Parhaat 2009: Biisit

Vuosilistoista toinen: vuoden 2009 parhaat kappaleet. Tänä vuonna keskitaso oli korkea, mutta yksittäiset erottujat harvassa toisin kuin esim. viime tai sitä edellisenä vuonna. Listaan viisi parhausjärjetyksessä ja niiden lisäksi muutaman muun satunnaisessa järjestyksessä. Kappaleen nimi linkittää Spotify'hin ellei toisin mainita.



#1: ARCTIC MONKEYS - CORNERSTONE Tämän vuoden erityispiirre on juuri se, että vuoden paras biisi löytyy vuoden parhaalta albumilta - useimpina vuosina joku muu kuin vuoden parhaan kokopitkän levyn tekijä on päässyt yllättämään ja iskemään listalle jollain aivan häkellyttävän hyvällä yksittäisellä biisillä. No, tämän vuoden tulos johtuu kuitenkin ehdottomasti Arctic Monkeysin vahvuudesta eikä niinkään muiden heikkoudesta. Cornerstone ei tyyliltään edusta melko synkkää ja raskasta Humbug-albumia oikein millään muotoa, mutta on omana itsenään aivan täydellinen kappale. Joka kerta Cornerstonea kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, miten joku osaa kirjoittaa näin yksityiskohtaisen, yllättävän ja kokonaisen tarinan - lähes pienoisnovellin - ja sitten istuttaa sen tarttuvaan, tyylikkääseen ja hehkeään melodiaan. Harva kappale ansaitsisi sekä Brit- että Booker-palkinnon, mutta Cornerstone on juuri sellainen kappale. Lue tarkempi Cornerstone-analyysini No-Crab -sivustolta





#2: PHOENIX - LISZTOMANIA Ranskalainen Phoenix sai vuosituhannen alussa paljon suitsutusta mm. Airin taustayhtyeenä sekä ensimmäisillä omilla levyillään, mutta näytti sittemmin unohtuvan sesonki-ihmeiden suureen, hyödyttömään pinoon. Vastustamaton Lisztomania-hitti tämänvuotiselta levyltä Wolfgang Amadeus Phoenix kuitenkin pelasti bändin ja johdatti heidät suureen suosioon jopa USA:ssa. Lisztomania (samaan tapaan kuin "Nietzsche", tämänkin nimen kirjoittaminen täytyy vain opetella ulkoa, ettei kompastu konsonantteihin) on aurinkoinen, ylväs ja tiiviisti rullaava pieni möhkäle, joka kuulostaa hyvältä niin piskuisista matkakaiuttimista kuin jättimäisistä hifi-laitteistakin - juuri niin kuin ajattoman kappaleen pitääkin. Siinä yhdistyy USA:n länsirannikon kevyt tytöt ja biitsi -tunnelma ranskalaisen sofistikoituneeseen tytöt ja klassikkorunous -tunnelmaan. Voittamaton kombinaatio!



#3: PETER DOHERTY - SALOME Sanoituksen ja sävellyksen yhteisvaikutuksessa tämä kappale on melkein Cornerstonen tasolla. Jos Peter Doherty olisi taas tänäkin vuonna kerännyt vähemmän iltapäivälehtien otsikoita ja oikeusistuimien sakkotuomioita, hänet saatettaisiin muistaa juuri tällaisista loistavista kappaleista, eikä kaikenlaisesta ulkomusiikillisesta sekoilusta. Salomen rakenne on jotenkin hyvin kiehtova: itseltäni kesti muutama kuuntelu ennen kuin ollenkaan tajusin, missä milloinkin ollaan menossa. Doherty yhdistää taitavasti Raamatun, Oscar Wilden ja Richard Straussin tunnetuksi tekemän myyttisen tarinan omaan nuhruiseen maailmaansa ja lopputuloksena on hienon dramaattinen ja pienistä eleistä tehonsa hakeva kappale.



#4: CORNERSHOP - THE ROLL-OFF CHARACTERISTICS (OF HISTORY IN THE MAKING) [linkki bändin omaan verkkokauppaan, josta kappale ostettavissa hintaan €0,88] Tämä kappale kuuluu ehdottomasti vuoden yllättäjiin ja osoittaa lisäksi sen, miten tärkeää on julkaista juuri oikea kappale juuri oikeaan aikaan. Cornershop selvästi tajuaa vuodenaikojen merkityksen, sillä Roll-off Characteristics oli aivan täydellinen biisi alkukesän helteisiin päiviin ja leutoihin iltoihin. Lisäksi tällaisen kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä varsinaisena uutena tuotoksena seitsemän vuoden levytystauon jälkeen on hieno osoitus siitä, ettei bändi välitä ulkoisista tekijöistä: Rolling Stones -vaikutteinen, letkeästi rullaava ja mukavasti törähtelevien trumpettien säestämä biisi ei ole musiikillisesti lainkaan trendikäs ja sanoitukseltaan se on liian omituinen sopiakseen hittilistoille ("War ain't nothing but a technical plip-plop"!?). Toisaalta juuri näiden tekijöiden ansiosta se on vuoden 2009 kenties omaperäisin kappale. Tämän vuoden alussa en missään nimessä tiennyt tarvitsevani Cornershopia enää ikinä, mutta nyt vuoden lopussa on täysin selvää, että 2009 ei olisi ollut 2009 ilman Cornershopia.



#5: LILY ALLEN - THE FEAR Myös Lily Allen oli tänä vuonna eräänlainen yllättäjä. Tietenkään edellisenkään levyn perusteella ei tietysti pitäisi olla minkäänlaisen yllätys, että hänellä on erinomaisia kappaleita, mutta hieman kuten Peter Doherty, myös Allen vaikuttaa levyjen välillä enemmänkin roskalehtijulkkikselta kuin muusikolta. Tätä tilannetta kirpeästi kommentoiva The Fear olikin juuri siksi täydellinen ajankuva vuodelta 2009. Suuri kunnia kuuluu myös kappaleen tuottajalle Greg Kurstinille, sillä sovitukselliset ja tuotannolliset oivallukset kuten kertosäkeessä mukaan lipuvat ilmavat syntetisaattorit nostavat muutenkin mainion kappaleen aivan omalle tasolleen.

PLACEBO - KINGS OF MEDICINE [YouTube-linkki kappaleen akustiseen versioon] Placebon tämänvuotinen albumi Battle For The Sun oli kokonaisuutena hieman epätasainen, mutta sisälsi siitä huolimatta mm. tämän loistavan kappaleen. Omasta mielestäni Placebo on aina parhaimmillaan rauhallisemmissa ja melankolisemmissa lauluissaan, ja Kings Of Medicine edustaa juuri tätä tyylilajia aivan täydellisesti. Eri osien väliset soinnunvaihdokset ovat sekä yllättäviä että luontevan sujuvia ja Brian Molkon kielikuvat juuri sopivan teatraalisia. Albumiversion trumpettisoolot ovat lisäksi mukavan beatlesmäisiä ja tämä onkin kenties ensimmäinen kerta, kun Beatles mitenkään kuuluu Placebon musiikissa.

FRANZ FERDINAND - LUCID DREAMS Franz Ferdinandin toistaiseksi suurimman hitin, Take Me Outin vaikuttavin kikka oli se, että kappale alkoi aivan erilaisena kuin millaisena se lopulta päättyi. Muutoin melko vaisun Tonight-levyn väkevin biisi Lucid Dreams vie tämän Franz-kikan yhdenteentoista potenssiin: kappale alkaa tavallisena kitara-anthemina, poimii toiseen säkeistöön mukaan hieman elektrosuhinaa ja muovautuu yhtäkkiä puolessavälissä totaalisen futuristiseksi, minimalistiseksi tanssibiisiksi. Tästä saa kaiken irti vain toimivana stereona kuunneltuna, sillä äänten vaihtelu vasemmalta oikealle suorastaan hieroo kuuntelijan aivoja.

IAN BROWN - STELLIFY Ian Brownilla on tapana julkaista jokaiselta uudelta albumilta hyvin pätevä ensimmäinen single. Tällä kertaa vuorossa oli Stellify: jykevän pianohakkauksen piiskaama, rouheilla torviosuuksilla kuorrutettu, yksinkertainen ja tehokas biisi, jonka päälle Brown pääsee heittämään perinteiset tekomystiset lauluosuutensa. Tämä jää soimaan päähän useiksi päiviksi. Brown itse on kappaleeseen niin ihastunut, että soittaa sen nykyisin keikoilla toisinaan kahteenkin kertaan. Ja miksikäs ei? Stellifystä ei saa tarpeekseen, jos sen kuuntelee vain kerran.

AIR - SO LIGHT IS HER FOOTFALL Listan toinen ranskalaisesiintyjä. Air luultavasti säveltää tällaisia kappaleita unissaankin, mutta So Light Is Her Footfall on joka tapauksessa bändin aiempien chillailuklassikoiden tasoa ja pärjäisi ehdottomasti jopa Moon Safarillakin. Biisissä on tarttuva, laskeva bassokuvio ja osuvia kitara-aksentteja. Tässä biisissä ei välttämättä ole kovin paljon asiaa, mutta siihen mennään suoraan heti alussa ja biisi lopetetaan välittömästi juuri oikeassa kohdassa. Hyvin mallikelpoista.

DOVES - JETSTREAM Tämä olisi hyvin voinut olla TOP5:ssäkin. Dovesin neljännen albumin aloitusbiisi Jetstream sukeltaa suoraan mielen syvimpiin lokeroihin ja pullahtelee sieltä pinnalle tasaisin välein: tämä kappale soi päässä, vaikka sitä ei olisi vähään aikaan varsinaisesti kuunnellutkaan. Jetstream on hieno osoitus siitä, miten Doves ammentaa menneisyydestään klubimusiikin tekijöinä: kappaleen intensiteetti nousee ja laskee juuri oikeissa kohdissa ja siinä käytetään kekseliäästi erilaisia rytmejä ja tekstuureja. Bändi on kertonut, että Jetstream on heidän yrityksensä kirjoittaa kappale Bladerunnerin lopputekstejä varten (tosin yli 20 vuotta myöhässä). YouTubessa joku on ystävällisesti toteuttanut tämän toiveen.

EMPIRE OF THE SUN - WALKING ON A DREAM Kuten albumiarvioissakin sanoin, australialainen Empire Of The Sun on mielestäni jonkinlainen vara-MGMT, mutta tämä ei silti lainkaan vähennä erinomaisten kappaleiden kuten Walking On A Dream arvoa. Tämä kuulostaa siltä kuin söisi samaan aikaan sorbettia, liekitettyä vaahtokarkkia ja tikkaria: kesäistä, kevyttä, pehmeää ja hauskaa.

JACK PEÑATE - TONIGHT'S TODAY No, jos Empire Of The Sun oli tänä vuonna vara-MGMT, tämä Jack Peñaten kappale oli jonkinlainen vara-Guillemots. Tonight's Todayssä on hyvin omaperäinen tunnelma: kuin Rion karnevaalien sambakulkue laulaisi futiskatsomohoilotusta säestäjänään alkeellinen kitaristi, joka on valvonut kolme vuorokautta putkeen. Harmi, ettei Peñaten kokopitkä Everything Is New -albumi täysin lunastanut tämän kappaleen antamaa hullua lupausta.

BRETT ANDERSON - HYMN Brett Anderson ei ole kuulostanut näin kauniilta, sulavalta ja dramaattiselta sitten Dog Man Starin. Hymn on Andersonille käytännössäkin uusi alku, mutta ennen kaikkea kuulostaa musiikillisesti juuri siltä: tuoreelta, herkältä, vastaheränneeltä. Jos tämä kappale olisi eläin, se olisi jokin äärimmäisen hento ja harvinainen hyönteinen, joka ilmestyy pesästään vain kerran vuosikymmenessä ja josta BBC tekisi 10-osaisen dokumenttisarjan.

THE BIG PINK - DOMINOS Myöskin hyvin lähellä TOP5:ttä ja myöskin jonkinlainen MGMT-korvike. Lontoolaisen The Big Pinkin hullutteluanthemissa on samanlaista ihanaa välinpitämättömyyttä ja vankkaa surinaa kuin Time To Pretendissä. The Big Pink saattaa hyvinkin jäädä yhden hitin ihmeeksi, mutta se hitti on ihmeellinen.

ROBBIE WILLIAMS - BODIES Väheksyin tätä biisiä, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin olen alkanut pitää siitä. Komiteamietintönä toteutetuksi tästmälistahitiksi Bodies on hyvinkin kokeellinen ja outo: hyvin harvassa kappaleessa on banjoa, elektrorutinaa, viuluja, kuoro ja kaiken huippuna Robbie Williamsin tasoinen laulaja. Bodies nousee listalle myös oman henkilökohtaisen kummallisen mieltymykseni takia: jostain syystä kappaleet, joissa lauletaan Jeesuksesta, ovat mieleeni. Eivät sisältönsä takia, mutta jotenkin "Jesus" kuulostaa usein pop-kappaleissa äänteellisesti hyvin miellyttävältä.

THE TWANG - BARNEY RUBBLE Tämä kappale tuntuu olevan suunniteltu pöhnäisten brittituristijätkien loilotettavaksi mallorcalaisissa baareissa, mutta jos sitä ei kuuntele tuollaisessa ympäristössä vaan esimerkiksi omista korvakuulokkeistaan auringon laskiessa ja aavistuksen verran viileän tuulen puhaltaessa elokuisella uimarannalla, siitä voi saada irti hyvin paljon nautintoa. Jos Cornershop määritti kesäkuun 2009, The Twang oli elokuu. Tässä kappaleessa muuten hämää kovasti se, että laulaja laulaa sanan repetitive jostain syystä muodossa repetive...

THE RAVEONETTES - BANG! The Raveonettesin mainiolta levyltä In And Out Of Control on vaikea nostaa esiin vain yhtä kappaletta, mutta Bang! tekee vaikutuksen monipuolisuudellaan: tämän kappaleen sisällöstä riittäisi riffejä, melodioita ja koukkuja vaikka neljään eri kappaleeseen. Onneksi Raveonettes on kuitenkin laittanut ne kaikki yhteen ja luonut supernautinnollisen biisin.

JAY-Z - EMPIRE STATE OF MIND Tuntuu siltä, ettei New Yorkista voi oikein tehdä huonoa kappaletta. Jay-Z:n euforinen kaupunkihehkutus nousee kovasta kilpailusta huolimatta New York -klassikoiden eliittiin. Jay-Z:n räppäys säkeistöissä on hauskan melodista ja Alicia Keysin täyteläinen laulu tekee kertosäkeestä suorastaan tyrmäävän.

THE DUCKWORTH LEWIS METHOD - MEETING MR MIANDAD Tämä krikettitähden tapaamisesta unelmoiva laulu on häpeämättömän retro, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia niin erinomainen. Klassista, hilpeää 60-luvun tyylistä brittipoppia. Jos Vuoden Parhaat -listat tehtäisiin keskellä kesää, The Duckworth Lewisin päivänpaisteiset tuotokset saattaisivat olla vaikka kuinka korkealla, mutta näin keskellä talvea tähän tunnelmaan on hieman vaikea uppoutua aivan täysillä.

LA ROUX - IN FOR THE KILL (SKREAM REMIX) [linkki YouTubeen] Kansainvälisessä lehdistössä tämän vuoden trendikkäin musiikkityyli yli muiden oli dubstep. Yleensä tällaiset uudet genret ovat hieman vaikeasti omaksuttavissa eivätkä tuota mieleenjääviä biisejä ennen kuin ne ajan myötä laimentuvat tavallisiksi mainstream-tyyleiksi. Dubstep-tuottaja Skream kuitenkin osui suoraan hunajapesään muovaamalla jo muutenkin mainiosta In For The Killistä oman tyylinsä mukaisen version, joka dubstepin sääntökirjan mukaisesti perustuu ennen kaikkea överimuhkeaan bassolinjaan. La Roux'n alkuperäisen kappaleen sirisevät syntetisaattorit ovat tässä vaihtuneet siis tummaan bassomurinaan, aavemaisen minimalistisiin kosketinsoittimiin ja lopun yllättävästi räjähtävään breakbeatiin. Kaikkein olennaisimpana alkuperäisversiosta on kuitenkin säilytetty uhkaavan jämäkkä lauluosuus, joka kuulostaa aivan oikeasti vihaiselta ja totiselta. Olisipa trendigenrejen omaksuminen aina näin helppoa ja nautinnollista.

MASSIVE ATTACK - SPLITTING THE ATOM Uutta Massive Attackia saatiin odottaa taas useampi vuosi, mutta syksyllä julkaistun Splitting The Atom -EP:n nimibiisi näytti, että odotus ei missään nimessä ollut turhaa. Massive Attack on harvoin kuulostanut näin hilpeältä, mikä on sinällään outoa, sillä oikeastaan tämä kappale ei kuulosta lainkaan hilpeältä, vaan enimmäkseen vain synkältä ja uhkaavalta. Mutta silti hilpeältä. Juuri tällaisten ristiriitaisuuksien ja mahdottomuuksien toteuttamisen takia Massive Attack on yksi kaikkien aikojen nerokkaimpia yhtyeitä.

SIMIAN MOBILE DISCO - AUDACITY OF HUGE Tämä on ehdottoman 2009:ltä kuulostava biisi. Kappaleen nimi pilailee Obamalle ja sanoitus listaa kaikki mahdolliset supercoolit ja ironiset hipsteriaarteet, jotka eivät silti tuo laulun kertojahahmolle onnea. Tein kesällä kaverilleni mixtapen, joka sisälsi tämän kappaleen. Kun kysyin häneltä, mitä hän piti kokoelmasta, hän vastasi että se oli muuten todella hyvä, mutta "se yksi biisi oli ihan liian outo". Arvasin heti, mikä kappale oli kyseessä.

FLIGHT OF THE CONCHORDS - CAROL BROWN Laadukkaan huumorin ja laadukkaan musiikin yhdistäminen on kautta historian ollut käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Parin viime vuoden aikana Flight Of The Conchords on kuitenkin löytänyt koko konseptiin totaalisen uuden lähestymistavan, jonka tuloksena on ollut kaksi superhauskaa televisiosarjaa ja kaksi toistuvaa kuuntelua erinomaisesti kestävää albumia. Useat bändin kappaleista perustuvat musiikillisiin pastisseihin, mutta Carol Brownin folk-elektro-indiesekoitus on mainio osoitus siitä, että yhtye kykenee myös sataprosenttisen omaperäisiin ratkaisuihin. Tässä kappaleessa on ennen kaikkea jännittävä melodia ja kiinnostava tunnelma ja vasta toissijaisesti myös nokkelat sanat.

WILCO - YOU AND I Tämä kappale on hieno esimerkki suuresta laulunkirjoitustaidosta. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita, kunhan yksinkertainen melodia osataan esittää koskettavasti. Wilcon Jeff Tweedy tulkitsee tämän surumielisen kappaleen kauniisti yhdessä Leslie Feistin kanssa. Tästä kulkee suora linja klassiseen Lennon / McCartney -laulunkirjoitustraditioon.

FRANZ FERDINAND - KATHERINE KISS ME Pakko nostaa esille Franz Ferdinandilta vielä toinenkin kappale. Kuten Dovesin Jetstream, myös Katherine Kiss Me on sellainen kappale, joka vain yhtäkkiä alkaa soida päässä muuten hiljaisina hetkinä. Tässä on kekseliäästi yhdistetty suloinen melodia ja melko vastenmieliset sanat. Sellainen on realistista. Kaiken kukkuraksi pianosoolo on lempeä ja ihana.

ARCTIC MONKEYS - MY PROPELLER Jos Franz Ferdinand saa listalle kaksi biisiä, on vain reilua että Artic Monkeys saa vähintään yhtä monta. Klassikkolevyillä on aina klassikkoaloitusbiisi ja My Propeller on ehdottomasti sellainen: yhtäaikaisesti sekä tunnistettavasti Arctic Monkeysiä että repäisevä irtiotto bändin aiemmasta tyylistä. Alex Turnerin samanaikaisesti uhmakas ja toisaalta väsyneenoloinen laulusuoritus on hämmentävä ja kiehtova.

YEAH YEAH YEAHS - ZERO Tämä on melko täydellinen autoilubiisi: nopea, aurinkoinen, energinen ja hauska. Kappale rakentuu mielenkiintoisesti alun tärisevästä odotuksesta kertosäkeen juhlavaan kliimaksiin keveästi syöksähtelevien syntetisaattorien tukemana. Ainoa heikkous tässä on se, että Blondie olisi saattanut kirjoittaa tämän jo vuonna 1979.

THE HORRORS - SEA WITHIN A SEA Tämäkin kuuluu vuoden yllättäjien joukkoon. The Horrors tuli aikoinaan ilmoille tekemällä kuuntelukelvotonta kauhusarjakuvapunkkia, mutta löysi vuonna 2009 itsestään yhtäkkiä aivan uusia puolia. Lähes kahdeksanminuuttinen, hypnoottinen ja alati muuttuva Sea Within A Sea on kuin tuokiokuva hetkestä, jolloin Joy Division muuttui New Orderiksi. Kappale sisältää tällä hetkellä hyvin trendikkään "motorik"-rumpukompin, nörttipisteitä kerääviä vintagekosketinsoittimia ja kaikenlaista muuta indieuskottavuuden kannalta luultavasti hyvin olennaista, mutta itseäni koskettaa ennen kaikkea hienosti auki kiertyvä, helpotusta tuovien sointuvaihtojen kannattelema laulumelodia. Taas yksi osoitus siitä, että vuonna 2009 riskinotto on ollut hyvä ratkaisu.

THE XX - ISLANDS Tältäkin albumilta on lähes mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita, sillä The XX:ssä on kyse ennen kaikkea kokonaistunnelmasta. Hartaan miettimisen jälkeen Islands on silti kenties suosikkini. On äärimmäisen vaikeaa keksiä adjektiiveja kuvailemaan tätä kappaletta. Ehkä jotain valoa tuo, jos sanon, että kirjoittaessani tätä juuri nyt, kello 2:23, Islands kuulostaa täydelliseltä?

KOKOSIN SPOTIFY-SOITTOLISTAN, JOKA SISÄLTÄÄ KAIKKI MAHDOLLISET TÄSSÄ LISTATUISTA KAPPALEISTA. VALITETTAVASTI CORNERSHOP, PLACEBO JA LA ROUX ON KUUNNELTAVA ESIMERKIKSI YOUTUBESTA.

Tweet

Parhaat 2009: Albumit

Tässä blogissa on listattu vuoden parhaita jo neljän vuoden ajan. Aiemmin listat on julkaistu vasta joulun jälkeen, mutta koska tänä vuonna "täytyy" tehdä listat myös koko vuosikymmenen parhaista, aloitetaan vuoden valioiden listaus jo näin ennen joulua. Kenties joku saa näistä inspiraatiota jopa joululahjahankintoihinsakin.

Aloitetaan albumeilla. 2009 ei ollut kokopitkien osalta samanlainen huippuvuosi kuin 2008, mutta 12 kuukauden aikana on silti julkaistu joukko erinomaisia levyjä. Listan kolme ensimmäistä ovat tarkkaan määritellyssä parhausjärjestyksessä, muut satunnaisessa. Lyhyen kuvauksen jälkeen listaan joka levystä 1-5 koko levyn yleishengen parhaiten tavoittavaa kappaletta.

#1: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG Tämä oli ennen ilmestymistään sekä vuoden odotetuin että pelätyin levy. Ennakkotiedot ja radiosta liveversioina kuullut biisit antoivat odottaa sekavaa, epämiellyttävää ja tarkoitushakuisesti vastahankaista albumia. Todellisuudessa Humbug osoittautui kuitenkin genrensä omaperäisimmän ja itsepäisimmän yhtyeen näkemyksekkääksi voimannäytöksi. Tällä levyllä Arctic Monkeys lopulta irtautui alkuaikojensa lad-juurista ja siirtyi vakuuttavasti suurten, älykkäiden ja yllättävien klassikkoesiintyjien joukkoon. Ei enää simppeleitä lauluja hedelmäpeleistä tai taksijonotappeluista, vaan jotain oudompaa ja monikerroksisempaa - mutta silti tarttuvaa ja hyräiltävää. (Olennaisimmat kappaleet: My Propeller, Potion Approaching, Cornerstone, Pretty Visitors)  Spotify / arvostelu tässä blogissa 4.9.2009

#2: PETER DOHERTY - GRACE/WASTELANDS Alle kymmenessä vuodessa Peter Doherty on kypsynyt The Libertinesin nahkatakkisesta lontoolaisräminästä ensimmäisen soololevynsä tweed-takkiseen maaseutuhelinään. Legendaarisen Graham Coxonin soittamat akustiset kitarat tarjoavat Dohertyn hämyisille, vanhanaikaisen dekadenteille balladeille komeat puitteet ja koko levystä muodostuu kuulijalle hyvin nautinnollinen kokemus. Grace/Wastelands on ehdottomasti täysipainoisin levy, jolla Doherty on toistaiseksi ollut mukana. Jos tämän albumin voisi haistaa, se tuoksuisi oopiumille ja kuihtuneille ruusuille. (Olennaisimmat kappaleet: 1939 Returning, Salome, Sheepskin Tearaway)  Spotify / arvostelu tässä blogissa 28.3.2009

#3: THE XX - XX Lontoolaisteinien aamuöisissä nauhoitussessioissa luoma maaginen kokonaisuus tarjoaa oikeastaan vain yhdenlaisen tunnelman, mutta tekee sen täydellisesti. Tältä kuulostaisi keskelle ohikiitävien valojen täplittämää kiireistä risteystä nukahtaminen ja syksyisen viileän sadeveden juominen heräämisen jälkeen. The XX:n minimalistinen soundi on kylmää, mutta vähäeleisyydessään karismaattisten nais- ja mieslaulajan yhteisesiintyminen tuo siihen lämpöä hienolla tavalla. Kuin Massive Attack olisi lainannut The Verven kitaroita ja soittaisi niitä New Orderin peiton alla taskulampun valossa. (Olennaisimmat kappaleet: VCR, Islands, Shelter) Spotify

BRETT ANDERSON - SLOW ATTACK Jo Sueden loppuvaiheissa oli selvää, että Brett Anderson vain esitti itseään pinnallisesti: fanit ja perinne vaativat, että hänen täytyi näyttäytyä vuoden 1993 Brett Andersonina vaikka vuoden 2003 Brett Anderson olisi ollut jotain aivan muuta. Vasta Slow Attackilla Brett Anderson tekee ensimmäisen täysosumalevyn nykyisenä omana itsenään. Kaikki Suede-kliseet on unohdettu eikä tarkoituksena selvästikään ole enää miellyttää ketään muuta kuin artistia itseään. Tuloksena on hieno kokoelma tunnelmallisia, kekseliäästi sovitettuja kappaleita, jotka tuntuvat aidommilta ja suoremmilta kuin mikään, mitä Anderson on ennen tätä saanut aikaan. Upeat sävellykset kuten Hymn tai Ashes Of Us eivät häviä tuumaakaan vanhoille Suede-klassikoille. (Olennaisimmat kappaleet: Hymn, Frozen Roads, Pretty Widows) Spotify / arvostelu tässä blogissa 2.12.2009

WILCO - WILCO (THE ALBUM) Makeansuolaista vaihtoehtocountrya. Tehdäkseen tällaista musiikkia uskottavasti täytyy kai olla särkylääkeriippuvainen, depressiosta kärsivä jenkki, mutta onneksi Wilcon Jeff Tweedy sattuu olemaan juuri sellainen. Haikeat, mutta toiveikkaat biisit soljuvat jotenkin 70-lukulaisen pehmeästi, hieman samanlaisen haaleansävyisinä kuin albumin kannessa näyttäytyvä oranssihattuinen kameli. Albumin ainoa heikkous on käsittämätön biisijärjestys: oikeanlaisella, paremmin kokonaiskaarta rakentavalla sommittelulla tämä levy olisi varmasti ollut kolmen kärjessä. Nyt levy ei hienoista yksittäisistä biiseistä huolimatta saa alleen klassikkoalbumin tarvitsemaa draamallista tukea, vaan lässähtää hieman lopussa. (Olennaisimmat kappaleet: Deeper Down, One Wing, Solitaire) Spotify

The Duckworth Lewis Method - The Duckworth Lewis Method Herrasmieskriketistä kertova kesäinen teemalevy muistuttaa virkeydessään 1960-luvun tyylikkäistä klassikoista. Neil Hannonin aristokraattinen olemus tuo melodiseen ja upean yksityiskohtaisesti sovitettuun kokonaisuuteen menneen maailman charmia, ja Thomas Walshin läsnäolo hillitsee liiallista humoristisuutta. Kesä 2009 tullaan muistamaan aurinkoisena ja lämpimänä tämän albumin ansiosta, vaikka keli olisi ollut minkälainen tahansa. (Olennaisimmat kappaleet: Gentlemen And Players, Meeting Mr Miandad, Nightwatchman, Test Match Special) Spotify / arvostelu tässä blogissa 31.7.2009

Doves - Kingdom Of Rust Manchesterilaisbändin paluu nelivuotiselta julkaisutauolta ei tuottanut edellislevyjen kaltaisia yksittäisiä hittejä, mutta kokonaisuutena Kingdom Of Rust on taidokkaasti toteutettua Dovesia. Bändillä on aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen oiva kyky luoda kappaleisiinsa intensiivisiä sovituksia ja herkullisia pieniä yksityiskohtia. Erinomaisen levyn merkki on se, että kuulijan päähän poksahtaa yksittäisiä melodioita tai muita pieniä jippoja silloinkin, kun ei ole kuunnellut levyä pitkiin aikoihin. Kingdom Of Rust on juuri tällä tavalla kestävä ja palkitseva levy, jossa hyvin erityyliset kappaleet nimibiisin countrystä Compulsionin funkin kautta Lifelinesin gospeliin asti muodostavat yhdessä omaperäisen maailmansa. (Olennaisimmat kappaleet: Jetstream, Kingdom Of Rust, 10:03, The Greatest Denier) Spotify / arvostelu tässä blogissa 19.4.2009

The Raveonettes - In And Out Of Control Surisevan ja helisevän tanskalaiskaksikon neljäs albumi oli yllättävä näyte omassa tyylilajissaan todelliseksi mestariksi kasvaneen bändin suvereenista terävyydestä. The Raveonettesin konsepti on aina perustunut The Jesus & Mary Chainin huminaestetiikan yhdistämisestä Phil Spectorin tuottamien 60-luvun tyttöbändien yksinkertaisiin melodioihin. Tätä muutama vuosi sitten hyvin omaperäistä konseptia on sittemmin varioinut menestyksellä mm. Glasvegas, mutta In And Out Of Controlilla tyylin luojat itse osoittavat, että sekoitukseen voi lisätä vielä uusiakin aspekteja. Albumilla on lieviä häivähdyksiä retrosoundisista syntetisaattoreista ja aiempaa aurinkoisemmista soinnutuksista, mutta kaiken keskellä on ehdottomasti upean sulavista melodioista ja tyyliin sopivan mustista sanoituksista koostuva musiikillinen selkäranka. Useissa biiseissä tuntuu olevan vähintään kolme erilaista kertosäettä ja niiden lisäksi vielä joukko tarttuvia ooh-ooh:eja ja muita herkullisia krumeluureja. In And Out Of Control on kenties vuoden reippain yllättäjä ja hymyilyttää varmasti vakavintakin synkistelijää. (Olennaisimmat kappaleet: Bang!, Last Dance, Boys Who Rape Should All Be Destroyed) Spotify

Empire Of The Sun - Walking On A Dream Maailma kaipasi tänä vuonna MGMT:tä niin kovasti, että Empire Of The Sunin vara-MGMT:kin kelpasi mainiosti. Ylilyövät asut, epäselvästi mumiseva laulu, terävät pop-koukut ja yleinen mehevä mystisyys kuitenkin toimivat myös tämän australialaisbändin käsittelyssä tehokkaasti ja niinpä Walking On A Dream on erittäin hyvä pop-albumi ilman vertailujakin. Nimibiisi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia hittejä, ja miten kukaan voisi olla pitämättä levystä, jolla on Justin Timberlaken kallon sisuksilta kuulostava kappale nimeltä Swordfish Hotkiss Night?! (Olennaisimmat kappaleet: Walking On A Dream, Half Mast, We Are The People, The World) Spotify

Tässä mielestäni parhaat tänä vuonna ilmestyneet albumit. Kuten sanottu, en ole ehtinyt perehtyä aivan kaikkiin sellaisiin levyihin, joihin minun olisi pitänyt. Lisäkuunteluilla luultavasti esim. Manic Street Preachers ja Richard Hawley voisivat hyvin olla tällä listalla. Pettymyksiäkin piisasi tänä vuonna: mm. Franz Ferdinandin uusin sisälsi hyviä yksittäisiä hetkiä, mutta ei jostain kumman syystä toiminut kokonaisuutena lainkaan. Samaa voisi sanoa Jarvis Cockerin toisesta sooloalbumista, jonka kansi oli ehdottomasti hauskempi kuin sisältö.

Loppuun vielä perinteinen listaominaisuus, eli paras albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jonka kuulin ensimmäistä kertaa vasta nyt:

I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (2006) Radiosessioista koostuva livelevy esittelee manchesterilaisen I Am Klootin poikkeuksellisen suorasti ja siksi niin karismaattisesti. Albumi on täynnä yllättäviä ja äkkivääriä lauluja, jotka kuulostavat siltä, että ne on kirjoitettu oikeasta inspiraatiosta ja ilmaisun tarpeesta. Mustaa huumoria, kauniita melodioita ja vähäeleistä soittoa. Kuin luuranko ajaisi vanhanmallisella, isorenkaisella polkupyörällä ja soittaisi serenadia maaliskuiselle ruoholle. (Olennaisimmat kappaleet: Storm Warning, Twist, From Your Favourite Sky, Proof) Spotify / arvostelu tässä blogissa 25.4.2009

Tweet

Viikon viitonen

Kopioin nyt röyhkeästi idean dpst:n blogista ja alan julkaista sarjaa nimeltä Viikon viitonen, jossa esittelen Spotify-linkkien kautta 5 kappaletta, jotka ovat viikon aikana olleet itselläni joko tiheässä soitossa tai muuten vain relevantteja. Jos jollain ei vielä ole Spotifytä, täältä löytää ohjeet, miten sen saa käyttöönsä.

Sitten ensimmäiseen Viikon viitoseen, olkaa hyvät (linkit siis avaavat yksittäisen kappaleen Spotifyssä):

The Twang - Barney Rubble

Kun Cornershopin The Roll Off Characteristics (Of History In The Making) oli itselleni alkukesän kesä-anthem, nyt "loppukesästä" (ei muuten, mutta oma kesälomani loppuu käytännössä tänään) tunnelmiin sopii erinomaisesti birminghamilaisen The Twangin uusi single. Siinä on jotain hyvin elokuulle ominaista, jonkinlainen häivähdys jo hieman viilenevistä ja hämärtyvistä illoista, lievää iloisuuden keskelle lipuvaa surumielisyyttä.

Michael Jackson - Off The Wall

"Life aint' so bad at all / When you live it off the wall", lauloi Michael Jackson vuonna 1979 ja todellakin toteutti tätä omaa väittämäänsä. Tässä kappaleessa on uskomattoman raikkaat soundit, lukuisia tarttuvia koukkuja ja yleisesti ainutlaatuinen tunnelma. Hännystelijämäisesti olen alkanut kuunnella Jacksonia tosissani vasta hänen kuolemansa jälkeen, mutta olen joka tapauksessa löytänyt monta erinomaista kappaletta, joista Off The Wall ansaitsee tulla mainituksi erikseen.

Arctic Monkeys - Who The Fuck Are Arctic Monkeys?

Arctic Monkeys antoi pienen ja hämmentävän maistiaisen tulevasta levystään viime torstaina järjestämässään web-konsertissa. Uudet kappaleet ovat todellakin jonkinasteinen kysymysmerkki, mutta jos Arctic Monkeysin hypersuosio sattuisikin viilenemään tulevan levyn myötä, ei voida ainakaan väittää, etteikö bändi olisi valmistautunut tähän jo itsekin. Kesällä 2006 julkaistu Who The Fuck Are Arctic Monkeys? kysyy enteellisesti: "In five years time, will it be 'Who the fuck's Arctic Monkeys?'" Biisi kuuluu ehdottomasti omiin suosikkeihini bändin tähänastisessa tuotannossa. Pidän aina tällaisista hieman synkeän aggressiivisista ja kohdettaan dissaavista lauluista.

Cornershop - Lessons Learned From Rocky I To Rocky III

Mainitsinkin jo Cornershopin, jonka kesäkuinen single tiivisti osuvasti kaiken kesäisen muutamaan miellyttävästi rullaavaan minuuttiin. Cornershop ei ehkä koskaan ole onnistunut luomaan aivan täysipainoisen laadukasta kokonaista albumia, mutta loistavia yksittäisiä singlejä se on julkaissut tietysti jo aiemminkin: tämä Rolling Stones -tyylinen pala vuodelta 2002 on myös kesäisyydessään ja outoudessaan todella mainio.

The Duckworth Lewis Method - Mason On The Boundary

The Duckworth Lewis Methodin albumia on mahdotonta kehua liikaa. Tässä kappaleessa on myös hieman kesän päättymiseen viittaavaa onnellisen melankolista hehkua. Lisäksi tämä on niitä harvoja pop-kappaleita, joissa käytetään sanaa panglossian.

Ensi viikolla uusi Viitonen.

Tweet

Levy: The Duckworth Lewis Method (1969 Records Ltd, 2009)

Kriketti ja popmusiikki ovat kaksi kesäistä nautintoa, joita ei ainakaan toistaiseksi ole vielä osattu antaumuksellisesti yhdistää. The Divine Comedystä tuttu Neil Hannon ja Pugwash-yhtyeestä tuntematon Thomas Walsh kuitenkin tilkitsevät tämän ammottavan aukon mainion kesäisellä, krikettiteemaisella yhtyeellään ja levyllään nimeltä The Duckworth Lewis Method. Konseptin lähtökohdat ovat hullunkurisen epäilyttävät, mutta tulos on kesän aurinkoisin, mehevin ja nautinnollisin pop-levy.

Terminä "Duckworth Lewis method" on matemaattinen kaava, jota käyttämällä kesken jääneen krikettiottelun oletettu lopputulos on laskettavissa. Jo tästä voi päätellä, että The Duckworth Lewis Method -levy on aiheeltaan hyvin... no, nörttimäinen. Sanoituksellisesti albumi pureutuu hyvinkin syvälle tähän brittiläisen imperiumin kesäiseen kansallispeliin polvisuojuksineen, teetaukoineen, pelaajalegendoineen ja klassikko-otteluineen kaikkineen. Jos tätä ei pidä vastenmielisenä, vaan osaa nähdä aiheen humoristisuuden, The Duckworth Lewisin charmista on mahdotonta olla nauttimatta - niin hurmaavalla asenteella se on toteutettu.

Kriketti on ehdoton herrasmieslaji ja itse levykin alkaa sananvaihdolla "Hello! / Good morning!", joka on ilman muuta kohteliain avaus pop-levylle ikinä. Albumin kolmas raita Gentlemen And Players tarkentaa asiaa vielä entisestään, mutta levyssä on ehdottomasti hienointa se, ettei herraskainen asenne jää pelkästään sanoitusten tasolle, vaan ulottuu myös musiikkiin. Jokainen kappale on rakennettu täyteen viime vuosisadan alun tyylikkyyttä huokuvia soinnillisia tekstuureja: The Age Of Revolution rahisee ja pomppii paikoin kuin hilpeän jazz-elokuvan soundtrack, Jiggery Pokery heijastelee Noël Cowardin kepeitä musikaalisävelmiä, Meeting Mr. Miandad muistuttaa Kinks-tyylisestä, aristokraattisesta 1960-luvun brittipopista ka The Nightwatchman yhdistää yökerhopianottelua ja sentimentaalista mahtiballadia. Yllättäen The Duckworth Lewis Method löytää pariin kappaleeseen myös reippaan, mutta silti siloisen glam-vaihteen, mikä tekee levystä draamallisesti äärimmäisen sulavan kokonaisuuden. Neil Hannonin omaperäisen yläluokkainen laulutyyli tuo toki mieleen miehen pääyhtyeen The Divine Comedyn, mutta The Duckworth Lewis Method onnistuu musiikillisesti välttämään Hannonin yleisimmät erheet kuten liiallisenkin mahtipontisuuden ja pakahduttavuuden sekä olemaan reilusti vähemmän ironinen ja etäinen kuin Divine Comedy.

The Duckworth Lewis Method olisi helppo ohittaa perienglantilaisena, muille kuin kriketin sisäpiiriin kuuluville sopimattomana sesonkivitsinä, mutta kiistaton totuus on, että tämä alusta loppuun asti huipputyylikäs albumi on tämän kesän herkullisin pop-levy kaikille laadukkaista sävellyksistä, kekseliäistä sanoituksista ja korviahivelevästä soitosta nauttiville. The Duckworth Lewis Method on kuin suklaakuorrutteella päällystetty mehujää: ideana sen pitäisi olla liian outoa ja imelää, mutta todellisuudessa se on raikasta, rapeaa ja hyvää mieltä tuovaa. Täysosuma (tai miten ikinä kriketissä kuvataankaan huippupisteet tuovaa suoritusta)!

koko albumi Spotifyssä

Play.com:issa €11,99 postituksineen

yksittäisiä kappaleita YouTubessa, esim.:

The Nightwatchman

Gentlemen And Players

The Sweet Spot

Tweet