällä hetkellä kiivasta. Britannian suuruuden pop-imperiumina osoittaa upeasti esimerkiksi se, että Sugababesin tilannetta käsittelevä artikkeli The Guardianissa on saanut jo liki sata kommenttia. Lukijoiden keskustelu on myös erittäin tasokasta ja oivaltavaa: Sugababesia on jo ehditty verrata klassisen sketsin luutaan, Manchester Unitediin, metallibändi Napalm Deathiin, James Bondiin ja kaikkeen muuhun relevanttiin. Bändin uudeksi nimeksi on keksitty ehdottaa mm. vaihtoehtoa Continuity Sugababes hieman IRA-tyyliin ja keskustelija nimeltä manwithoutfriends aloittaa kommenttinsa sanoin "As can be identified from my username, I'm a bit of a Siobhan fan --". Sugababes-saaga ja sen ympärillä pyörivä viihdyttävä keskustelu ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten popkulttuuri on parhaimmillaan mainion monitasoista ja merkityksekästä!

Loppuun pitää vielä kertoa unesta, jonka näin jonkin aikaa sitten. Siinä minulle selvisi, että isäni oli ollut Garbagen jäsen bändin menestysvuosina 1990-luvun lopussa. En ollut ollut laisinkaan tietoinen siitä, että isäni olisi soittanut jotain instrumenttia tai että hän olisi jossain vaiheessa ehtinyt kiertää maailmaa menestyvän rock-yhtyeen jäsenenä. Loogisesti päättelin, että hänen oli varmasti täytynyt olla basisti. Rocktähti-isä oli tietysti erittäin kiinnostava konsepti, joten olinkin heti valmis esittämään hänelle tärkeitä kysymyksiä. Tärkein näistä oli unilogiikan mukaan tietysti "Aina kun te menitte johonkin, tuotiinko teille pyyhkeitä?" Pyyhekysymys paljastuikin itse asiassa ensivaikutelmaansa syvällisemmäksi, sillä isäni vastasi: "Tuotiin kyllä. Mutta se saattoi olla vain osa kilpailijoiden suunnitelmia, ymmärrätkö?" Musiikkibisnes on kai raakaa, kun pyyhkeisiinkään ei ilmeisesti voi luottaa.

Tweet