Kun ulkona on kylmä...

... eikä lumisade tunnu koskaan loppuvan, on paras vain pysytellä sisällä ja kuunnella musiikkia. Eräs mahtavasti lämmittävä talvibiisi on tämä akustinen versio Bernard Butlerin Not Alonesta. Tilanteeseen sopivasti sanoituksessa on vaihdettu "electric guitar" akustiseen.

Tweet

The Maccabees tunnelissa

The Maccabeesin uusi video Feel To Follow esittelee juuri sellaista toimintaa, johon itsellänikin olisi kova hinku: seikkailua öisien suurkaupunkien hylätyissä metrotunneleissa ja kokemusten hakemista epävirallisista, puolilaittomista paikoista. Itse biisikin on ihan mukava hieman The XX -tyylisine viileästi soljuvine kitaroineen, mutta ennen kaikkea juuri video on hurmaava hämyisessä juoksentelussaan.

Tweet

Vuoden biisi 2011?

No niin, nyt on tosiaan vasta marraskuun alku, joten virallisia listoja vuoden parhaista biiseistä ja levyistä ei saa aivan vielä tehdä, mutta haluan silti nostaa jo nyt esille biisin, joka on omasta mielestäni ollut vuoden paras ja koskettavin.

Guillemotsin kolmas albumi Walk The River ilmestyi keväällä, eikä se uponnut minuun heti täysillä, vaikka bändin vankka fani olenkin. Mutta niinhän se useimmiten käy omien suosikkilevyjen kanssa: ne tulevat hiljalleen, jostain kulman takaa hiipien - ja vasta paljon myöhemmin huomaat, ettet ole pitkiin aikoihin mitään muuta kuunnellutkaan.

Dancing In The Devil's Shoes
Guillemots - Dancing In The Devil's Shoes
(Ylläoleva linkki on streamiin MySpacessa (!), mutta biisi löytyy totta kai myös Spotifystä.)

Walk The River on siis hiljaa hiipinyt yhdeksi vuoden 2011 tärkeistä levyistä ja sen tärkeimmäksi kappaleeksi syksyn mittaan on noussut Dancing In The Devil's Shoes. Biisissä yhdistyvät kaikki Guillemotsin omimmat vahvuudet: sen lisäksi, että Fyfe Dangerfield kirjoittaa hulppean kauniita melodioita ja oivaltavia sanoituksia, koko bändi tuo ne eloon harkitun tyylikkäillä sovituksilla. Dancing In The Devil's Shoes alkaa hiljaisen sähkökitaran säestämänä ja kerää pikkuhiljaa loppua kohden jänniä taustalauluriffejä, juuri oikeanlaisia soundeja hyödyntäviä rytmiosuuksia ja keveää falsettihyräilyä.

Vertailukohta ei ehkä ole maailman coolein, mutta sanon sen silti: Dancing In The Devil's Shoes on kuin U2:n With Or Without You, jos se olisi kuunnellut nuorena jazzia. Se on samanaikaisesti toiveikkaan romanttinen että katkeran surumielinen. Se on sulava, mutta juuri sopivalla tavalla karhea. Siksi se on mielestäni tämän vuoden paras kappale.

(Toisaalta en haluaisi hehkuttaa liikaa. Toivoisin vain, että jokainen haluaisi kuunnella tämän ja muodostaa sitten oman mielipiteensä.)


Edit: Tässä nyt kappale vielä YouTube-versionakin, kun satuin sellaisen löytämään:

Tweet

"For once I'd much rather be me"

Tässä on kappale, joka tuo lämpöä ja positiivisuutta syksyyn, mutta ei liian päällekäyvällä tavalla. King Creosote on skotlantilainen folk-indie -konkari ja Jon Hopkins on ollut Brian Enon apuna tuottamassa Coldplaytä. Nyt herrat ovat julkaisseet yhteisen levyn Diamond Mine, joka on myös ehdolla tämän vuoden Mercury Prizen saajaksi.

Kuten sympaattisesta videosta käy ilmi, John Taylor's Month Away kertoo merimiesten rankasta elämästä ja siitä, miten itse voi lohduttautua sillä, ettei ainakaan tarvitse olla merimies, vaikkei omaankaan tilanteeseensa aivan täysin tyytyväinen olisikaan. "For once I'd much rather be me."

Lisäksi pidän kovasti kappaleista, joissa on vain kaksi sointua. (Kiireisille tiedoksi: varsinainen biisi alkaa videon kohdasta 2:28, mutta suosittelen kuuntelemaan alun turinatkin.)

Tweet

Elbow'n B-puolet

Elbow'n keväällä julkaistu levy Build A Rocket Boys! oli miellyttävä ja tarjosi jokusen hienon Elbow-hetken, vaikka ei kokonaisuutena aivan yltänytkään bändin parhaimpien albumien tasolle. Huomattavaa kuitenkin on, että Elbow on tänä vuonna julkaissut singlejensä B-puolilla kaksi loistavaa kappaletta, jotka olisivat sopiviin paikkoihin sijoiteltuina nostaneet Rocketin astetta ylevämpiin sfääreihin.

Ylläoleva Ticker Tape löytyy Neat Little Rows -singleltä ja muistuttaa tummanpuhuvassa surinaisuudessaan hieman A Cast Of Thousandsin aikaista Elbow'ta. Biisissä on myös häivähdyksiä Guy Garveyn viimevuotisesta Massive Attack -yhteistyöstä Flat Of The Blade / Bulletproof Love.

Elbow'n tuoreista mega-B-puolista oma suosikkini on kuitenkin Open Armsin kanssa julkaistu Buffalo Ghosts (Spotify). Kauniisti leijaileva Buffalo Ghosts tuo mieleen Elbow'n ensialbumin tiivistunnelmaisen tuotannon ja on mielestäni heittämällä parempi kuin turhan suoraviivainen ja radiomielistelevä singlen A-puoli. Suorastaan uskomatonta on, että Buffalo Ghosts on ilmeisesti kirjoitettu ja nauhoitettu yhdessä päivässä kesken kevään areenakiertuetta!

Tweet

Ei kitaraa

Joku ehkä muistaa, että pari kuukautta sitten ostin panttilainaamosta halvan kitaran. Aikomuksenani ei kuitenkaan ollut raahata kitaraa takaisin Suomeen, joten pistin sen tänä aamuna myyntiin paikalliseen Keltaiseen Pörssiin, Gumtree'hen. Yllättäen ilmoitukseeni vastattiin jo noin kymmenessä minuutissa ja puolisen tuntia sitten kitara siirtyi Euston Squaren metroaseman edessä australialaisen miehen omistukseen. Olisi ehkä pitänyt pyytää hieman korkeampaa hintaa, jos Gumtree kerran näytti toimivan näin tehokkaasti, mutta sainpahan nyt soitella pari kuukautta yhden kielisetin hinnalla.

Mielestäni on jotenkin mukavaa, että nykyisin kitaroita voi kohdella tällä tavoin: ostaa niitä halvalla ja myydä eteenpäin metroasemien edustalla. Kun olin 10-vuotias, kitaran hankkiminen oli totinen paikka, joka vaati panostusta ja säästämistä ja huolellista suunnittelua. Nykyisin on paljon rennompaa ja helpompaa.

Muuta: Tämä on ollut mielestäni kevään ykkösbiisejä. Minulla ei ollut aiemmin oikeastaan minkäänlaista käsitystä My Morning Jacketista tai jos olikin, se oli, että bändi on yksi niitä tylsän totisia amerikkalaisia alternativeyhtyeitä, joissa ei ole oudon nimen lisäksi oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tämä kappale on  kuitenkin mukavan svengaava ja hölmö hauskan iloisella tavalla. Etenkin torviaksentit ja valtavat "wou-ou-ou:t" ovat hyviä.

Tweet

Tagit

Aloitin eilen yöllä laittamaan tageja vanhoihin blogipostauksiin. Olen tällä hetkellä saanut luokiteltua kaikki kirjoitukset tältä, edelliseltä ja toissavuodelta. Tämä olisi pitänyt tehdä jo aiemmin! Yritän pitää kategorioiden määrän hallittavana, mutta näköjään asiasanoja kertyy.

Tärkeimmistä aihealueista tagilla pohdinnat löytyy kaikenlaisia yleisiä mietelmiä ja ajatuksia - tämä on melko laaja kategoria.Otsikon idiootit pitit alun perin koskea vain niitä postauksia, joissa haukutaan ihmisiä, mutta nyt se onkin laajentunut kattamaan kaikki postaukset, joissa haukutaan mitä tahansa asioita. Seikkailut ovat kaikenlaisia yleisiä arkipäivän "jänniä" sattumuksia ja hauskat jutut sisältävät mitä tahansa, mikä huvituttaa. Kaikki muut lokerot ovatkin ehkä selvempiä jo aivan nimensä perusteella. Tagipilvi löytyy siis blogin oikeasta laidasta hieman alas vierittämällä.

Olin jo hetken aikaa harkinnut jopa blogin lopettamista, sillä jostain syystä ajatus siitä, että sen pian 26-vuotias  kirjoittaja on oikeastaan melkolailla eri ihminen kuin se 20-vuotias, joka kirjoittamisen aloitti, tuntui hölmöltä. Mutta nyt kun olen lukenut juttuja ajassa taaksepäin, menneistä aiheista on muistunut mieleen monta ihan mielenkiintoista pointtia. Ehkä siis kannattaa jatkaa vielä; ehkä jotain samaa on yhä jäljellä vaikka monet asiat ovatkin muuttuneet.

Muuta:

Carl Barât julkaisi äskettäin ilmaisena downloadina kappaleen This Is The Song, joka on uudelleen nimetty Irony of Love viimevuotisen soololevyn Japani-versiolta. Outoa, ettei biisi ollut levyn varsinaisella painoksella jo viime syksyllä, sillä tämä olisi ehdottomasti ollut muuten melko vaisuhkon albumin kirkkaasti paras kappale.

Tweet

Täysikuu

Taivaalla voi tänään nähdä täysikuun suurempana kuin koskaan: kuu ei ole ollut näin lähellä maata sitten vuoden 1992 (eli silloin, kun aloitin koulun - ensimmäinen asia pitkään aikaan, joka saa olon tuntumaan ennemmin nuorelta kuin vanhalta!).

Täysikuun kunniaksi video loistobiisiin, jonka meinaa monesti unohtaa. The Waterboysin superhitti The Whole Of The Moon on totta kai hyvin kahdeksankymmentälukulainen (sen lopussa tulee tietysti saksofonisoolo), mutta pop-sävellyksenä se on aivan omaa luokkaansa. Coldplayn kaltaiset bändit voivat vain uneksia näin luontevan kuuloisten anthemien kirjoittamisesta. Pitäisi kenties tutkiskella tätä biisiä tarkemmin: tässä on luultavasti ehkä 4 sointua, mutta ne ovat juuri ne oikeat neljä!

Lisäksi Mike Scottin hiukset ovat videossa aika coolit, ja koskettimia soittamasta voi bongata Karl Wallingerin, joka myöhemmin julkaisi erinomaista musiikkia nimellä World Party (ja sävelsi She's The Onen, josta Robbie Williams teki tunnetun). YouTubessa on Whole Of The Moonista myös jotenkin todella sympaattinen versio, jossa Mike Scott soittaa biisin ilmeisesti peruskoulun aamunavauksessa. Siistiä - olisinpa ollut tuolla sijaisena!

Hurraa Kuulle!

Tweet

Pasilan ongelma

Pasilan kolmas tuotantokausi on ollut hyvin vaisu. Suurin ongelma on siinä, että kun sarja aiemmin perustui laajojen ilmiöiden (esim. suomalainen alkoholikulttuuri, poliittinen korruptio, ex-urheilusankarien pyhittäminen) tai ryhmien (roolipelaajat, koiranomistajat, hömppäjulkkikset) kritisoimiseen satiirin kautta, tällä kaudella jaksojen pohjana ovat päähahmojen kohtalot ja tunteet. Sarjasta siis puuttuu tällä hetkellä se kriittinen irvailu, joka aiemmin sai katsojan suorastaan pompahtamaan tuolistaan ylös ja hihkaisemaan "Ha! Juuri noin!". 

Pasila ei enää nosta paljastavaa peiliä Suomen kasvojen eteen, vaan puuhailee vain omassa fiktiivisessä maailmassaan, joka ei itsessään ole kovin kiinnostava tai hauska. Koska Pasilan hahmoista ei ole aiempien kahden kauden aikana rakennettu kovin syviä tai monitahoisia, ei niiden päälle ole nyt mahdollista ripustaa hahmojen persoonallisuuksista kumpuavia juoniketjuja. Miksi katsojan pitäisi välittää Rauno Repomiehen ihastuksista tai Kyösti Pöystin tylsistymisistä, kun hahmot näyttäytyvät enimmäkseen vain omia hokemiaan toistavilta karikatyyreiltä? Sitä paitsi Pöystin eksistentiaalista kriisiä ollaan käsitelty paljon oivaltavammin esimerkiksi jo toisen kauden jaksossa, jossa Pöysti päätti Madventuresin innoittamana muuttaa Goalle. Kolmannen kauden kirjailijajakso oli oikeastaan vain tämän laimeaa toistoa.

Ehkä Pasila siis käytti jo kaikki paukkunsa kahden ensimmäisen kauden aikana? Ehkä se on jo vinoillut kaikille mahdollisille ilmiöille ja ihmisryhmille, joten kolmannelle kaudelle ei enää jäänyt jäljelle muuta kuin yrittää kehittää huumoria hahmoista itsestään? On aivan ymmärrettävää, jos näin on käynyt. On myöskin aivan ymmärrettävää, jos sarjan tekijät ovat silti halunneet kokeilla vielä kerran (tai itse asiassa vielä toisenkin kerran: neljäs kausi on ilmeisesti tulossa vielä syksyllä) kun Ylekin on näyttänyt nostaneen sarjan suorastaan lippulaivakseen. On silti suuri sääli, että vaisu kolmoskausi on hyvää vauhtia tahraamassa Pasilan kahden ensimmäisen kauden legendaarista mainetta.

Muuta: Lopetetaan tämä postaus silti positiivisempiin tunnelmiin. En tiedä, paistaako Suomessa tällä hetkellä aurinko, mutta tämän kappaleen kuuntelemisen jälkeen toivottavasti alkaa paistaa!

Tweet

Pieni olo

Suurkaupungissa tuntee itsensä helposti pieneksi ja vähäpätöiseksi. Kaupunki on niin paljon isompi kuin yksikään yksittäinen ihminen, että jokainen joutuu vain alistumaan kaupungin tahtoon. Jos esimerkiksi metrolinjoilla on toimintakatkos, ei auta valittaa eikä puhista, vaan vain hyväksyä kohtalonsa, sillä kotiin ei voi kävelläkään. Kaupunki toimii niin kuin kaupunki toimii, eikä siihen voi vaikuttaa. Pienemmissä kaupungeissa tuntee voivansa tehdä asioille jotain tai voi edes tuntea ärtymyksensä oikeutetuksi, jos jokin ei suju, mutta suurissa kaupungeissa yhden ihmisen ajatuksilla tai edes olemassaololla ei ole mitään merkitystä.

Kaupungin suuruuden lisäksi pieni olo johtuu myös opinnoista. Kotona Helsingissä tunsin oloni kohtalaisen itsevarmaksi: gradu oli jo valmis, kaikki kurssit suoritettuina, ja niin edelleen. Mutta täällä teen samoja kursseja ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa ja kauhistelen kylmä hiki otsalla tulevia essee-deadlineja. Vanhoilla saavutuksilla ei ole uudessa paikassa mitään merkitystä. Kotona en oikein ota paineita opiskeluista, mutta täällä jostain syystä otan, vaikka asioiden ei pitäisi olla läheskään niin haastavia. Ei kai nyt 7 sivun esseessä voi olla mitään ongelmaa, jos on juuri kirjoittanut 100 sivua gradua? Mutta ympäristön paine vaikuttaa: kun 18-vuotiaat brittifuksit stressailevat esseistään, tarttuu se minuunkin.

Asiat ovat siis hieman eri lailla, kuin mitä odotin. Keskellä kiireistä gradusyksyä ajattelin, että sitten kun pääsen Lontooseen, otan vain rennosti ja istun kahviloissa lukemassa sanomalehtiä ja käyn aika ajoin luennoilla. En ole kuitenkaan ehtinyt tehdä tällaista vielä oikeastaan lainkaan. Olin siis ehkä asettanut omat odotukseni hieman vääränlaisiksi.

Asiat kuitenkin varmasti muuttuvat pian parempaan suuntaan, kun täkäläiseen tyyliin tottuu kunnolla. Eilenkin vietin kaksi tuntia lukien ennakkoartikkeleita luentoa varten, mutta loppujen lopuksi niitä ei edes kuulusteltu mitenkään luennon aikana. Joten ehkä tulevaisuudessa osaan jättää lukematta?

Perjantaina on odototettavissa joka tapauksessa suuri valonpilkahdus, kun pääsen näkemään Manic Street Preachersin Brixton Academyssä. Yritän mennä konserttiin myös huomenna, sillä mielenkiintoinen Mara Carlyle esiintyy tuolloin St. Pancras Parish Churchissa, jonka kellotorni näkyy suoraan huoneeni ikkunasta. Carlyle on tehnyt yhteistyötä Guillemotsin kanssa, ja etenkin kappale Away With These Self-loving Lads (kuultavissa yllä) on mielestäni suoranaista klassikkotasoa. Suurempaa huomiota Carlyle sai täällä viime syksynä, kun hänen kappalettaan käytettiin Ikean mainoksessa:



Yritin varata lippua netin kautta, mutta lipunvälityssivusto ei suostunut toimimaan useidenkaan yritysten jälkeen. Toivottavasti pilettejä saa vielä oveltakin!

Tweet

Beady Eye - The Roller

Beady Eye yllättää taas! Pidän tästä biisistä todella paljon. Bändi kuulostaa hienon rennolta ja Liam on aivan huippukunnossa. Beady Eye on nyt parantanut jokaisella uudella julkaistulla biisillä - odotukset albumia kohtaan ovat nyt jo yllättävän korkealla!

Uusimmassa Q-lehdessä muuten kerrottiin, että Noel on pyytänyt livebändiinsä kitaristiksi The Sand Band -nimisen yhtyeen laulaja-kitaristi David McDonnellia. Kun tällaisia uutisia alkaa pikkuhiljaa tippua, eiköhän voitaisi odottaa, että Noelkin olisi julkaisemassa uutta musiikkia jo piakkoin. Ja Liamhan sanoi äskettäin lehtihaastattelussa, että Noelin soololevy koostuu Dig Out Your Soul -sessioissa nauhoitetuista kappaleista, jotka Noel on "varastanut" Oasikselta ja joiden alkuperäisversioilla Liam on laulanut. Mielenkiintoinen Gallagher-kevät on siis odotettavissa!

Tweet

Ruumiinosamusiikkia

Joulunpyhistä on yllättäen tullut todellinen uuden musiikin sesonkin. Eilen saatiin Gorillazilta 15 biisin mittainen kokonaan uusi levy The Fall ja tänään uudet videot Beady Eye'lta ja Elbow'lta. Gorillazista ehkä enemmän myöhemmin - levyyn täytyy perehtyä vielä hieman tarkemmin ennen kuin siitä voi sanoa mitään täysin varmaa. Ruumiinosabändien uusista biiseistä voi kuitenkin tehdä jo nopeampiakin johtopäätöksiä:



Beady Eyen uusi Four Letter Word parantaa aiemmin syksyllä julkaistusta Bring The Lightista todella paljon. Four Letter Wordissä on jopa ripaus Definitely Maybe -aikojen nopeaa ja aggressiivista Oasista, hieman Bring It On Downin tai Headshrinkerin tyyliin. Liam kuulostaa tässä aivan erinomaiselta, koko bändi soittaa tiukasti ja melodia ei ole liian suoraviivainen niin kuin Bring The Lightissa. Mielenkiintoista nähdä krediitit joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä voisin veikata, että Four Letter Word on Gemin sävellys ja sanoitus?



Silmästä siirrytään kyynärpäähän. Elbow'n edellinen levy, vuoden 2008 The Seldom Seen Kid oli lähes täydellinen albumi, joten odotukset uuden materiaalin suhteen ovat korkealla. Maaliskuussa ilmestyvältä build a rocket boysilta (levyn nimi tulee kuulemma kirjoittaa kokonaan pienellä?!) saadaan ensimmäisenä maistiaisena Lippy Kids. Elbow näyttää jatkavan The Seldom Seen Kidin erinomaisella linjalla: itse pidän aivan erityisesti siitä, miten bändi osaa sovittaa kappaleensa näin yksinkertaisen kuuloisiksi. Elbow tekee parhaimmillaan kuin klassista musiikkia pop-muodossa: jokaisella soittimella on oma selkeä roolinsa ja jokainen soittaja osaa antaa hillitysti tilaa toisille, jotta kokonaisuus kuulostaa mahdollisimman hyvältä. Onneksi Elbow ei näytä yrittävän väkisin toistaa One Day Like This -hitin kaavaa: Lippy Kidsiä on vaikea kuvitella TV:n futisohjelman maalikimaran taustamusiikiksi. Jopa video on mukavan vähäeleinen: on kiehtovaa katsella, miten pienistä asioista Elbow rakentaa tällaisia tunnelmia.

Tweet

Hauskaa joulua!

Rauhallista ja hilpeää joulua kaikille! Jokavuotisiin jouluperinteisiini kuuluu täyttää jääkaapistani yksi kokonainen hylly hyvillä limsoilla. Tässä tämän vuoden asetelma (olen ehtinyt jo avata pari, joten siksi etualalla on hieman väljää).

Joulupukki on tänä vuonna Kuumassa linjassa jotenkin jäisen oloinen - vai onko vaivaannuttavia hiljaisuuksia ollut aina näin paljon? Ohjelman pukki taisi vaihtua jokunen vuosi sitten? Tämä nykyinen ei ole mitenkään kovin taitava lasten kanssa keskustelija.

Tweet

Vuoden biisit 2010

Tässä omasta mielestäni vuoden 10 parasta kappaletta. Lista voisi olla pitempikin, mutta 10 joukkoon mahtuvat juuri ne, joita olen kuunnellut kaikkein eniten.



Beach House - Zebra En vieläkään osaa aina olla sekoittamatta Beach Housea Best Coastiin (jonka Boyfriend oli myös yksi tämän vuoden hyvistä kappaleista), mutta Zebra on kappale, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Unenomainen, jopa hieman joululaulumainen tunnelma ja omaperäinen sanoitus mustavalkoisesta hevosesta toimivat erinomaisesti.



Manic Street Preachers - Some Kind Of Nothingness Tämä ei ole kovin rohkea tai kokeileva kappale, mutta kukaan ei tee tällaisia paremmin kuin Manics. Englannin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa esitetty versio on jopa albumiversiota parempi, sillä alkuperäisessä mukana oleva Ian McCulloch on James Dean Bradfieldin duettokumppanina hieman turha. Muutenkin Manicsin esiintyminen kyseisessä ohjelmassa oli yksi syksyn Suurista Tapauksista: toiset pitivät sitä vihonviimeisenä osoituksena Manicsin sielun katoamisesta, kun taas toisten mielestä se oli hauskan absurdi temppu.



The National - Conversation 16 High Violet -levyltä voisi nostaa vuoden parhaiden biisien joukkoon lähes minkä tahansa yksittäisen raidan, mutta oma suosikkini on ollut Conversation 16. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä mukaan iskevät hitaat sellot ovat hieno silaus tähän humoristisen synkkään kappaleeseen.



The Notorious XX - Juicy-R "You never thought that hip hop could take it this far", räppäsi Notorious B.I.G. jo alkuperäisessä Juicyssään, ja hip hop otti jälleen kerran yhden hyvin jännittävän askeleen tässä Biggietä ja The XX:ää yhdistelevässä mash-upissa. VCR:n yksinkertaisen rullaava riffi sopii Biggien euforisen räpin taustalle täydellisesti. Syksyn pimeissä aamuissa tämän biisin kuunteleminen antoi toivoa helposta ja hauskasta tulevaisuudesta.



The Drums - Let's Go Surfing Saattaa olla, että tämä kappale oli vuoden 2010 Young Folks: puhkisoitettu ylisöpö indie-hitti vihellyksineen ja kesäisine tunnelmineen. Hype-pölyn laskeuduttua on kuitekin selvää, että Let's Go Surfing on törkeän yksinkertainen ja juuri siksi niin hieno pop-kappale. The Drumsin hieman puuduttavalla albumilla oli muitakin todella hyviä yksittäisiä biisejä, mutta juuri Let's Go Surfing määrittelee vuoden 2010 kaikista tarkimmin.



Blur - Fool's Day Uusi Blur-kappale oli aina riski: mitä, jos bändi pilaisi vanhan maineensa julkaisemalla 7 vuoden tauon jälkeen jotain turhanpäiväistä roskaa? Onneksi huoli oli turha, sillä Damon Albarn voi nykyisin julkaista lähes mitä tahansa lähes millä nimellä tahansa ja tulos on aina taatun laadukas. Fool's Day sopi täydellisesti maalis-huhtikuun vaihteen harmaanvihreisiin kevätpäiviin ja oli hyvä tiivistys siitä, miten toimiva Blur-biisi rakentuu: näppärän yksinkertainen laulumelodia Damonilta ja oikealla tavalla väärältä kuulostava kitarasoolo Graham Coxonilta. Tätä lisää ensi vuonna?



Gorillaz - Doncamatic Alkuun tämä kappale kuulosti liian epä-gorillazmaiselta (jos nyt ylipäätään on koskaan ollut mahdollista määritellä, mikä olisi 'gorillazmaista'), mutta paljastui pian täysosumaksi. Daley vaikuttaa hienolta uudelta laulajakyvyltä ja kappaleen melodia kurottelee hienosti erilaisiin suuntiin.



Gorillaz - On Melancholy Hill Maailmassa ei koskaan ole liikaa biisejä, joissa lauletaan manaateista eli merilehmistä. Tai oikeammin niitä on ehkä nytkin vasta yksi. Seuraavilla manaattibiisellä tulee olemaan kovat paikat, jos ne pyrkivät parantamaan tästä.



Steve Mason - Boys Outside Yksinkertainen on usein kauneinta. Tässä reseptinä on surumielinen melodia, Steve Masonin poikamainen ääni ja hillitty sovitus. YouTubesta ei löytynyt varsinaista albumiversiota, joka on ehkä piirun verran tätä liveä parempi, sillä se sisältää kitaran lisäksi vielä tyylikkään vähäeleisen pianon. Nyt joulukuun pimeydessä tämä kappale kuulostaa hyvin erilaiselta kuin heinäkuisissa helleilloissa, mutta kumpaankin ajankohtaan se sopii aivan loistavasti.

Taavet Kelle - Death At A Summer Camp Tätä kappaletta ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta sen voi kuunnella MySpacesta. Pidän tässä etenkin hauskan mielikuvituksekkaasta tuotannosta sekä hieman radioheadmaisen synkeästä tunnelmasta. Myös kappaleen taustatarina on melko ainutlaatuinen: artisti oli vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla, kun uutinen Michael Jacksonin kuolemasta saavutti festarit ja muutti koko juhlan atmosfääriä erikoisella tavalla. Uusien kykyjen löytäminen MySpacesta on useimmiten käytännössä aivan mahdotonta, mutta onneksi positiivisia poikkeuksiakin voi sattua eteen!

Tweet

Vuoden levyt 2010

Vaikka pidänkin useista eri musiikin lajeista, kaikkein eniten minua miellyttää Brittein saarilta tuleva kitaramusiikki. Vuosi 2010 ei ollut tuolle genrelle mitenkään erinomainen: enemmistö vanhoista suuruuksista piti tänä vuonna taukoa julkaisuissa, eikä tilalle löytynyt juurikaan varteenotettavia uusia tulokkaita.

Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.

Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.

Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:

Massive Attack - Heligoland Massive Attack julkaisee levyjä niin harvoin, että jokaisen ilmestyminen on aina auringonpimennystäkin suurempi tapaus ja uuteen levyyn ladataan aina valtavat odotukset. Heligoland ei ole klassikko, mutta se on albumi, jolla ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja joka toimii kokonaisuutena alusta loppuun saakka. Bändin ulkopuoliset vierailijat, kuten Guy Garvey ja usean kappaleen säveltämiseen osallistunut Damon Albarn laajentavat palettia mukavasti, ja vakio-massiiviin kuuluva Horace Andy kuulostaa omaan tapaansa täysin ainutlaatuiselta. Kohokohdat: Saturday Come Slow, Pray For Rain, Splitting The Atom, Girl I Love You, Flat Of The Blade. SPOTIFY

Gorillaz - Plastic Beach Gorillazin kolmas albumi jatkoi siitä, mihin viiden vuoden takainen Demon Days pääsi, ja vei sarjakuvabändin koko ideaa yhä monipuolisempaan suuntaan. Vierailijat Mark E. Smithistä Mos Defiin ja Bobby Womackista Snoop Doggiin loistivat omalla osaamisellaan, mutta levyn koskettavimmat hetket olivat silti ne, joissa hulina siirrettiin syrjään ja joissa Damon Albarn sai omaa tilaa. Epätasaisuudestaan huolimatta Plastic Beach sisältää sen verran todella korkeita huippuja, että se tulee kestämään kuuntelua vielä seuraavinakin vuosina. Ja Tapaninpäivänä saamme kuulla, ehtiikö Gorillaz ylittää itsensä tänä vuonna vielä toistamiseen, kun bändin Yhdysvaltain-kiertueella tänä syksynä nauhoitettu levy julkaistaan netissä. Kohokohdat: On Melancholy Hill, Superfast Jellyfish, Rhinestone Eyes, Welcome To The World of The Plastic Beach, Empire Ants, Stylo, Broken. SPOTIFY

The National - High Violet Vaikka amerikkalainen indierock ei jostain syystä uppoa minuun aivan täysillä, The Nationalin High Violet on silti kiistämättä vuoden paras rock-levy. Sävellysten taso on tällä albumilla korkeinta mahdollista luokkaa, eikä sellaista käy kiistäminen. Jos saisin vaihtaa High Violetissa pari asiaa, toivoisin, että Matt Berninger laulaisi hieman selkeämmin ja että levyn tuotanto ei olisi niin tunkkaisen tiivistä. High Violetilla on niin hienoja melodioita ja yllättäviä sanoituksia, että ne ansaitsisivat päästä esille vielä paremmin. Toki ymmärrän, että vanhoille faneille The Nationalin viehätys perustuu juuri Berningerin tummaan baritoniin ja muhkean täyteläisiin soundeihin. Itseäni hieman häiritsee se, että levyltä on aika ajoin vaikea erottaa esim. jousia tai pianoa toisistaan, sillä ne jotenkin kumoavat paikoin toisensa tai jäävät rumpujen alle - mutta itse biisit ovat niin hyviä, että eipä se paljon haittaa. Kohokohdat: Anyone's Ghost, Terrible Love, Bloodbuzz Ohio, Runaway, Conversation 16. SPOTIFY

The Notorious XX Jos olisi aivan pakko valita, tämä olisi ykkössuosikkilevyni tältä vuodelta. Hieman noloa, että suosikki on yhdistelmä kahta jo aiemmin julkaistua, mutta tämä Notorious B.I.G.:n räppejä The XX:n yönviileisiin kuiskailuihin sekoittava mixtape on ideana todella hieno ja toteutukseltaan erinomaisen huolellisesti tehty. The XX sopii yllättäen Biggien taustalle jopa paremmin kuin alkuperäisten biisien soul- yms. sampleista koostetut biitit. Biggie tuo ujoon XX:n röyhkeän karismaattista rehentelyä ja XX:n minimalismi puolestaan korostaa Biggien herkempiä puolia. Yhdistelmät on toteutettu niin näkemyksekkäästi, että kontrastit tuovat toisilleen lisäarvoa ja avaavat kuulijalle uusia maailmoja. Esimerkiksi Juicy-R (siis yhdistelmä Biggien Juicy'a ja XX:n VCR:ää) rullaa niin hyvin, että se ylittää kummankin alkuperäisen biisin ja nousee jaloilleen aivan omana itsenään. Mash-upeissa on aina mukana tietynlainen yllättävään oivallukseen perustuva huumoriaspekti, ja onhan Biggien ja XX:n yhdistelmä totta kai omalla tavallaan vitsikäskin, mutta ennen kaikkea se on todella tunnelmallinen, toimiva ja napakka moderni albumi. Kohokohdat: Juicy-R, Dead Wrong Intro, Islands Is The Limit, One More Chance For A Heart To Skip A Beat, Everyday Shelter, The Curious Incident Of Big Poppa In The Nighttime. EI SPOTIFYSSA, MUTTA TÄSTÄ VOI LADATA KOKO LEVYN

Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man Manic Street Preachersin kymmenes studioalbumi ei tarjoa mitään kovin uutta, enemmänkin se vain kierrättää parin vuoden takaista Send Away The Tigersia, joka itsessään kierrätti 14 vuoden takaista Everything Must Go'ta. Silti juuri tämä mahdollisimman helppotajuinen, suureellinen ja melodiantäyteinen Manics on suosikkityylini bändin kaikista erilaisista versioista. Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella Postcards From A Young Man olisi Manics-klassikko, mutta puolen välin tienoilla taso hieman notkahtaa. Pari täytebiisiä olisi ollut varaa jättää poiskin. Joka tapauksessa etenkin James Dean Bradfieldin laulu ja kitaransoitto lämmittävät aina sen verran, että Postcards on ollut omassa iPodissani yksi syksyn kuunnelluimmista. Kohokohdat: Some Kind Of Nothingness, Hazelton Avenue, All We Make Is Entertainment, Postcards From A Young Man, (It's Not War) Just The End Of Love, The Descent (Pages 1 & 2). SPOTIFY

Steve Mason - Boys Outside Steve Mason on ehtinyt monenlaista. Mm. hurmata kriitikot The Beta Bandissa 1990-luvun lopussa, julkaista soolomateriaalia nimillä King Biscuit Time ja Black Affair sekä kadota teille tietymättömille jätettyään ensin jälkeensä pelottavan kirjeen. Kaikkien seikkailujen jälkeen Mason on kuitenkin nyt sellaisessa kunnossa, että hän uskaltaa ensimmäistä kertaa julkaista musiikkia täysin omalla nimellään ja ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja. Sekä Beta Bandissa että King Biscuit Timessa hienot biisit kärsivät toisinaan joko vähän liian rennosta toteutuksesta tai tarpeettomasta kieli-poskessa -asenteesta. Boys Outside on kuitenkin vakava ja tyylikäs levy täynnä taidokkaasti kirjoitettuja, vivahteikkaasti tulkittuja ja huolella viimeisteltyjä elektro-sävyisiä pop-kappaleita. Masonin ainutlaatuinen, helposti falsettiin karkaava ääni ja lakoninen tulkinta antavat biiseille hyvin omaperäisiä sävyjä ja ex-Sugababes -tuottaja Richard X tuo peliin kiiltelevän viileitä soundeja. Myös jo Masonin aiemmista töistä tuttu, hieman hip hopin mieleen tuova rennosti rullaava rytmikkyys on yhä tallella. Boys Outside on kuin hieman vähemmän angstinen, mutta silti yhtä tumma ja pelottava jatko-osa Thom Yorken muutaman vuoden takaiselle The Eraser -levylle. Levyn kappaleista Lost And Foundissa on synkkää trip hop -estetiikkaa, I Let Her In on pakahduttavan surumielinen ja vähäeleinen balladi, ja The Letter voisi mahtipontisuudessaan sopia jopa Coldplayn levyille, jos Coldplay osaisi tehdä oikeasti dramaattisia kappaleita. Nimibiisi Boys Outside on oma suosikkini: samanaikaisesti sekä lempeän lohduttava että alistuneen turhautunut. Kohokohdat: Boys Outside, Lost And Found, Understand My Heart, I Let Her In, The Letter, All Come Down. SPOTIFY

Tweet

Bernard Butler

Kylmiin iltoihin tarvitsee lämmintä musiikkia. Esimerkiksi Bernard Butleria. Butlerista puhuttaessa käsitellään yleensä Sueden kahta ensimmäistä levyä, jotka tietysti ovat kivenkovia klassikkoalbumeita, mutta myös hänen kaksi soololevyään ovat kovatasoisia ja omassa tyylilajissaan lähes täydellisiä.

Vuonna 1998 ilmestyneellä People Move Onilla ja seuraavan vuoden Friends & Loversilla aiemmin kitaranerona tunnettu Butler astui ensimmäistä ja toistaiseksi myös ainoaa kertaa laulumikrofonin eteen. Hänen pehmeä ja melko ohut äänensä tietysti kalpenee aiempien laulajakumppaneiden Brett Andersonin ja David McAlmontin vahvojen keuhkojen vieressä, mutta se sopii juuri mainiosti sellaiseen kappalemateriaaliin, jota Butlerin soololevyt sisälsivät. People Move On ja Friends & Lovers jakautuvat enimmäkseen tasaisesti akustisiin, hieman Nick Drake -vaikutteisiin folk-tyylisiin näppäilybiiseihin ja puhtain sähkökitarasoundein soitettuihin, 60-luvun soul-balladeista esikuvansa hakeviin sävellyksiin. Näiden seassa on myös muutama philspectormaisen massiivisin äänivallein toteutettu suureellinen Brittipop-kappale, joissa kitarat pauhaavat ja viulut vellovat.

Kuvailun perusteella Butlerin soolomateriaali ei siis kuulosta mitenkään kovin omaperäiseltä, eikä se sellaista edes pyri olemaan. Sävellykset ovat kuitenkin erinomaisen taitavasti hiottuja ja sovituksissa on paljon hienoja yksityiskohtia. Äärimmäisen hyvin toteutettujen pastissien parissa hankkimaansa taitoa Butler hyödynsikin menestyksekäästi Duffyn hittidebyytin tuottajana pari vuotta takaperin. Kuitenkin se, mikä Duffyn kanssa vaikutti ehkä hieman varman päälle laskelmoidulta, on vielä näillä Butlerin soololevyillä aitoa ja vapautunutta.

Kumpikin Bernard Butlerin soololevyistä löytyy Spotifystä. Kokosin omat suosikkini molemmilta yhteen 11 kappaleen mittaiseen Spotify-soittolistaan, jonka voi kuunnella tästä. Lista sisältää seuraavat kappaleet:

• Stay - Butlerin ensimmäinen soolosingle. Kappale alkaa hyvin vähäeleisesti mukavan epävireisen pianoriffin johdattelemana ja päättyy kaoottisesti vinkuviin ja vonkuviin kitarasooloihin. Butlerin pehmeä ääni kuulostaa tässä todella kauniilta.
• A Change Of Heart - Klassinen keskitempoinen 1990-luvun Brittipop-kappale. Tämän voisi kuvitella vaikka Oasiksen Be Here Now -levylle. Alkupuolen kitarat kuulostavat mielestäni kesäisiltä lokeilta. Lopussa tulee hieman John Lennonin How Do You Sleep? -kappaleesta muistuttavia venytteleviä viuluja.
• Woman I Know - Eräs Butlerin sooloalbumien erikoisuuksista olivat hyvin pitkät, 7-8 minuuttiset kappaleet. People Move Onilta tällaisia löytyy jopa kaksi. Butlerin käsissä pitkätkään kappaleet eivät kuulosta tylsiltä, vaan sovitukset on rakennettu kuulijan mielenkiintoa ylläpitäviksi siten, että koko ajan tapahtuu jotain uutta. Tämän kappaleen laulumelodiassa on häivähdys blues-sävyjä.
• No Easy Way Out - Tässä on tyylikkäästi soitettuja akustisia kitaroita ja kauniita pianokoristeita. No Easy Way Out voisi sopia vaikka Coldplayn levyille.
• Everyone I Know Is Falling Apart - Pidän aina kappaleista, joiden ensimmäisessä rivissä lauletaan heti koko kappaleen nimi. Tämä on hyvin vähäeleinen ja ehkä hieman surumielinen biisi. Pehmeästi suhahtelevat rummut ovat tyylikkäät.
• Not Alone - People Move On -levyn toinen single on ilmeinen Spector-pastissi, mutta ylpeästi toteutettu sellainen. Loppupuolta kohti tunnelma on suorastaan riemukas.
• People Move On - Teknisesti paremman laulajan laulamana tämä kappale ei olisi ehkä näin mielenkiintoinen. Butler on lähellä taitojensa ylärajoja, mutta kuulostaa juuri siksi hyvältä. Kappaleen sovitus on hyvin rauhallinen ja hienolla tavalla varovainen. Kertosäkeeseen tultaessa volyymia ei vedetäkään kovemmalle perinteiseen tapaan, vaan jopa hieman hiljennytään.
• You Must Go On - Butlerin toistaiseksi viimeiseksi soolosingleksi jäänyt You Must Go On muistuttaa reippaalta tyyliltään Not Alonea. Muistan kuuleeni tämän Radio Mafialta pelatessani jalkapalloa vehreällä ruohokentällä. Hyviä hetkiä.
• Precious - Tässä kappaleessa on aika omaperäinen tunnelma. Mielestäni se kuulostaa jollain tapaa hieman vihaiselta, mutta jotenkin tehokkaan pidättelevällä tyylillä. Pienieleisesti alkava kappale päättyy mahtipontisiin kitarasooloihin.
• Has Your Mind Got Away? - Friends & Lovers -albumin pitkä kappale. Tämä on jo avoimemmin äkäinen, mutta onko suuttumus kohdistettu ex-bändikaveri Brett Andersoniin vai jopa Tony Blairiin? Viestissä saattaa olla poliittisiakin ulottuvuuksia.
• I'm Tired - Kaunis ja nimensä mukaisesti raukean oloinen lopetus People Move Onille ja tälle soittolistalle. Kuumaa teetä kuppiin, suklaata lähettyville ja lämpimän peiton alle.

BONUS: Soolovuosiensa aikana Bernard Butler kirjoitti sellaisen määrän mainioita kappaleita, että niitä riitti albumien lisäksi myös singlejen B-puoliksi. Tässä n. 30 -megatavuisessa paketissa (Rapidshare) on 4 nykyisin vaikeasti saatavilla olevaa BB-B-puolta, Butlerin ja Edwyn Collinsin huippuhyvä yhteisbiisi Message For Jojo sekä Friends & Loversin japanilaispainokselta löytyvä bonuskappale 70 Miles.

Tweet

Gorillaz

Aivan kuin jo siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että Gorillaz julkaisi maaliskuun alussa yhden vuoden kovimmista albumeista, bändi on vain nostanut rimaa edelleen loppuvuodesta.



Ensinnäkin uusi single Doncamatic on aivan huippu...



... ja sen lisäksi tämä The XX -cover on yllättävä ja tyylikäs.

Mitäköhän seuraavaksi? Ilmeisesti kokonaan iPadilla nauhoitettu levy?

Tweet

Viikon viitonen

Edellisestä Viikon viitosesta on taas aikaa jo vaikka kuinka kauan, joten ehkä sarjan nimeä pitäisi vaihtaa Satunnaiseksi viitoseksi? Joka tapauksessa, tässä Spotify-listana 5 erinomaista kappaletta.

The Raveonettes - I Wanna Be Adored Tanskan ykkösbändi (kisa tästä tittelistä ei kyllä ole kovin haasteellinen) versioi The Stone Rosesin klassikkoalbumin avausbiisiä osana kenkämerkki Dr. Martensin juhlavuoden promokampanjaa. Sharin ja Sune ovat tavoittaneet yllättävän uskollisesti alkuperäisen tunnelman ja lisäävät siihen juuri sopivasti tuttua Raveonettes-surinaa. Kitarakuviot eivät ole aivan John Squiren sulavuuden tasolla, mutta kaiken kaikkiaan tämä on erittäin laadukas cover biisistä, jota kovin moni ei uskaltaisi edes yrittää versioida.

Morrissey - The Last Of The Famous International Playboys Vaikka Morrissey tosiaan taitaa olla k***pää useista typeristä haastatteluista päätellen, on ehkä parempi vain keskittyä miehen musiikkiin ja unohtaa esittäjän kyseenalaiset mielipiteet. Tämä kappale julkaistiin singlenä lähes 21 vuotta sitten ja tätä kuunnellessa voi aistia, että Morrisseylla oli ainakin vielä tuolloin hauskaa ja helppoa. Uudemmissa kappaleissaan Morrissey kuulostaa yhä erinomaiselta, mutta ehkä hieman epätoivoiselta ja turhautuneelta, kun taas tässä hän vaikuttaa hilpeältä ja vapautuneelta. Myös kappaleen rummut kumisevat komeasti.

The Jam - Start! (Single Version) Tämä kappale on rakennettu ihastuttavan yksinkertaisista aineksista. Hyvin toteutettuna tavallinen kitara-rummut-basso -kolmikkokin voi kuulostaa monipuoliselta. Alun alkujaan kähveltämällä haltuun otettu kitarariffikin on vuosien saatossa ehtinyt jo muodostua vähintään yhtä paljon The Jamin kuin Beatlesin omaksi.

Elbow - Leaders Of The Free World Odottelen jo korvat syyhyten Elbow'n ensi vuonna julkaistavaa viidettä albumia. Edellistä levyä, täydellisen upaa The Seldom Seen Kidiä, hallitsivat täyteläisen romanttiset kappaleet, mutta sitä edeltävällä Leaders Of The Free Worldillä oli myös pari hieman aggressiivisempaa kappaletta - kuten tämä nimibiisi. Sanoitus alkaa olla nyt jo hieman liian 2003:a, mutta kokonaistunnelma on yhä erinomaisen toimiva.

Prefab Sprout - Wild Horses Tälle kappaleelle olisi pitänyt tehdä oma Viikon viitonen -lista jo kesällä - en tajua, miten olen voinut unohtaa tästä kertomisen näin pitkäksi aikaa, vaikka olen kuunnellut tätä säännöllisesti. Ennen kesää en ollut kuullut Prefab Sproutista enempää kuin yhtyeen nimen, mutta nyt tiedän myös, että yhtyeellä on huippukappaleita. Wild Horses on hyvin omaperäinen ja vaikeasti määriteltävä kappale: vaikea sanoa, mitä tyylilajia se oikein edustaa. Kai se on jonkinlaista sinisilmä-R'N'B:tä, mutta omituisen vähäeleisellä ja hieman surumielisellä tavalla. Soundeiltaan se kuulostaa mukavasti vanhahtavalta, mutta silti kovin ajattomalta. Jos tästä Viikon viitosesta kuuntelee vain yhden biisin, sen pitää olla tämä!

//

Lisäksi haluaisin muistuttaa kaikkia, että marraskuun pimeys on mitä parhainta aikaa kuunnella The Cardigansin albumia Long Gone Before Daylight. Olisin halunnut laittaa tästä jonkin kappaleen Viikon viitoseen, mutta levy on niin kokonainen paketti, että se vaatii kaikkien kappaleiden kuuntelemista järjestyksessä.

Tweet

Notorious XX

Ehkä tämä kombinaatio on joillekin täysin ilmeinen, mutta ainakin itse yllätyin kovasti siitä, miten hyvin Notorious B.I.G. ja The XX sopivat yhteen. Tässä on jotain aivan maagista: Biggien melko räyhäkäs brassailu yhdistettynä XX:n ääriviileään vetäytyväisyyteen muodostaa todella toimivan kokonaisuuden hauskalla ja oivaltavalla tavalla.

Notorious XX -projekti julkaistiin keväällä mixtapena blogien välityksellä, mutta Biggien levy-yhtiön piraattipoliisit ovat sittemmin siivonneet verkon linkeistä. YouTubesta kuitenkin löytää muita sarjaan kuuluvia videoita.

Tweet

Robbien ja Garyn onnellinen loppu

Robbie Williamsin ja Gary Barlow'n uusi yhteissingle on mielestäni melko hämmentävä - hyvällä tavalla. 1990-luvun puolella Robbie tuuletti Take That -aikojen likapyykkejään kitkerissä kappaleissa kuten No Regrets, mutta nyt kun saagalle on saatu ilmeisen onnellinen loppu, langat voidaan solmia kauniisti yhteen tällaisessa jopa ironisen ylimakeassa duettobiisissä. Shame on kuin musiikkimuotoon puettua tosi-tv:tä tai ainakin vähintään saippuaoopperaa: Robbie ja Gary kertovat kappaleessa ilmeisen rehellisen kuuloisesti siitä, miltä heistä on tuntunut viimeisten 15 vuoden aikana ja miksi nyt on oikea hetki pyytää anteeksi. Robbie Williamsin kappaleiden sanoitukset ovat olleet käytännössä aina hyvin henkilökohtaisia ja paljastavia, mutta on hauskaa, että myös Gary Barlow'lla on tällä kertaa riittänyt huumorintajua lähteä mukaan tällaiselle linjalle.

Vaikka Shame onkin musiikillisesti äärimmäisen keskellä tietä kulkevaa poppia, se on silti omassa genressään erinomaisesti sävelletty, sovitettu ja tuotettu kappale. Ainakin se on mielenkiintoisempi ja tarttuvampi kuin yksikään Robbien viimevuotisen Reality Killed The Video Star -levyn biiseistä (Bodiesia lukuunottamatta). Intro on kyllä melko suoraan varastettu Beatlesin Blackbirdistä. Video on homoeroottisissa viittauksissaan jopa melko rohkea - ainakin luultavasti Robbien ja Take Thatin kotiäitifanien mielestä. Tämä on niin outoa ja epäsopivaa kuin mainstream-pop vain voi olla.

Tavallaan Shame on avoimen tilittävässä tyylissään kuin seesteisempi "aikuisten versio" Libertinesistä:

Tweet