Parhaat 2009: Albumit

Tässä blogissa on listattu vuoden parhaita jo neljän vuoden ajan. Aiemmin listat on julkaistu vasta joulun jälkeen, mutta koska tänä vuonna "täytyy" tehdä listat myös koko vuosikymmenen parhaista, aloitetaan vuoden valioiden listaus jo näin ennen joulua. Kenties joku saa näistä inspiraatiota jopa joululahjahankintoihinsakin.

Aloitetaan albumeilla. 2009 ei ollut kokopitkien osalta samanlainen huippuvuosi kuin 2008, mutta 12 kuukauden aikana on silti julkaistu joukko erinomaisia levyjä. Listan kolme ensimmäistä ovat tarkkaan määritellyssä parhausjärjestyksessä, muut satunnaisessa. Lyhyen kuvauksen jälkeen listaan joka levystä 1-5 koko levyn yleishengen parhaiten tavoittavaa kappaletta.

#1: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG Tämä oli ennen ilmestymistään sekä vuoden odotetuin että pelätyin levy. Ennakkotiedot ja radiosta liveversioina kuullut biisit antoivat odottaa sekavaa, epämiellyttävää ja tarkoitushakuisesti vastahankaista albumia. Todellisuudessa Humbug osoittautui kuitenkin genrensä omaperäisimmän ja itsepäisimmän yhtyeen näkemyksekkääksi voimannäytöksi. Tällä levyllä Arctic Monkeys lopulta irtautui alkuaikojensa lad-juurista ja siirtyi vakuuttavasti suurten, älykkäiden ja yllättävien klassikkoesiintyjien joukkoon. Ei enää simppeleitä lauluja hedelmäpeleistä tai taksijonotappeluista, vaan jotain oudompaa ja monikerroksisempaa - mutta silti tarttuvaa ja hyräiltävää. (Olennaisimmat kappaleet: My Propeller, Potion Approaching, Cornerstone, Pretty Visitors)  Spotify / arvostelu tässä blogissa 4.9.2009

#2: PETER DOHERTY - GRACE/WASTELANDS Alle kymmenessä vuodessa Peter Doherty on kypsynyt The Libertinesin nahkatakkisesta lontoolaisräminästä ensimmäisen soololevynsä tweed-takkiseen maaseutuhelinään. Legendaarisen Graham Coxonin soittamat akustiset kitarat tarjoavat Dohertyn hämyisille, vanhanaikaisen dekadenteille balladeille komeat puitteet ja koko levystä muodostuu kuulijalle hyvin nautinnollinen kokemus. Grace/Wastelands on ehdottomasti täysipainoisin levy, jolla Doherty on toistaiseksi ollut mukana. Jos tämän albumin voisi haistaa, se tuoksuisi oopiumille ja kuihtuneille ruusuille. (Olennaisimmat kappaleet: 1939 Returning, Salome, Sheepskin Tearaway)  Spotify / arvostelu tässä blogissa 28.3.2009

#3: THE XX - XX Lontoolaisteinien aamuöisissä nauhoitussessioissa luoma maaginen kokonaisuus tarjoaa oikeastaan vain yhdenlaisen tunnelman, mutta tekee sen täydellisesti. Tältä kuulostaisi keskelle ohikiitävien valojen täplittämää kiireistä risteystä nukahtaminen ja syksyisen viileän sadeveden juominen heräämisen jälkeen. The XX:n minimalistinen soundi on kylmää, mutta vähäeleisyydessään karismaattisten nais- ja mieslaulajan yhteisesiintyminen tuo siihen lämpöä hienolla tavalla. Kuin Massive Attack olisi lainannut The Verven kitaroita ja soittaisi niitä New Orderin peiton alla taskulampun valossa. (Olennaisimmat kappaleet: VCR, Islands, Shelter) Spotify

BRETT ANDERSON - SLOW ATTACK Jo Sueden loppuvaiheissa oli selvää, että Brett Anderson vain esitti itseään pinnallisesti: fanit ja perinne vaativat, että hänen täytyi näyttäytyä vuoden 1993 Brett Andersonina vaikka vuoden 2003 Brett Anderson olisi ollut jotain aivan muuta. Vasta Slow Attackilla Brett Anderson tekee ensimmäisen täysosumalevyn nykyisenä omana itsenään. Kaikki Suede-kliseet on unohdettu eikä tarkoituksena selvästikään ole enää miellyttää ketään muuta kuin artistia itseään. Tuloksena on hieno kokoelma tunnelmallisia, kekseliäästi sovitettuja kappaleita, jotka tuntuvat aidommilta ja suoremmilta kuin mikään, mitä Anderson on ennen tätä saanut aikaan. Upeat sävellykset kuten Hymn tai Ashes Of Us eivät häviä tuumaakaan vanhoille Suede-klassikoille. (Olennaisimmat kappaleet: Hymn, Frozen Roads, Pretty Widows) Spotify / arvostelu tässä blogissa 2.12.2009

WILCO - WILCO (THE ALBUM) Makeansuolaista vaihtoehtocountrya. Tehdäkseen tällaista musiikkia uskottavasti täytyy kai olla särkylääkeriippuvainen, depressiosta kärsivä jenkki, mutta onneksi Wilcon Jeff Tweedy sattuu olemaan juuri sellainen. Haikeat, mutta toiveikkaat biisit soljuvat jotenkin 70-lukulaisen pehmeästi, hieman samanlaisen haaleansävyisinä kuin albumin kannessa näyttäytyvä oranssihattuinen kameli. Albumin ainoa heikkous on käsittämätön biisijärjestys: oikeanlaisella, paremmin kokonaiskaarta rakentavalla sommittelulla tämä levy olisi varmasti ollut kolmen kärjessä. Nyt levy ei hienoista yksittäisistä biiseistä huolimatta saa alleen klassikkoalbumin tarvitsemaa draamallista tukea, vaan lässähtää hieman lopussa. (Olennaisimmat kappaleet: Deeper Down, One Wing, Solitaire) Spotify

The Duckworth Lewis Method - The Duckworth Lewis Method Herrasmieskriketistä kertova kesäinen teemalevy muistuttaa virkeydessään 1960-luvun tyylikkäistä klassikoista. Neil Hannonin aristokraattinen olemus tuo melodiseen ja upean yksityiskohtaisesti sovitettuun kokonaisuuteen menneen maailman charmia, ja Thomas Walshin läsnäolo hillitsee liiallista humoristisuutta. Kesä 2009 tullaan muistamaan aurinkoisena ja lämpimänä tämän albumin ansiosta, vaikka keli olisi ollut minkälainen tahansa. (Olennaisimmat kappaleet: Gentlemen And Players, Meeting Mr Miandad, Nightwatchman, Test Match Special) Spotify / arvostelu tässä blogissa 31.7.2009

Doves - Kingdom Of Rust Manchesterilaisbändin paluu nelivuotiselta julkaisutauolta ei tuottanut edellislevyjen kaltaisia yksittäisiä hittejä, mutta kokonaisuutena Kingdom Of Rust on taidokkaasti toteutettua Dovesia. Bändillä on aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen oiva kyky luoda kappaleisiinsa intensiivisiä sovituksia ja herkullisia pieniä yksityiskohtia. Erinomaisen levyn merkki on se, että kuulijan päähän poksahtaa yksittäisiä melodioita tai muita pieniä jippoja silloinkin, kun ei ole kuunnellut levyä pitkiin aikoihin. Kingdom Of Rust on juuri tällä tavalla kestävä ja palkitseva levy, jossa hyvin erityyliset kappaleet nimibiisin countrystä Compulsionin funkin kautta Lifelinesin gospeliin asti muodostavat yhdessä omaperäisen maailmansa. (Olennaisimmat kappaleet: Jetstream, Kingdom Of Rust, 10:03, The Greatest Denier) Spotify / arvostelu tässä blogissa 19.4.2009

The Raveonettes - In And Out Of Control Surisevan ja helisevän tanskalaiskaksikon neljäs albumi oli yllättävä näyte omassa tyylilajissaan todelliseksi mestariksi kasvaneen bändin suvereenista terävyydestä. The Raveonettesin konsepti on aina perustunut The Jesus & Mary Chainin huminaestetiikan yhdistämisestä Phil Spectorin tuottamien 60-luvun tyttöbändien yksinkertaisiin melodioihin. Tätä muutama vuosi sitten hyvin omaperäistä konseptia on sittemmin varioinut menestyksellä mm. Glasvegas, mutta In And Out Of Controlilla tyylin luojat itse osoittavat, että sekoitukseen voi lisätä vielä uusiakin aspekteja. Albumilla on lieviä häivähdyksiä retrosoundisista syntetisaattoreista ja aiempaa aurinkoisemmista soinnutuksista, mutta kaiken keskellä on ehdottomasti upean sulavista melodioista ja tyyliin sopivan mustista sanoituksista koostuva musiikillinen selkäranka. Useissa biiseissä tuntuu olevan vähintään kolme erilaista kertosäettä ja niiden lisäksi vielä joukko tarttuvia ooh-ooh:eja ja muita herkullisia krumeluureja. In And Out Of Control on kenties vuoden reippain yllättäjä ja hymyilyttää varmasti vakavintakin synkistelijää. (Olennaisimmat kappaleet: Bang!, Last Dance, Boys Who Rape Should All Be Destroyed) Spotify

Empire Of The Sun - Walking On A Dream Maailma kaipasi tänä vuonna MGMT:tä niin kovasti, että Empire Of The Sunin vara-MGMT:kin kelpasi mainiosti. Ylilyövät asut, epäselvästi mumiseva laulu, terävät pop-koukut ja yleinen mehevä mystisyys kuitenkin toimivat myös tämän australialaisbändin käsittelyssä tehokkaasti ja niinpä Walking On A Dream on erittäin hyvä pop-albumi ilman vertailujakin. Nimibiisi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia hittejä, ja miten kukaan voisi olla pitämättä levystä, jolla on Justin Timberlaken kallon sisuksilta kuulostava kappale nimeltä Swordfish Hotkiss Night?! (Olennaisimmat kappaleet: Walking On A Dream, Half Mast, We Are The People, The World) Spotify

Tässä mielestäni parhaat tänä vuonna ilmestyneet albumit. Kuten sanottu, en ole ehtinyt perehtyä aivan kaikkiin sellaisiin levyihin, joihin minun olisi pitänyt. Lisäkuunteluilla luultavasti esim. Manic Street Preachers ja Richard Hawley voisivat hyvin olla tällä listalla. Pettymyksiäkin piisasi tänä vuonna: mm. Franz Ferdinandin uusin sisälsi hyviä yksittäisiä hetkiä, mutta ei jostain kumman syystä toiminut kokonaisuutena lainkaan. Samaa voisi sanoa Jarvis Cockerin toisesta sooloalbumista, jonka kansi oli ehdottomasti hauskempi kuin sisältö.

Loppuun vielä perinteinen listaominaisuus, eli paras albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jonka kuulin ensimmäistä kertaa vasta nyt:

I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (2006) Radiosessioista koostuva livelevy esittelee manchesterilaisen I Am Klootin poikkeuksellisen suorasti ja siksi niin karismaattisesti. Albumi on täynnä yllättäviä ja äkkivääriä lauluja, jotka kuulostavat siltä, että ne on kirjoitettu oikeasta inspiraatiosta ja ilmaisun tarpeesta. Mustaa huumoria, kauniita melodioita ja vähäeleistä soittoa. Kuin luuranko ajaisi vanhanmallisella, isorenkaisella polkupyörällä ja soittaisi serenadia maaliskuiselle ruoholle. (Olennaisimmat kappaleet: Storm Warning, Twist, From Your Favourite Sky, Proof) Spotify / arvostelu tässä blogissa 25.4.2009

Tweet