Perinteiseen muotiblogiin kuuluisi kai, että otetaan itsestä kuva peilin kautta (kasvot peitettynä) ja kerrotaan, että kuvassa näkyvät tuotteet saa Gina Tricot'sta tai H&M:stä. Tämä on nyt kuitenkin vähän erilainen muotiblogipostaus, sillä en aio kuvata itseäni ja aion kertoa melko harvinaisesta "muoti"-asiasta; nimittäin tohveleista.
Jos oleskelee talvisin sisällä julkisilla paikoilla, saattaa tarvita jonkinlaisia sisäkenkiä. Sandaalit ovat melko yleinen ja kätevä valinta. Itse haluan kuitenkin tehdä asiat aina monimutkaisesti, joten helppojen sandaalien sijaan päädyin sisäkenkävalinnassa käsinvalmistettuihin englantilaisiin samettitohveleihin.
Oikeastaan haluaisin käyttää tohveleita ulkona niin kuin Kanye West, mutta 1) en ole niin kova jätkä kuin Kanye ja 2) Kanye seikkailee ilmastoissa, joissa samettikenkiä voi joten kuten käyttää myös ulkona kaduilla.
Tohvelini on valmistanut Broadland Slippers -niminen firma Norwichissa. Yritys tekee kenkiä vain tilauksesta, ja omiin tohveleihinsa saa halutessaan vaikka sukunsa vaakunan tai minkä tahansa muun haluamansa symbolin. Myös värivaihtoehtoja löytyy burgundinpunaisesta havunvihreään. Minulla ei ole sukuvaakunaa, joten päädyin valitsemaan "tavalliset" mustat tohvelit. Sisäkankaaksi otin lesosti kullan väristä materiaalia.
Broadland toimittaa tohvelit tilauksesta hieman reilussa kuukaudessa. Koska kyseessä on oikea käsityö, kaikessa on mukava vivahde vanhan ajan tyylikkyyttä: esimerkiksi kenkälaatikkoon on kirjoitettu koko- ja mallitiedot käsin. Asiakkaita myös puhutellaan erittäin kohteliaasti...
... Mr. alkuun ja vielä Esq. loppuun. Hauskaa!
Samettitohvelit tuntuvat jalassa oikein mukavilta ja tuovat käyttäjänsä olemukseen vanhan maailman arvokkuutta. Arvokkuuden vaatimusta lisää myös se, että samettisille kengille varoo varmasti viimeiseen asti pudottamasta ketsuppia.
Suosittelen kaikille Broadland Slippersiä ja tilaan varmasti itsekin vielä toisetkin tohvelit – kunhan ensin saisin jostain sen sukuvaakunan.
Muuta: Lehdenjakajan joulukalenteri roikkuu vieläkin koskemattomana, ja joulukuuta on nyt mennyt jo 8 yötä. Mikä avuksi?!
Hautausmaalla oli oikeasti paljon pimeämpää ja synkempää, kuin mitä tämä kuva antaisi ymmärtää. Se oli sentään hautausmaa! Puhelimeni kamera saa jostain syystä tummat maisemat näyttämään valoisilta ja valoisat tummilta.
Tänään tuli täyteen viikko yhtäjaksoista sadetta. Sade oli jo päivällä melko voimakasta, mutta iltaa kohden se ylsi siihen naurettavaan pisteeseen, jossa jo kahden sekunnin mittainen ulkona seisominen tarkoittaa läpimäräksi kastumista.
Mutta kuten edellisessä postauksessa sanoin, mielestäni sade on oikein mukavaa ja sopii tänne hyvin. Sunnuntaiaamupäivällä kävin säähän sopivasti Highgaten komealla hautausmaalla, joka on yksi ns. Magnificent Seven -joukkiosta; seitsemästä hautausmaasta, jotka 1800-luvun alkupuolella rakennettiin Lontoon reunamille ruumispaljoutta helpottamaan. Nykyisellään Lontoo on tietysti kasvanut sen verran, että Highgate ei ole lainkaan reunamilla, vaan tiiviisti osa urbaania kokonaisuutta.
Oli hienoa kävellä metsäisellä hautausmaalla, jossa vanhat hautakivet nojailivat toisiaan vasten sikin sokin ja jossa laiha kettu juoksenteli hautamuistomerkkien välissä luunpalanen leukapielissään. Sateelta pääsi suojaan mm. niin kutsuttuun "egyptiläiseen käytävään", joka oli nimensä mukaisesti eksoottisesti koristeltu hautaholvien reunustama kapea tie. Egyptiläisen käytävän varrelle haudan lepoon päästäkseen oli täytynyt olla oman aikansa superrikas, ja eräät olivat yrittäneet erottua muiden yli vielä tässäkin joukossa: kun holvien ovenpielien ympärysmateriaali oli oletusarvoisesti marmori, jotkut äveriäät suvut olivat koristelleet omansa kestävämmällä ja kalliimmalla graniitilla.
Highgateen oli haudattu viktoriaanisten ökyrikkaiden ja aivan tavallisen 1800-luvun kansan lisäksi myös muutama vuosi sitten radioaktiivisen myrkytysjuonen uhriksi joutunut ex-KGB -vakooja, sittemmin Putin-kriittiseksi ryhtynyt Aleksander Litvinenko! Hyytävää.
Hautausmaasadekävelyn hienoutta lisännyt tärkeä osa oli myös uusi sadetakkini. Alkuviikosta jouduin jälleen kerran tinkimään rotsismi-periaatteistani Burberryn tehtaanmyymälässä, mutta loppuviikosta lohdutin rotsisminääni hankkimalla hieman edullisemman luokan fishtail parkan, joka on hyvin 90-luvun Oasis-tyylinen. Mikään ei voita sunnuntaikävelyä sateisella hautausmaalla uuden takin kanssa. (Tosin olisi pitänyt hankkia hanskat myös: tunnin pituisen kierroksen jälkeen sormeni olivat aivan jäässä!)
Muuta:Arctic Monkeys nousi Britannian albumilistalla kuluneen viikon ykkössijalle ja syrjäytti sekä Lady Gagan että listaa alkuvuodesta täysin suvereenisti hallinneen Adelen. Kirjoitan kohtapuoliin arvostelua Suck It And See -levystä, mutta tiivistyksenä voisin jo tässä vaiheessa sanoa, että se on aivan huikean hyvä. 1990-luvun loppupuolella Noel Gallagher totesi aivan perustellusti, että Oasiksen kaksi ensimmäistä levyä olivat paremmat kuin The Beatlesin ensimmäiset kaksi. Arctic Monkeysin neljäs levy puolestaan on selvästi parempi kuin Oasiksen tai Beatlesin neljännet levyt. Elbow'n lisäksi en oikeastaan osaisi sanoa ainuttakaan bändiä, joka on ensimmäisestä albumistaan lähtien pystynyt säilyttämään tasonsa näin vahvasti ja vakuuttavasti.
Eräs viehättävä keski- / eteläeurooppalainen piirre Englannissa on se, että kaduilla on paljon erilaisia myyntikojuja. Miettikääpä asiaa: Suomessa on kesäisin ehkä joku mansikanmyyjä jossain kulmalla ja ympäri vuoden muutama hodarinkäristäjä hytisemässä Aleksanterinkadulla, mutta muuten katumyyntikulttuuri on olematonta - johtuuko sitten ilmastosta vai lainsäädännöstä vai mistä.
Rasittavien turistikojujen (piraatti-jalkapallopaitoja, muovisia bobby-kypäriä, My Sister Went To London And All I Got Was This Lousy T-Shirt -paitoja, jne.) Lontoon kaduilla voi nähdä myös mm. sateenvarjokaupustelijoita, hedelmäkärryjä, pizzanpaistajia ja ties mitä. Oma suosikkini on Tottenham Court Roadilla, Goodge Streetin metroaseman sisäänkäynnin vieressä seisova karkkikoju (kuvassa). Aluksi luulin, että makeismyyjä on paikalla vain perjantai-iltapäivisin - silloin kun ihmisillä on karkkipäivä. Myöhemmin olen bongannut karkkikauppiaan toki myös muina viikonpäivinä, mutta ajatus herkkukopperosta keskellä iltapäiväruuhkaa on joka tapauksessa ilostuttava.
Harmi vain, että Britannian karkkitarjonta on melko heikkoa. Karkkivalikoiman laajuudessa ja laadussa Suomi on aivan maailman kärkiluokkaa - tästä isänmaallisesta faktasta voimme olla syystä ylpeitä!
Aurinkoisen päivän ja valmiiksi saadun esseen kunniaksi en suunnannut palkitsemaan itseäni Goodge Streetin karkkikojulle, vaan kävin sushilla (peruslaadukasta sushia liukuhihnoilla pyörittävä Yo!Sushi-ketju tarjoaa Blue Mondays -konseptilla alehintaisia annoksia aina maanantaisin) sekä hieman ostoksilla. En ole toistaiseksi vielä ostanut Lontoosta paljon vaatteita, mutta suosikkiliikkeekseni on ehdottomasti valikoitunut japanilaislähtöinen Uniqlo-ketju. Uniqlon vaatteet ovat enimmäkseen hyvin yksinkertaisia, selkeitä ja siistejä niin kuin japanilaiseen taustaan sopii, ja ennen kaikkea ne on valmistettu hyvistä materiaaleista ja ne istuvat päälle erittäin hyvin. Lisäksi ne ovat kohtuuhintaisia. Jostain syystä Uniqlon takeista ja paidoista itselleni paras koko on XS. Vaikka olenkin keskivertojapanilaista ja myös -brittiä kookkaampi, extrapieni koko on yllättäen aivan täydellinen.
Kävin myös Selfridgesillä kurkistelemassa mm. Paul Smithin takkeja, mutta taas kerran täytyi hieman tinkiä rotsismin periaatteista ja jättää 400 punnan sadetakki naulaan... Voisipa edes perustella itselleen, että olisi kuitenkin menossa pian jonnekin töihin ja tienaisi sitten takkirahat takaisin, mutta kun ei ole. Perinteinen maaliskuu siinä mielessä, että kesätyöasiat huolettavat. Ja muutkin työasiat: kesän jälkeenhän pitäisi jo valmistua, ja sen jälkeen kai sitten löytää "oikeita" töitä - mutta mitä ja mistä?
No, ilmeisesti asia ei huoleta niin paljon, että jaksaisin miettiä sitä kovin syvällisesti aurinkoisena iltapäivänä Lontoossa.
Nyt uusi Elbow ensikuunteluun ja sitten unia katselemaan!
Opiskelen siis poliittista historiaa ja opinto-ohjelmaamme kuuluu tässä vaiheessa ns. "klassikkotentti". Klassikkotentissä suoritetaan kuusi kappaletta poliittisen historian suurten nimien kuuluisia teoksia, mm. Marxia, Macchiavellia ja Aristotelesta.
Vietin siis viime viikon lukemalla Aristoteleen teosta Politiikka. Vaikka suuri osa Aristoteleen muinaisista teorioista onkin melko kauheita (esim. orjien ja naisten asema antiikin Ateenassa), Politiikka sisälsi myös monia erittäin fiksuja ajatuksia, joista itse kukin voisi mielellään ottaa mallia.
Aristoteles muun muassa kirjoitti, että elämässä tärkeintä on vapaa-aika. Työtä pitäisi tehdä joko mahdollisimman vähän tai parhaassa tapauksessa ei ollenkaan. Vapaa-ajalla jokainen sitten opiskelisi filosofiaa, kuuntelisi musiikkia ja osallistuisi politiikkaan ja valtion kehittämiseen. Mielestäni tämä on aivan loistava ajatus ja toteuttaisin sitä erittäin mielelläni. Kaikkea olisi paljon helpompi tehdä, jos mitään ei olisi pakko tehdä.
Musiikista Aristoteles muuten sanoo ainakin sen verran, että se on erittäin tärkeä harrastus, mutta huilunsoitto ei ole suositeltavaa, koska se vääntää soittajan naaman epäedustaviin ilmeisiin.
Rotsismi (engl. coatism) on tärkeä aihe, josta minun on pitänyt kirjoittaa tänne jo pitkään. Rotsismi on itsekehittämäni filosofia, jonka mukaan takit ovat hyvin tärkeitä ja niille pitäisi suoda paljon arvostusta. Monesti arvokkaimman asusteen status kohdistetaan kengille, mutta se on täysin väärä lähestymistapa. Kengät ovat loppusilaus - piste i:n päälle - kun taas takki on kaiken keskipiste ja jo visuaalisestikin jopa yli puolet koko kokonaisuudesta.
Aidon rotsistin mielestä takki on vaatekappaleista ehdottomasti merkittävin ja pukeutumisessa ensisijaisin. Rotsisti pitää takeistaan hyvää huolta, eikä esimerkiksi luentosalissa koskaan taittele arvokasta takkiaan vain tuolin selkänojalle, vaan laittaa sen aina naulakkoon - aivan mieluiten rotsisti ripustaisi takkinsa hyvään hengariin, jos se vain on mahdollista.
Rotsismin harjoittaja on innoissaan syksystä ja viileistä kesistä, koska silloin on mahdollista käyttää parhaimman näköisiä - juuri sopivan ohuita mutta silti varteenotettavia - takkeja. Talvisin rotsisti joutuu tekemään kompromisseja lämpimyyden suhteen ja ehkä jäämään kylmimpinä pakkaspäivinä jopa kokonaan sisätiloihin, sillä GoreTex-/untuvahirvitystakit ovat rotsistille vain aivan viimeinen, hätätapauksissa pakolla käyttöön otettava oljenkorsi.
Annoin itse itselleni muutama vuosi sitten rotsistin lupauksen, että en ikinä kulkisi vaatekaupassa hienon takin ohi, vaan hankkisin sen itselleni, jos suinkin vain mahdollista. Jos takin tarvetilanne on tasainen 50-50, rotsisti ottaa takin, ettei tarvitsisi jäädä jossittelemaan. Mikään ei kalva rotsistia enemmän, kuin omaa arkuutta saavuttamatta jäänyt loistotakki. Itselleni näin kävi viime talvena, ja yhä edelleen vietän sen takia joskus unettomia öitä. Ajattelin, ettei Sandin tyylikäs, mutta melko ohut villakangastakki olisi ollut riittävä Helsingin talven kylmissä tuulissa ja jätin sen ostamatta, koska se oli erittäin hintavakin. Talvi kuitenkin osoittautui ennätysleudoksi ja kun myöhemmin näin kyseisen takin pari kertaa kaupungilla, mieleni valtasi omaa tyhmyyttäni soimaava harmistus ja rotsistin koodin rikkomisesta aiheutunut mielipaha. Ohi jätetty takki kalvaa rotsistia ja kertautuu myös myöhemmin: en usko, että näen tänä talvena yhtään niin hienoa takkia, kuin viimevuotinen menetetty mahdollisuus, joten en välttämättä voi hankkia uutta talvitakkia tänäkään vuonna.
Viime aikoina on kuitenkin ollut onnellisiakin rotsismitapahtumia. Olin eilen Kaapelitehtaalla Design Market -messuilla ja löysin sieltä erittäin hyvin istuvan, harmaan Makia-merkkisen takin, joka on valmistettu Suomessa ja jossa ei ole ollenkaan erillistä vuorta, mikä tekee takista mukavan kevyen mutta silti jämäkän.
Hyvä takki tuo rotsistille monentasoista iloa ja kohottaa itseluottamusta. Joskus keväällä olin syömässä UniCafessa opiskelukaverini kanssa, kun joku hänen vanhempi opiskelukaverinsa tuli tervehtimään häntä. Tämä kaveri oli valmistunut tilastotieteen tai jonkin vastaavan aineen maisteriksi useita kuukausia sitten, mutta harmitteli epätoivoisena sitä, ettei ollut löytänyt koulutustaan vastaavaa työtä. Tunsin häntä kohtaan totta kai sympatiaa, mutta tosirotsistina saatoin vain vaivoin olla huomauttamatta häntä siitä, että hänen pitkittynyt työnhakuprosessinsa saattoi suurelta osin johtua väärästä takista: hänellä oli päällään tummanvihreä, Simo Vaatehuoneelta -kansitakki, johon oli vieläpä ommeltu koiran päätä kuvaava merkki. Oikealla takilla hän olisi varmasti saanut extrapontta ja -intoa työnhakuun.
Takki on tärkeä työrupeaman molemmissa päissä. Viime vuoden kesällä, kun otin lopputilin töistäni, marssin paras takkini päälläni työnantajan toimistolle eroilmoitus kourassani. Oikein valittu takki vähintään tuplasi muutenkin mukavan tunnelman.
Loppuun vielä pari valittua Oasis-videota YouTubesta, sillä Oasis ja muut Englannin pohjoisosista tulevat rock-yhtyeet ovat kautta aikojen olleet esimerkillisiä rotsismin sanansaattajia. Monesti kuumissa tv-studioissa tai kesäkeleillä ulkona esiintyessäänkin Oasiksen soittajilla on yllään näyttävät takit. Yksi legendaarisimmista esimerkeistä on ehkäpä Liamin anorakki Glastonburyn festivaaleilla kesäkuussa 2004. Vain vakavan tason rotsisti kykenee tällaiseen suoritukseen.
Eräs varma kevään merkki västäräkkien ja muiden ötököiden ilmestymisen lisäksi on t-paitavaraston päivitysprojekti. Olen yrittänyt muutaman viime vuoden aikana kehitellä uusia omatekoisia perinteitä, ja yksi niistä on tuoreiden t-paitojen hankkiminen lämpeneviä ilmoja varten.
Tilasin viime yönä eBaystä enemmän kuin puolinukuksissa pari ihan kohtalaisen hienoa t-paitaa ja niiden lisäksi löysin vielä tänään kaupasta omasta mielestäni yhden tyylikkäimmistä paidoista ikinä: Kapteeni Haddockin kuvalla varustetun t-paidan. Kapteeni Haddock on suuri idolini, koska hän on tunnetun maailman ehdottomasti paras kiroilija. Turha väittää vastaan, sinä senkin nilkkimäinen rotanpoikanen sirkus-mussolini vätys!
USA:n presidentti pitää kerran vuodessa tärkeän puheen, jonka nimi on State of The Nation, kansakunnan tila. Vaikka tämä blogi ei olekaan kansakunta, enkä itse ole Yhdysvaltain presidentti, koen olevan tarpeellista luoda pieni katsaus tämän blogin tilaan - ja asioiden tilaan muutenkin.
Jotkut ovat ehkä huomanneetkin, että en ole viime aikoina kirjoittanut kovin usein. Siihen on monia syitä, on ollut opiskelukiireitä ja niin edelleen. Sitä tavallista. Mutta on myös suurempia syitä.
Aloitin tämän blogin pitämisen hieman yli kaksi vuotta sitten lähinnä siksi, että minulla oli tylsää ja usein melko huono olo. Juuri siihen tarkoitukseen blogin pitäminen onkin ollut erinomainen apuväline: on voinut valittaa tylsyyttä ja huonoja hetkiä sekä pohtia kaiken turhuutta ja näköalattomuutta ja muutenkin velloa yleisessä, vähintään semi-masentuneessa tilassa. Enimmäkseen tämä blogi on siis ollut pakopaikka huonoista hetkistä (toki välillä esimerkiksi esitellään uutta musiikkia tai jotain vastaavaa, mikä ei ole niin henkilökohtaista, eikä siten liity suoraan yleiseen olotilaan).
Mutta nyt asiat ovat muuttuneet ja muuttumassa monella tavalla, eikä huonoja hetkiä, joista tarvitsisi paeta blogiin, oikeastaan ole. Luettelen muutamia viimeaikojen positiivisia asioita käänteisessä parhausjärjestyksessä, vähimmän tärkeimmästä tärkeimpään:
Sain proseminaarityön valmiiksi. Se ei ollutkaan mikään ylitsepääsemättömän suuri urakka. Nyt se täytyy enää hioa kandidaatintutkielmaksi, mutta se ei välttämättä tarkoita käytännössä lainkaan ylimääräistä puurtamista.
Löysin Hulluilta Päiviltä hyviä levyjä (mm. Elvis Costellon klassikoita hintaan €6,90) ja eBaystä tuli myös lisää hopeanvärisiä muovikiekkoja. The Jesus And Mary Chainin kokoelmalevyn kansivihkon viimeisellä sivulla lukee "thejesusandmarychain - greatestfuckinhits".
Paikallinen ompelimo palautti kevättakkini viimein korjauksesta. Kevät ja syksy ovat rotsistille parhaita aikoja, ja olen oikein tyytyväinen kyseiseen takkiin. (Täytyy joskus kirjoittaa rotsismista enemmän, se on hyvin tärkeää.)
Sain kesäksi (ja vähän pitemmäksikin aikaa) töitä. Juuri sellaisia, kuin kaikkein eniten halusinkin. Ensimmäistä kertaa pääsee tekemään työtä, jota oikeasti haluaa tehdä ja johon varmasti sen takia tulee panostamaan kunnolla. Se on oikeasti aika ihmeellistä, olen erittäin onnekas. Tässä hommassa en halua mennä sieltä, missä aita on matalin.
Ja viimeiseksi, ja kaikista parhaimmaksi: tapasin eräänä maaliskuisena iltana maailman mukavimman, kauneimman, hauskimman ja viisaimman tytön. Siis yhden henkilön, ei neljää erillistä. Ks. edellisen kohdan kaksi viimeistä lausetta. Nykyään uskon sattumaan melko paljon. Ja siihen, että pitkässä juoksussa kannattaa vain pitää oma linjansa, eikä yrittää tavoitella jonkun muun unelmia.
Joten mm. näiden edellämainittujen syiden takia minun täytyy hieman kalibroida tätä blogia uudestaan. Ainakaan valittamisen aiheita ei ole samalla tavalla kuin vielä vaikkapa pari kuukautta sitten. Tai aina voi tietenkin valittaa jostain, esimerkiksi se harmitti tässä eräänä päivänä, että en syönyt vielä toista croissanttia, kun sellainen oli tarjolla. Mutta se on hyvin triviaalia. Tosin niin taisi olla suurin osa muustakin valituksesta.
Tässä blogissa on siis luultavasti luvassa "huippuaikoja" harvempi päivitystahti sekä paljon vähemmän ns. henkilökohtaisia juttuja. Blogin laadun kannalta sekin varmasti osoittautuu vain hyväksi asiaksi.
Stockmann nähtävästi varautuu talveen hyvissä ajoin: pipot, kaulaliinat ja villakangastakit on asetettu esille jo nyt, vaikka heinäkuutakin on vielä jäljellä! Vaatekauppoihin talvi tulee vuosi vuodelta aikaisemmin, vaikka sään puolesta on lopulta siinä ja siinä tuleeko talvi ollenkaan.
Tuntui kyllä hyvältä koettaa päälle paksua ja raskasta takkia, mutta jotenkin tuntuisi hölmöltä hankkia sellainen talven varalle jo nyt... (enkä itse ainakaan kestäisi Liam Gallagherin monesti suosimaa talvitakki-päällä-kesälläkin -tyyliä!)
Tekstit
