Mitä teen teen eteen

Lähes kuusi vuotta uskollisesti palvellut vedenkeittimeni simahti viikonloppuna ja kiire korvaajan saamiseksi oli kova, sillä keittelen teetä varmaan ainakin viitisen kertaa päivässä, eli aivan pelkällä kattilalla ei pärjää. Sitten edellisen vedenkeittimeni hankkimisen kyseiset laitteet ovat yllättäen kehittyneet melkoisesti: huomasin uutta etsiskellessäni, että nykyään on tarjolla paljon malleja, joissa veden lämpötilaa voi säätää ja joissain on jopa lämpimänäpito-ominaisuus. Hyviä vaihtoehtoja oli siis paljon, mutta ongelma oli siinä, että useimmat olivat tarjolla ainoastaan verkkokaupoissa (Helsingin keskustassa kun ei mitään gigantteja tai kodinanttiloita sijaitse) ja toimitusajoiksi lupailtiin epämääräisiä heittoja viidestä päivästä kahteen viikkoon. Ilman kunnon teetä ei tule toimeen viittä päivää saatika sitten kahta viikkoa, joten täytyi ruveta etsimään vähän erikoisempia vaihtoehtoja.

Ekstensiivisen googlailun jälkeen löysinkin vastaperustetun nettikaupan, jolla oli valikoimissaan haluamani keitin kohtuuhintaan ja joka tarjosi yhdeksi toimitusvaihtoehdoksi noutoa varastolta Maunulassa. Ajattelin, että tämä olisi varmasti nopein tapa saada keitin - postikuljetuskin kun kestäisi lippusineen ja lappusineen ainakin kaksi päivää. Pistin laitteen siis tilaukseen ja lähetin heti perään sähköpostia tiedustellakseni, saanko tulla hakemaan keitintä mahdollisimman pian. Kauppias vastasi sähköpostiini supernopeasti ja soitti vielä perään, että saa tulla hakemaan.

Lähdin siis tänään iltapäivällä teenhimossani seikkailemaan Pohjois-Helsinkiin. Puhelimessa annettu osoite oli hyvien yhteyksien päässä ja löytyi helposti... ja se oli tavallinen maunulalainen kerrostalo. Astuin sisään porraskäytävään ohi kahden huppariasuisen tupakoitsijan ja kipusin ylöspäin etsien ovea, jossa lukisi firman nimi. 1970-luvulla rakennetun talon punaiseksi maalatussa rapussa oli käynnissä remontti ja rakennuspölyä leijaili ympäriinsä häikäisevän kirkkaiden työmaavalojen paisteessa. Punaisten lyhtyjen kuilu. Tunnelma oli hieman erikoinen, sillä - sanotaanko nyt näin - maunulalaisen lähiökerrostalon rapussa ei voi keskellä torstai-iltapäivää olla liikkeellä kovinkaan monenlaisilla asioilla. Täällä oltiin varmasti joskus tehty diilejä muistakin asioista kuin keittiökoneista. Hetken aikaa jopa mietin, että pääsisin todistamaan paloittelusurmaa tai jotain vastaavaa (mielikuvitukseni laukkaa näissä tilanteissa melko nopeasti). Suljettujen punaisten ovien takaa kuului vauvan itkua, pariskuntien riitelyä ja television ääniä. En löytänyt firman nimeä mistään ovesta, joten soitin kauppiaalle. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi tapaavansa minut pohjakerroksessa. Pian hän kipittikin portaita alas, vei minut ulos parkkipaikalle, löysi pakettiautonsa takaosasta tilaamani vedenkeittimen ja pakkasi sen näppärästi ruskeaan paperipussiin. Kaikki siis sujui loppujen lopuksi hyvin ja asiallisesti.

Uudella keittimellä valmistettu tee maistuu sitäkin paremmalta, kun sen eteen on tällä tavalla nähty vaivaa. Mielestäni on hyvä juttu, että vedenkeittimelläkin on tarina. Ja tämä tarina sijoittui outoon kerrostaloon Maunulassa.

Tweet

Kuinkas sitten kävikään? Pariisi, Marseille ja Nizza

Viimeisenä aamuna Lontoossa etsin tuloksettomasti postimerkkejä takuuvuokran palautusshekkiä varten, nautin luomuhipstersupermarketista ostetun vadelma-mustikka -sekoituksen ja tuijottelin vielä hetken tutusta ikkunasta yli Bloomsburyn kattojen ennen kuin suuntasin St Pancrasin asemalle Pariisin-junaa kohti. Olin kuvitellut junamatkan olevan tyylikäs ja glamoröösi poistumistapa Englannista, mutta todellisuudessa Eurostarissa oli melko ahdasta ja vieressäni istunut, pari miniviinipulloa heti alkumatkasta tyhjäksi hörpännyt ruotsalaisrouva työnsi tyhjennetyn tonnikalasalaattipurkkinsa haisemaan roskikseen minun penkkini puolella. Lontoo - Pariisi -junailu oli siis suunnilleen yhtä hohdokasta ja eksoottista kuin Kauniainen - Pasila -ratamatka, mutta onpahan tämäkin erikoisuus tullut nyt nähtyä.

Pariisiin saavuttuani ensimmäinen tehtävä oli löytää yöpymispaikka. Olin lukenut etukäteen, että Gare du Nordin lähistöllä on suuret määrät erilaisia hotelleja. Ensimmäisenä löysin Hotel de Milanin, jossa yllättäen puhuttiin englantia, mutta jossa oli tilaa vain yhdeksi yöksi. Jätin siis laukkuni Milaniin ja lähdin etsiskelemään majoitusta lopuiksi neljäksi yöksi muualta. Perjantai-iltana suurin osa hotelleista myi eioota, mutta kahden halal-teurastamon välistä Boulevard Marx Dormoylta löytyi mukavan epäilyttävän oloinen Hotel de Paix, josta sai suihkullisen huoneen €40:llä ja jossa oli tilaa vierailuni loppuajaksi. Paix ei oikeastaan vaikuttanut lainkaan hotellilta, vaan enemmänkin vain tavallisen rähjäiseltä pariisilaiskerrostalolta, josta nyt satuttiin vuokraamaan huoneita. Maksu tuli suorittaa käteisellä etukäteen, eikä kuitteja tai muita tositteita tarvittu hommaa sekoittamaan. Kenelläkään muilla vierailla ei tuntunut olevan matkatavaroita mukanaan. Onneksi en ymmärrä ranskaa niin hyvin, että olisin saanut ohuiden seinien läpi selville, mitä viereisissä huoneissa puheltiin myöhään öisin - ehkä parempi olla tietämättä liikaa. Kuten kuvasta näkyy: huoneeseen tosiaankin kuului suihku, kiintoisasti keskelle huonetta sijoitettuna.

Jos lukijalle on nyt tullut sellainen kuva, etten ole Pariisista mitenkään järjettömän innoissani, hän on varmasti aivan oikeassa. Oikeastaan tiesin jo etukäteen, etten voi ehtiä löytää Pariisista niitä Aivan Parhaita Juttuja, koska suurkaupungit todella vaativat kunnolla aikaa paljastaakseen kaikki kiinnostavimmat puolensa. Lontoossakin kului varmasti kuukausi ennen kuin olennaisimmat jutut alkoivat olla hallussa. Pikavisiitti on aina pikavisiitti - Pariisi ansaitsisi pidemmän tutustumisjakson. Perus-Seinen, Louvren, Eiffel-tornin ynnä muun standardikaman lisäksi koin kuitenkin yhden aivan todellisen täysosuman; kaverini suositteleman pienen japanilaistyylisen teehuoneen (jonka nimeä tai sijaintia en juuri nyt muista!), jossa valtavalta listalta valittiin asiantuntevan opastuksen tuella tee, jota nautittiin oikein pitkän seremonian mukaisesti. Kuvassa näkyy vain yksi kannu ja kippo, mutta koko kokonaisuuteen kuului itse asiassa kolme kannua ja kolme erikokoista kippoa, joiden kaikkien läpi teetä huljuteltiin ja haisteltiin ja maisteltiin. Pariisin vilinän ja melskeen keskellä parin tunnin teereissu oli ihanan rauhoittava kokemus.

Pariisi oli mielestäni siis kohtuu-OK, mutta ei mikään megaällistyttävä paikka. Täytyy joskus palata kaupunkiin hieman tarkempia tutkimuksia varten - mielellään jonkun kanssa, joka tietää ja osaa esitellä paikkaa hieman pintaa syvemmältä. Samaan tapaan kuin Lontoo, Pariisikin tuntui koostuvan keskenään melko erilaisista kaupunginosista, joista jotkut olivat ehdottomasti mielenkiintoisia ja omemman tuntuisia kuin toiset. Nyt kun peruskatsaus on tehty, voi sitten ensi kerralla keskittyä hieman tarkemmin vain niihin parhailta tuntuviin paikkoihin.

Yllä kuvassa näkyy oudoin kauppa, jonka olen ikinä nähnyt missään: hotellini lähellä rautatiesillan vieressä oli koju, jossa myytiin pelkkää persiljaa! Kuka edes syö persiljaa? Melko ilmeinen "hämäys" ehkä jonkinlaisten... muiden kasvien myynnille.

Pariisissa oloa latisti hitusen myös huono sää: viidestä Pariisi-päivästäni ainakin neljänä satoi. Muutos olikin melkoinen, kun kolmen tunnin junamatkan päässä (Ranskan sisäinen juna oli miellyttävämpi kuin Eurostar, ja ranskalaisten juna-asemien kuulutussignaali on maailman tyylikkäin) odotti Marseille ja välimerellinen helle. Marseilleen saapuminen oli aivan täydellistä: yhtäkkiä Pariisin harmaat taivaat olivat vaihtuneet pehmeän vaaleansinisiksi ja palmujen koristamalta juna-asemalta ulos astuttaessa suoraan edessä kimalteli Välimeri. Marseillen keskipisteessä on vanha satama, jonka ympärille kaupunki kohoaa korkeiden kukkuloiden rinteillä. Mielestäni tämä on mitä erinomaisin set-up kaupungille: keskellä meri ja reunoilta hienot näkymät merelle.

En ollut nähnyt Välimerta sitten vuoden 1994, joten kolme päivääni Marseillessa kuluivat enimmäkseen vain "etelän tunnelman" fiilistelyyn ja lämmöstä nauttimiseen. Marseille on yllättävän suuri kaupunki - n. 800 000 asukasta - ja se on vasta pikkuhiljaa alkamassa yrittää houkutella ulkomaisia matkailijoita. Englantia ei siis puhuttu sitäkään vähää, mitä Pariisissa, mutta merci'llä ja bonjour'illa pärjäsi yllättävän pitkälle. (Olen siis lukenut ranskaa yläasteella ja lukiossa, mutta jostain syystä se ei koskaan tarttunut päähän kunnolla.) Rantabulevardin sivukatujen pikkubaareissa lasi pastista maksoi n. puolitoista euroa ja mitäs sitä muuta lämpiminä iltoina tarvitseekaan.

Ehkä nautin Marseillesta enemmän kuin Pariisista siksi, että Marseillea kohtaan minulla ei ollut minkäänlaisia etukäteisodotuksia eikä paineita saada paikasta jotain "irti". Pariisille viisi päivää oli aivan liian vähän, mutta Marseillelle kolmen päivän pysähdys oli juuri passeli. Viimeisenä päivänä käväisin myös viereisessä Aix en Provencen pikkukaupungissa, joka oli viihtyisä ja josta sai hyviä keksejä ja pizzaa, mutta jossa ei ollut Marseillen kruunaavaa ihanaa Välimerta.

Marseillesta siirryin jälleen junalla Ranskan-kierroksen viimeiselle etapille Nizzaan, jossa myös tapasin ystäväni Suomesta. Nizza oli paljon turistikkaampi kuin Marseille, mutta mukavan kompakti ja tyylikäs lomakohde. Pääsin viimein myös pulahtamaan ihailemaani Välimereen, ja tuntui oikein hyvältä kelluskella sinisissä aalloissa. Kävimme myös epätodellisen tuntuisessa Monacossa, jonne bussilippu Nizzasta maksoi kokonaisen euron verran. Oletteko tienneet, että Monacon ensimmäinen ruhtinas, nykyisten Grimaldien esi-isä, itse asiassa varasti vallan itselleen naamioitumalla munkiksi ja valeasun turvin valtaamalla aluetta aikoinaan hallinneen munkkiluostarin? Tyylikäs tarina. Ruhtinaanpalatsin kukkulalla oli jopa patsas tästä ensimmäisestä huijari-Grimaldista munkinkaapuun pukeutuneena.

Nizzassa parasta oli ehdottomasti ruoka. Vaikka ruoan löytäminen oli tiettyinä aikoina hankalaa (lounas- ja illallisajat ovat hyvin tiukat: keskellä päivää useimmat ravintolat ovat siestatauolla ja illalla on puolestaan ehdittävä istuutua pöytään klo 22 mennessä tai kaikki mahdollisuudet on menetetty), löytyessään kaikki oli erinomaista ja melko edullistakin. Pidän ranskalaisesta tyylistä, jossa ateria ei todellakaan ole ateria ilman jälkiruokaa: on aivan itsestäänselvyys, että alku- ja pääruokien jälkeen ja ennen kahvia on nautittava jotain makeaa. Sain Nizzassa uskomattoman herkullisia kakkuja ja vanukkaita.

Olin kyllä ehtinyt syödä melko paljon kakkuja ja vanukkaita (tosin en aivan näin maukkaita) jo Lontoon-keväänkin aikana, joten nyt Suomeen palattuani on kuntosalikortin uusiminen jossain vaiheessa ehdottomasti ajankohtaista. Mutta ei nyt aivan vielä. Nyt heinäkuussa täytyy ensin tavata kavereita, uiskennella Itämeressä (maailman radioaktiivisin meri - ehkä minusta tulee mutanttikilpikonna, tms!), soitella kitaraa, katsella elokuvia ja lueskella romaaneja. Heinäkuu on lomakuu.

Sitten elokuussa täytyy alkaa salilla käymisen ohessa miettiä, mitä lähitulevaisuudessa pitäisi tehdä... Kurssit on käyty, paperit on kohta saatu, vaihtokin on takana, joten... jotain muuta kuin opiskelua sitten. Kuuden vuoden jakso elämästä oli hyvä päättää Lontooseen ja Lontoo oli hyvä päättää Pariisiin, Marseilleen ja Nizzaan.

Tweet

NME:llä kylässä

Pääsin tänään käymään luultavasti jokaisen indie-fanin mielessä myyttisenä välkkyvässä paikassa: NME:n toimituksessa. Kyseessä oli tutkimuskeskustelu, jossa sain seitsemän muun NME-lukijan kanssa kertoa näkemyksiä lehden nykylinjasta ja tulevaisuudesta. Ilmeisesti NME:n kustantaja IPC taitaa tällä hetkellä olla melko huolissaan, sillä keskustelutilaisuutta oli vetämässä NME:n ex-päätoimittaja, nykyinen IPC:n isompi kiho Steve Sutherland ja myös tämänhetkinen päätoimittaja Krissi Murison istui murehtimassa huoneen reunalla.

Olimme saaneet etukäteen kotitehtäväksi lukea kolme tiettyä NME:n numeroa parin viime kuukauden ajalta ja nämä lehdet käytiin keskustelussa hyvin tarkasti läpi, osio osiolta. Vaikea sanoa, mitä Sutherland ja Murison saivat lukijaryhmän mielipiteistä irti, sillä esitetyt näkökannat olivat melko vaihtelevia. Ainakin se tuli selväksi, että lehden on melko hankala tasapainotella linjansa suhteen: julkaisun pääkohderyhmä ovat 18-25 -vuotiaat nuoret, mutta viime kuukausien myydyimpien lehtien kansikuvissa olivat mm. John Lennon ja Liam Gallagher, kun taas esimerkiksi The Vaccines ja The Libertines -kantiset lehdet olivat olleet myyntimääriltään pettymyksiä. Lehden ostajat ovat siis luultavasti hieman varttuneempaa väkeä, mutta ei NME:stä voi ihan viikoittaista Mojoakaan tehdä?

Kiihkeintä keskustelua aiheutti yllättäen keikkakalenteri-osio. Useimpien keskustelijoiden mielestä se oli tärkeä osa lehteä, vaikka konserttikalenteri on usein vanhentunut tiedoiltaan jo lehden julkaisupäivänä ja vaikka sama informaatio olisi paljon helpommin saatavilla internetistä. Sutherland vinkkasi, että keikkakalenteria yritetään kenties lokalisoida: näin Lontoossa lehtensä ostavat näkevät vain Lontoon konsertit ja bristolilaiset vain Bristolin keikat, jne. Tämäkin idea herätti yllättävää vastustusta: erään tytön kommentti siitä, miten "monet opiskelijat asuvat opiskelupaikkakunnallaan, mutta matkustavat usein vanhalle kotipaikkakunnalleen ja tarvitsevat siksi useampien kaupunkien keikkatiedot" sai paljon ymmärrystä muilta opiskelijaikäisiltä. Oma ehdotukseni oli, että keikkakalenteri siirrettäisiin kokonaan verkkoon ja sen alta vapautuvat neljä sivua myytäisiin mainostajille, jotta lehden hintaa voitaisiin laskea tasan kahteen puntaan.

Lopussa sai esittää vapaasti kysymyksiä tai toiveita. Olin jo etukäteen miettinyt viestiäni tällaisen mahdollisuuden tullessa ja terveiseni NME:lle olivat, että lehden tulisi panostaa siihen, että se olisi uskottava ja luotettava, asiantuntevan tiedon lähde. Ainakin tällä hetkellä lehden verkkosivuilla julkaistavista Facebook-välitteisistä lukijakommenteista paistaa läpi se, että lukijakunta odottaa NME:ltä laadukasta musiikkijournalismia eikä coolia hassuttelua. NME:n auktoriteettiasema ihmisten mielissä on siis vahva - lehden pitäisi vain itse nousta vastaamaan siihen paremmin ja keskittyä tarkemmin olennaiseen.

Murison oli lähes täysin hiljaa koko parituntisen keskustelun ajan. Häntä kävi hieman sääliksi. Toivottavasti hän saa jatkaa tehtävässään, sillä mielestäni NME on kehittynyt sekä sisällöltään että ulkoisilta seikoiltaan parempaan suuntaan Murisonin parivuotisen päätoimittajakauden aikana.

Pääsin keskustelutilaisuudesta kotiin taksin takapenkillä, kun tutkimuksessa mukana ollut ystävällinen taksikuski oli menossa kohti Pohjois-Lontoota. Oliverilla oli mm. Blur- ja Libertines-tatuoinnit ja hänkin oli ollut pari viikkoa sitten Brixtonissa Sueden Dog Man Star -illassa. Hän myös kertoi kuljettaneensa kerran kyydissään Bobby Gillespietä. Oli kuulemma mukava mies, vaikka riitelikin ison osan matkasta puhelimessa vaimonsa kanssa.

Sellaista. NME myös tarjosi olutta ja pizzaa (Domino'sin pizza oli yllättävän hyvää - en ollut maistanut sitä aiemmin!) ja kaikki osallistujat saivat myös muovikassillisen NME-tuotteita sekä £20 käteisenä. Mielenkiintoinen ja hauska ilta.

Tweet

Crumpet

Britit ovat aivan loistavia erilaisten leivonnaistensa kanssa. Oikeastaan jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen löytyy oikeinlainen herkku. Eräs mielenkiintoisimmista on crumpet.

Crumpet on suolaisen ja makean välimaastoon sijoittuva, eräänlainen kuohkea pieni pannukakku. Koska crumpet ei ole selkeästi makea tai suolainen, sen voi syödä mihin aikaan tahansa: aamiaiseksi, lounaaksi, keskellä päivää, iltapalaksi... Tärkeä osa crumpetia on sen huokoinen pinta: kun röpelöisiin koloihin sivelee voita, se leviää kakun sisälle viehkeällä tavalla ja muodostaa oivallisen kontrastin esimerkiksi hillolle, jota voi sitten latoa koko komeuden päälle.

Hieman epäortodoksisesti voin puutteessa kokeilin tänään aamulla yhdistelmää oliivioljy + vadelmahillo crumpetilla. Tämäkin toimi oikein mainiosti.

On hieman vaikea kuvitella crumpetin lyövän läpi Suomessa - itse asiassa Kansainyhteisön ulkopuolella crumpet on suurimmaksi osaksi tuntematon; jopa USA:ssa - mutta tämä pieni kakkunen on yksi niistä lukuisista asioista, joita tulen varmasti kaipaamaan kotiin palattuani.

Peribrittiläiseen tapaan sanalla 'crumpet' on myös hieman toisenlainen, vaihtoehtoinen merkitys.

Muuta: Toinen pätevä brittiherkku on valmiiksipaistettu pekoni. Outo juttu tässä on se, että kyseistä tuotetta oli saatavilla Suomessakin 1990-luvun loppupuolella, mutta noin 10 vuoteen valmispekonia ei ole enää näkynyt. Mikäköhän tässä mättää? (Ehkä terveysnäkökohdat. Luultavasti kuolisin parissa vuodessa, jos söisin koko ajan samalla tavalla kuin olen syönyt täällä. Toisaalta Lontoossa tulee hyötykuntoiltua paljon kävelyn myötä...)

Tweet

Ulkona

Regent's Park auringonlaskun aikaan

Huhtikuu oli tosiaan vierailijakuukausi. Kiirettä riitti koko kuulle sen verran, että löysin tänään jääkaapistani täysin homehtuneen pestopurkin: kastike oli jäänyt käyttämättä, kun olin syönyt ulkona lähes joka päivä.

(Mielenkiintoista.)

Muutenkin olen hieman ulkona kaikista asioista. Kävin kyllä seuraamassa Suomen vaaleja paikallisella merimieskirkolla, mutta jälkipelien suhteen olen melkein täysin tietämätön kaikenmaailman hakkaraisista ja muista ilmiöistä.

Lontoon-kävijöille on hauska näyttää omia suosikkipaikkojaan ja siinä samalla on hauska huomata, että suosikkipaikkoja on ehtinyt kertyä. Vaikka kaupungissa on esimerkiksi kahviloita, pubeja tai puistoja niin paljon, että jokaiselle päivälle riittäisi tusina ennenkäymätöntä, on mukavaa, että tietyt kohteet valikoituvat vakiopaikoiksi, joihin palaa kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi superherkullisia leipiä Goodge Streetin lähellä tekevä italialainen Dino muistaa minut jo ulkonäöltä ja luuli tänään, että aamupalalle tuomani kaverini oli veljeni. Asiat yksinkertaisina pitääkseni myöntelin Dinolle, että velihän se siinä. 

(Toivottavasti tästä ei kehkeydy jonkinlainen valtavan monimutkainen vyyhti, joka alkaa valkoisesta valheesta, mutta päättyy johonkin todella katastrofaaliseen? Jos esimerkiksi Dino jostain syystä pyytäisi minua lapsensa kummisedäksi ja lapsesta kasvaisi maajoukkuetason jalkapalloilija ja läheisenä perheystävänä minusta tulisi tämän tähtifutaajan pelaaja-agentti, mutta sitten kesken MM-kisavoittojuhlia Dinon suvun maatilalla Calabriassa paljastuisikin, ettei minulla olekaan veljeä eikä näinollen minkäänlaista kredibiliteettiä lähisukulaisuusasioissa eikä uskottavuutta kummisetänä ja agentuurisopimukseni purettaisiin ja minut haastettaisiin petoksesta oikeuteen ja korruptoitunut ja julkkiksia - kuten MM-jalkapallolijoita - kumarteleva, läpeensä mätä italialainen oikeuslaitos tuomitsisi minut jättikorvauksiin ja ehdottomaan vankeuteen?) 

Perjantaiset prinsessahäät olivat oikeastaan yllättävän vaisut - mikä oli hyvä asia. Kirkon ja palatsin välittömiä lähiseutuja lukuunottamatta kaupungissa oli oikeastaan jopa melkein autiota: koska autoteitä oli suljettu laajoilta alueilta, kaduilla oli paljon enemmän tilaa kuin tavallisina viikonloppuina. Katselin häälähetystä Marriot-hotellin kahvilasta teen, BLT:n, pizzan, croissantin, macaroon-leivoksen ja parin colan kanssa - kokemus oli rauhallinen ja hyvä.

Toukokuun alussa täytyy palata hetkeksi ainakin puolittaiseen opiskelumoodiin, sillä kuun puolessavälissä on kevään ainoa tentti. Useimmat paikalliset opiskelijat joutuvat tekemään lyhyen tenttijakson aikana kuusikin tenttiä, mutta omat kurssini suoritettiin suurimmaksi osaksi esseillä ja tenttikaudelle jäi vain yksi rasti. Toivottavasti en ole hullutteluhuhtikuun aikana unohtanut aivan kaikkea alkukeväästä opetettua.

Tweet

Pablo

Tämä teksti on jälleen kerran kirjoitettu alunperin erästä toista blogia varten.


Kohtalaisen tasa-arvoisen hyvinvointivaltion kasvattina on aina toisinaan vaikeaa totuttautua siihen tosiasiaan, että Britannia on yhä luokkayhteiskunta. Erityisen hämmentävää on etenkin se, että opiskelijat kuuluvat ehdottomasti ylempiin luokkiin: ajatuksena on, että korkea koulutus takaa tulevaisuudessa korkean aseman yhteiskunnassa, joten opiskelijat saavat osakseen pokkurointia jo hyvissä ajoin etukäteen.

Hieman vaivaannuttava arkipäivän esimerkki luokkatikapuiden yläpuolilla keikkumisesta on se, että minulla ja muilla samassa asuntolassa asuvilla opiskelijoilla on oma Pablo. Pablo on jostain Väli-Amerikasta kotoisin oleva, ehkä noin nelikymppinen mies, jonka tehtävänä on siistiä yhteiskeittiö ja putsata vessat. Siivoamisessa ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa, ja maksan huoneestani sen verran korkeaa viikkovuokraa, että tiettyjä palveluita on syytäkin odottaa. Vaivaannuttavan luokkatietoisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että Pablo on siivoamassa keittiötä yleensä aina noin puoli yhdeltätoista aamulla, kun itse löntystelen vastaheränneenä pyjamassani ja tohveleissani väsäämään aamubagelia.

Luokkasyyllisyyden tunnetta ei yhtään helpota se, että Pablo ei anna poispilatun tyhjäntoimittajaopiskelijan kärvistellä rauhassa omassa noloudessaan: siivoojamies heittää joka kohtaamisella hyvätapaista smalltalkia sympaattisesti murtavalla englannillaan. "How are you doin', my friend? You have lecture today?" Vaikka Pablo olisikin kyselyissään täysin vilpitön, itselle tästä tulee tietysti sellainen olo, että kevyen juttelun taka-ajatuksena on kritisoida sitä, että toinen on vielä myöhään aamupäivällä vasta pyjamassaan, kun taas toinen on tullut ties mistä Venezuelasta asti raapimaan elantoaan heräämällä ennen kukonlaulua siivoamaan hyväosaisempien keittiösotkuja. (Itse asiassa uskon, että Pablo todella on täysin vilpitön: oma omatuntoni taitaa vain kolkutella hieman ylikierroksilla.)

Eräänä maanantaiaamuna Pablo oli jälleen kerran pyyhkimässä tiskipöytää, kun lampsin suihkunraikkaana keittiöön rustaamaan aamupalaa. Hän kysyi tavalliseen reippaaseen tapaansa "How was your weekend, my friend?", mutta hänen ilmeensä näytti kovin murheelliselta. Kerroin pikaisesti oman viikonloppuni olleen aivan mukava, ja kysyin vastavuoroisesti Pablolta, millainen hänen viikonloppunsa oli ollut. Tuntui siltä, että Pablo olisi odottanut pitkään, että joku tiedustelisi hänen vointiaan, sillä kysymys laukaisi vuolaan, huokauksilla sävytetyn tilityksen: "My weekend: not so good, my friend. I work every day. Saturday, Sunday: I work." Yritin positiivisesti ehdottaa, että varmasti Pablolla on joskus vapaapäiviäkin, mutta tähän hän vastasi: "I work... all the time. This is London."

This is London. Niinpä. Meidän kaikkien eurobönttöilijöiden tulisi muistaa, että kun meille "This is London / Paris / Berlin / etc." tarkoittaa useimmiten kohtuurentoa irtiottoa tavallisesta arkielämästä, olemme tässä suhteessa hyvin etuoikeutettuja. Kaikki eivät ole tulleet Eurooppaan mussuttamaan leivoksia ja käymään indiekeikoilla, vaan monille kyse on ollut kenties ainoasta vaihtoehdosta paremman toimeentulon ja tulevaisuuden saavuttamiseksi; ratkaisusta, joka ei ehkä olekaan osoittautunut niin hohdokkaaksi ja helpoksi kuin on alunperin kuviteltu.

Häkellyksissäni yritin kiitellä Pabloa hyvästä työstä ja vakuuttelin hänelle, että kaikki talon asukit varmasti arvostavat hänen aikaansaannoksiaan. Tajusin vasta myöhemmin, että minunhan olisi pitänyt ennemmin lohduttaa Pabloa kertomalla, että olen pian valmistuva valtiotieteilijä ja hyvin mahdollisesti itsekin pyyhkimässä työkseni pöytiä aivan muutaman kuukauden sisällä.

Tweet

Karkkipäivä

Eräs viehättävä keski- / eteläeurooppalainen piirre Englannissa on se, että kaduilla on paljon erilaisia myyntikojuja. Miettikääpä asiaa: Suomessa on kesäisin ehkä joku mansikanmyyjä jossain kulmalla ja ympäri vuoden muutama hodarinkäristäjä hytisemässä Aleksanterinkadulla, mutta muuten katumyyntikulttuuri on olematonta - johtuuko sitten ilmastosta vai lainsäädännöstä vai mistä.

Rasittavien turistikojujen (piraatti-jalkapallopaitoja, muovisia bobby-kypäriä, My Sister Went To London And All I Got Was This Lousy T-Shirt -paitoja, jne.) Lontoon kaduilla voi nähdä myös mm. sateenvarjokaupustelijoita, hedelmäkärryjä, pizzanpaistajia ja ties mitä. Oma suosikkini on Tottenham Court Roadilla, Goodge Streetin metroaseman sisäänkäynnin vieressä seisova karkkikoju (kuvassa). Aluksi luulin, että makeismyyjä on paikalla vain perjantai-iltapäivisin - silloin kun ihmisillä on karkkipäivä. Myöhemmin olen bongannut karkkikauppiaan toki myös muina viikonpäivinä, mutta ajatus herkkukopperosta keskellä iltapäiväruuhkaa on joka tapauksessa ilostuttava.

Harmi vain, että Britannian karkkitarjonta on melko heikkoa. Karkkivalikoiman laajuudessa ja laadussa Suomi on aivan maailman kärkiluokkaa - tästä isänmaallisesta faktasta voimme olla syystä ylpeitä!

Aurinkoisen päivän ja valmiiksi saadun esseen kunniaksi en suunnannut palkitsemaan itseäni Goodge Streetin karkkikojulle, vaan kävin sushilla (peruslaadukasta sushia liukuhihnoilla pyörittävä Yo!Sushi-ketju tarjoaa Blue Mondays -konseptilla alehintaisia annoksia aina maanantaisin) sekä hieman ostoksilla. En ole toistaiseksi vielä ostanut Lontoosta paljon vaatteita, mutta suosikkiliikkeekseni on ehdottomasti valikoitunut japanilaislähtöinen Uniqlo-ketju. Uniqlon vaatteet ovat enimmäkseen hyvin yksinkertaisia, selkeitä ja siistejä niin kuin japanilaiseen taustaan sopii, ja ennen kaikkea ne on valmistettu hyvistä materiaaleista ja ne istuvat päälle erittäin hyvin. Lisäksi ne ovat kohtuuhintaisia. Jostain syystä Uniqlon takeista ja paidoista itselleni paras koko on XS. Vaikka olenkin keskivertojapanilaista ja myös -brittiä kookkaampi, extrapieni koko on yllättäen aivan täydellinen.

Kävin myös Selfridgesillä kurkistelemassa mm. Paul Smithin takkeja, mutta taas kerran täytyi hieman tinkiä rotsismin periaatteista ja jättää 400 punnan sadetakki naulaan... Voisipa edes perustella itselleen, että olisi kuitenkin menossa pian jonnekin töihin ja tienaisi sitten takkirahat takaisin, mutta kun ei ole. Perinteinen maaliskuu siinä mielessä, että kesätyöasiat huolettavat. Ja muutkin työasiat: kesän jälkeenhän pitäisi jo valmistua, ja sen jälkeen kai sitten löytää "oikeita" töitä - mutta mitä ja mistä?

No, ilmeisesti asia ei huoleta niin paljon, että jaksaisin miettiä sitä kovin syvällisesti aurinkoisena iltapäivänä Lontoossa.

Nyt uusi Elbow ensikuunteluun ja sitten unia katselemaan!

Tweet

The Local

(Tämä teksti on alun perin julkaistu eräässä toisessa blogissa, joten se on kenties tyyliltään lievästi erilainen kuin oman blogini tavallinen sisältö. Pahoittelut myös sekavasta asettelusta ja fontista.)

Olen sitä mieltä, että jokaisella aidolla britillä (jollaiseksi siis yhden lyhyen kevään aikana olen pyrkimässä) tulee olla oma vakiopubi, the local. “I’ll just nip down to the local for a pint with Gaz and Terry, love!”, voisin hihkaista käsipelillä teemukeja tiskaavalle vaimolleni, jos olisin karskin karismaattinen hahmo jossain TV:n semirealistisessa brittisarjassa. Koska en kuitenkaan valitettavasti (vielä) ole fiktiivinen hahmo eikä minulla ole sen koommin vaimoa kuin Gazia tai Terryäkään, kipaisen omaan the localiini hihkaisematta yhtään kenellekään yhtään mitään.


The localin valitsemisessa on syytä käyttää suurta (tai ainakin keskikokoista) harkintaa: vakiopubin tulisi vakioitujen pubiominaisuuksien lisäksi myös jotenkin kuvastaa sinua ihmisenä. Oma kaiken maailman S-ketjuja ja bonuskortteja syvästi vihaava luonteeni ei anna minun valita kantapubikseni mihinkään suureen ketjuun kuuluvaa kuppilaa, mikä rajoittaa valinnanvaraa jopa yllättävän paljon: Lontoossa kohtalaisen suuri osa kaikista pubeista on parin panimon hallussa, ja vaikka nämä pubit eivät olekaan keskenään tyystin identtisiä, ovat ne silti melko yhdenmukaisia ja keskinkertaisia.


Tammikuun kestäneen kiertelyn, kaartelun, tutkiskelun ja hutkiskelun jälkeen omaksi the localikseni valikoitui pubi nimeltä The Hope. Ominaisuuksiltaan The Hope on melko ihanteellinen. Ensinnäkin se sijaitsee melko lähellä asuntoani – mutta ei kuitenkaan liian lähellä. Mielestäni on nimittäin tärkeää, että matkalla kodista pubiin ja pubista kotiin ehtii kuunnella iPodista parin kappaleen verran tunnelmannostatus- / tunnelmantasoitusmusiikkia. The Hope on aivan Tottenham Court Roadin tuntumassa; Tottenham Streetin ja Whitefield Streetin kulmassa. Se on siis juuri sen verran syrjässä, että se ei ole Tottenham Court Roadia pitkin laahustaville suurille massoille se kaikkein ilmeisin valinta kurkunkostutusareenaksi, vaan sen löytäminen vaatii hieman erityistä vaivannäköä ja seikkailuhenkeä (mm. juuri tällä tavalla The Hope kuvastaa minua ihmisenä). Toiseksi The Hope on ns. “free house” eli se ei kuulu mihinkään suureen pubiketjuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että The Hopen juoma- ja ruokavalikoima on hieman vaihtelevampi ja erikoisempi kuin ketjupubeissa. Kolmanneksi The Hope on kooltaan mukavan pieni ja muodoltaan sopivan selkeä. Pubin alakerrassa on yksi huone ja yläkerrassa toinen; ei sokkeloisia käytäviä tai ahtaita nurkkia. Sisustukseltaan The Hope on klassinen brittipubi: lattiat tummaa lankkua, istuimet vihreää tekonahkaa ja seinillä kelmeitä lamppuja sekä pölyisiä tikkatauluja. Melko monet pubit varsinkin Lontoossa pyrkivät nykyisin jonkinlaiseen trendikkyyteen interiööriensä kanssa, mutta The Hope on onneksi pysynyt nuhruisen traditionaalisella linjalla.


Brittiläisessä pubikulttuurissa mitä mainiointa on se, että pubi ei missään nimessä ole pelkkä humaltumispiste niin kuin suomalainen baari, vaan pubi on yhteisön jaettu olohuone: the localiin mennään töiden jälkeen turisemaan kavereiden kanssa, ja tuoppien kumoaminen on laajassa kuvassa vain sivuseikka. Koska minulla ei kuitenkaan ole töitä eikä kavereita, oma käyttöfunktioni vakiopubille on lähinnä jalkapallo-otteluiden seuraaminen televisiosta ja hampurilaisten mässyttäminen. Onneksi The Hope tarjoaa näille aktiviteeteille pätevät puitteet, sillä sen televisioista on nähtävissä kaikki tärkeimmät jalkapallo-ottelut (sekä tietysti myös krikettiä ja rugbya, mutta aivan niin britti en vielä ole, että moiset jaksaisivat minua kiinnostaa!) ja sen keittiö tarjoilee erinomaisia hampurilaisia. Tavoitteeni on kevään aikana saada testattua The Hopen ruokalistan kaikki kahdeksan erilaista hampurilaista, mutta haasteesta tullee vaikea, sillä viimeiltainen possu/chorizo -möhkäle oli sen verran maistuva pakkaus, että houkutus tilata jatkossa pelkästään sitä on suurehko. Perushampurilaista ei muuten kutsuta Britanniassa pelkäksi “burgeriksi”, vaan tilatessa on aina syytä tarkentaa haluavansa “beef burgerin”, jos mieli tekee klassista nautapurilaista.


Jalkapalloidentiteetiltään The Hope on ilmeisesti Tottenhamin pubi. Paikallinen Camden New Journal raportoi tasapuolisesti niin Arsenalin kuin Tottenhaminkin edesottamuksista, mutta The Hopessa Tottenham on kovempaa valuuttaa. Tottenhamin pelien aikaan The Hope on tupaten täynnä tyylikkään karuja herrasmiehiä (arkisin puvut päällä suoraan töistä tulleina) ryystämässä rusehtavia tynnyrioluitaan ja murahtelemassa “Come on ye Spurs!” pienimpienkin onnistumisten johdosta. Arsenalin otteluiden kohdalla The Hopen puolestaan valloittavat älypuhelimiaan näpräilevät kiinalaiset opiskelijaporukat, jotka innostuvat kannustamaan joukkuettaan kimein äänin vasta silloin, jos maaleja syntyy. Eri joukkueiden iltoina tunnelma The Hopessa on siis hyvin erilainen!




The localin valitseminen ja valloittaminen on siis olennainen askel matkalla syvemmälle aitoon brittikulttuuriin. Seuraava harppaus voisi olla, jos pystyisi tekemään itsestään pubin henkilökunnan keskuudessa niin tunnetun, että kykenisi aina tilaamaan “sen tavallisen”. “The usual, please, love.” (Brittimielikuvituksessani ilmeisesti puhuttelen kaikkia naishenkilöitä tittelillä “love”.) Tähän on silti luultavasti vielä matkaa, sillä Helsingissäkin saan “tavallisen” ainoastaan Eerikinkadun Nanking-kiinalaisravintolassa. Lupaan silti jatkaa yrittämistä ja raportoida asiasta kevään mittaan tässä blogissa.


Lontoo kuittaa.

Tweet

Live: Guillemots - The Bath House, Lontoo, 17.2.2011

kuva Flickr-käyttäjältä queen_evie

Guillemots on ollut kadoksissa ainakin pari vuotta. Toinen albumi Red julkaistiin kesällä 2008, ja vaikka se sisälsikin muutaman erittäin hyvän kappaleen, se ei edustanut bändiä yhtä persoonallisesti ja kiinnostavasti kuin debyytti Through The Windowpane vuonna 2006. Bändi on julkaisemassa kolmannen albuminsa Walk The River huhtikuussa, ja levystä saatiin reilusti esimakua eilisellä hyväntekeväisyyskeikalla.

Bishopsgatessa sijaitseva The Bath House on keikkapaikkana hyvin omaperäinen: maan alla sijaitseva klubi oli alun alkujaan turkkilainen sauna ja sen seiniä koristavat yhä tyylikkäät kaakelit ja mosaiikit. Hienostuneisuudestaan huolimatta Bath House oli konserttimiljöönä kuitenkin hieman haastava, sillä varsinainen sali oli hyvin ahdas ja esiintymislava oli niin matala, että bändin soittajia oli enimmäkseen mahdoton nähdä ollenkaan. Visuaalisen ulottuvuuden puute kuitenkin pakotti keskittymään ennen kaikkea musiikkiin, ja mikäs oli keskittyessä, kun Guillemots soitti tulevasta albumistaan suurin piirtein puolet, ehkä kuutisen biisiä.

Uudet sävellykset olivat jossain Through The Windowpanen ja Redin välimaastossa: ne eivät olleet aivan yhtä suoraviivaisen pop-uskollisia kuin Redin ehkä hieman vajaiksi jääneet yritykset hätyytellä radioihin sopivaa tyyliä, mutta eivät myöskään yhtä poukkoilevan vapaasieluisia kuin Windowpanen jazz-vaikutteiset vedot. Päällimmäisenä uusista kappaleista jäi mieleen niiden melankolisuus: vallitseva tunnelma oli surumielinen, ajoittain jopa painostava. Monet kappaleet alkoivat melko vähäeleisesti, mutta niitä paisuteltiin loppua kohden hieman U2-maisiin mittoihin asti. Tämä oli mielestäni ehkä lievästi tarpeetonta, sillä mahtipontisuus kadottaa hieman tehoaan, jos sitä käytetään kikkana kovin usein - monesti vähäeleisyydellä voi tehdä suuremman vaikutuksen. Nimibiisi Walk The River oli todella tarttuva ja toi melodisuudessaan mieleen Crowded Housen. Saa nähdä, miltä uudet kappaleet kuulostavat levyllä, mutta ainakin livenä niissä oli hyvin painokkaat ja voimakkaat rummut: en ollutkaan koskaan ennen tajunnut, että rummut voisivat olla tärkeä tekijä Guillemots-kappaleissa. Muutenkin bändi kuulosti siltä kuin se olisi treenannut muskeleitaan viimeisten kahden vuoden aikana: kitarat olivat ajoittain jopa melko raskaita, ainakin Guillemots-mittakaavassa.

Red-albumilta bändi ei soittanut eilen ainuttakaan kappaletta: kenties levyn keveähköt tunnelmat eivät olisi sopineet illan melko tiheätehoiseen kokonaisuuteen, tai sitten Guillemots yrittää sanoa itsensä irti edellisestä tuotoksestaan, kuten niin monet bändit niin usein tekevät. Windowpanelta kuultiin todella hieno tulkinta Samba In The Snowy Rainista yhdistettynä nimibiisiin, hellyyttävä Made-Up Love Song #43, ensiluokkainen Trains To Brazil sekä encorena Fyfe Dangerfieldin yksinään akustisella kitaralla soittama, äärimmäisen kaunis If The World Ends. Viimeksimainittu toimi tällaisena riisuttuna versiona todella, todella upeasti. 

Kaiken kaikkiaan eilinen ilta nosti odotuksia Guillemotsin tulevaa levyä kohtaan: uusien biisien joukossa ei ollut kuin ehkä yksi heikko tai tylsänkuuloinen kappale, mikä on yhden livekuuntelun perusteella todella hyvä saldo. Through The Windowpanen aikoihin ei kai kuitenkaan ole paluuta: sillä levyllä Guillemots näyttäytyi todella omaperäisenä ja jopa edistyksellisenä yhtyeenä. Nyt se on enemmän kiinni indien valtavirrassa, mutta erottuu onneksi yhä vahvoilla sävellyksillään, teknisesti todella monipuolisella soitollaan sekä Dangerfieldin äänellä ja karismalla.

Seuraavan kerran olen menossa katsomaan Guillemotsia ensi kuun alussa, joten silloin on mahdollisuus päivittää alustavia kantoja uusista biiseistä ja katsastaa, ovatko mielipiteet muuttuneet.

Muuta:


Parasta juuri tänään:

• Radioheadin Codex - Millainen biisi! Huh huh!
• Waitrosen "Cranberry Jewelled White Belgian Chocolate Cookies" -keksit: tämä kuulostaa varmasti liioittelulta, mutta nämä ovat todennäköisesti parhaita keksejä ikinä. Aijaiai.
• Alan Partidge Mid Morning Matters -nettisarjan jakso nro. 9: lähetyksen kohderyhmänä alle 6-vuotiaat, ja studiovieraana armeijan erikoisjoukkojen mies puhumassa sissitappamistekniikoista - täydellistä!

Tweet

Crème caramel

Olen aina pitänyt valtavasti crème caramelista. Miedon, pehmeän vaniljan sulavuus ja lievästi kipakamman, jopa hieman palaneen makuisen sokeriliemien purevuus on yhdistelmänä aivan omaa luokkaansa. Crème caramel pyörii ilmeisesti alitajunnassani niin paljon, että näen siitä joskus jopa unia.

Suomessa crème caramelista saakin enimmäkseen vain uneksia, mutta täällä Englannissa kyseinen vanukas kuuluu arkipäivään. Jokaisella supermarketketjulla on omat purkkiversionsa tästä herkusta - Sainsbury'sillä jopa kaksi: edullisempi Basics ja jokusen pencen hintavampi normaaliversio. Mielestäni on aivan upeaa, että crème caramel on täällä sellaisessa asemassa, että siitä tehdään paikallista Rainbow-versiota!

Olin muutaman viikon mutustellut hyvin tyytyväisenä Tescon ja Sainsbury'sin vanukkaita, mutta maanantainen käynti Waitrosella toi crème caramel -kentälle uuden kuninkaan. Waitrosen Essential Crème Caramel (tässäkin on hienoa, että crème caramel on essential: välttämätön tai elintärkeä! Haluaisin, että Suomessakin esimerkiksi Jacky-makupalat korotettaisiin essentialiin asemaan!) vie koko vanukaspelin aivan uudelle tasolle. Waitrosen crème caramelin vaniljaisuus on syvempää ja sokerikastike lämpimämpää kuin kilpailijamerkkien versioissa. Myös koostumus on jotenkin jämäkämpi ja tukevampi, mutta silti crème caramelille ominaisella tavalla höllyvä. Kaiken kaikkiaan Waitrosen crème caramel on käytännössä täydellinen vanukas.

Ahh.

Tweet

Kameleita, bageleita, ja 3D-futista

Tänään kävin ensimmäistä kertaa lenkillä Regent's Parkissa. Pakkasin Suomesta lähtiessäni lenkkivaatteet mukaan, sillä ajattelin, että on kai jonkinlainen velvollisuus alkaa juoksennella Regent's Parkissa, jos asuu n. kilometrin päässä tästä kuuluisasta puistosta. Regent's Park oli kohtalainen lenkkeily-ympäristö: puitteet olivat komeat, polkuvenelammessa elelevät hanhet ja muut linnut olivat piristäviä, ja ohitin jopa kamelinkin (Regent's Parkin reunalla sijaitsee Lontoon eläintarha). Heikompia puolia olivat se, että puiston polut olivat enimmäkseen asfalttipinnoitteisia ja siksi aika raskaita juosta, sekä se, että puisto oli tietenkin täynnä muita lenkkeilijöitä ja sunnuntaikävelijöitä, joten täytyi koko ajan olla aika tarkkana ettei törmäisi kehenkään. Pitkän liikuntatauon jälkeen kuntoni vaikutti myös melko heikolta, joten meno ei senkään puolesta ollut ehkä aivan niin nautinnollista kuin mitä se olisi voinut olla. Täytyy siis jatkaa puistokirmailua tiheämpään tahtiin, ja ehkä alkaa juosta nurmikoiden puolella, niin kuin edistyneen näköiset lenkkeilijät näyttivät tekevän.

Liikunnan jälkeen lähdin hakemaan aamupalaa East Endistä. Tarkoitus oli mennä mutustelemaan bagelia jo aiemmin hyväksi havaittuun Brick Lane Beigel Bakeen. Jos minun pitäisi suositella Lontoon-kävijöille yhtä ehdotonta kohdetta, kehottaisin aivan kaikkia tekemään retken Brick Lane Beigel Bakeen ja maistamaan paikan suolalihabagelia! Rinkelileipomo on auki yötä päivää ja sen salaisuus on ennen paistamista keitetyssä bageltaikinassa, hauskan yrmeässä tätihenkilökunnassa sekä kaikin puolin aidon yksinkertaisessa ja jopa rujossa meiningissä. Bagel-fanina on suorastaan henkeäsalpaavaa katsoa, miten paikan henkilökunta leikkaa mahtavan paksuja siivuja höyryävän kuumasta suolalihasta, länttää ne pehmeän bagelin väliin ja sivelee päälle hulauksen sinappia, joka on niin tulista, että se polttelee sieraimissa ja silmissä.

Beigel Baken merkityksen ymmärtävät monet muutkin. Arkisinkin puodissa pyörii paljon asiakkaita, mutta tilanne on näköjään viikonloppuisin aivan hulvaton: tänään jonot leipomon edustalla olivat niin pitkät, että en jaksanut nälkäisenä jäädä odottamaan, vaan astelin sisään viereisen bagelpaikan ovesta. Beigel Baken vieressä nimittäin sijaitsee Beigel Shop, joka selvästikin yrittää ratsastaa legendaarisen naapurinsa maineella. En ollut aiemmin käynyt Beigel Shopissa, eikä se aivan huono ollutkaan, mutta ei missään nimessä bussimatkan väärti. Muistakaa siis, että jos (ja toivottavasti kun) menette Brick Lanelle hakemaan bagelia, valitkaa valkokylttinen Beigel Bake eikä keltakylttistä Beigel Shopia.

Itse asiassa nyt Beigel Baken ruoasta kirjoittaessani iski aikamoinen nälkä... ja koska paikka on tosiaan auki vuorokauden ympäri, olisi aikamoinen kiusaus lähteä takaisin Brick Lanelle. Yöllä ei varmaan ainakaan olisi jonoja? Hmm...

No, ehkä ennen sitä vielä sananen 3D-jalkapallosta. Lenkin ja East End -reissun (nappasin vielä torikojusta huikean hyvän minijuustokakun!) jälkeen palasin kotikulmille ja menin pubiin katsomaan Chelsean ja Liverpoolin välistä ottelua. Englannissa uusin villitys on 3D-urheilu: maksukanava Sky Sports näyttää tietyt ottelut kolmiulotteisina. Rising Sun -pubissa homma toimi niin, että £5:n panttia vastaan sai baaritiskin takaa 3D-lasit, joilla sitten tuijoteltiin 3D-TV:tä. Oli aika huvittavan näköistä, kun koko pubiväellä oli nenillään hieman Wayfarer-vaikutteiset rillit! Mielestäni 3D on aina parhaimmillaan "realistisissa" sisällöissä - siis ennemmin kuin piirretyissä animaatioissa. Siksi myös 3D-futis näytti aivan erinomaiselta: ottelu oli kuvattu melko matalasta kamerakulmasta suoraan keskiviivan kohdalta, ja pelaajat oli mahdollista erottaa jännittävästi syvyyssuunnassa. Esimerkiksi kulmapotkut ja kaikenlaiset laitakamppailut näyttivät todella hienoilta. Laajempi taktinen kokonaisuus jää kuitenkin havaitsematta johtuen kameran matalasta sijoittelusta. 3D on siis aivan toisenlainen tapa seurata ottelua kuin perinteinen TV-lähetys. Jokainen varmasti itse kallistuu oman suosikkityylinsä kannalle.

Koska saavuin pubiin vasta varttitunti ennen aloituspotkua, en enää saanut istumapaikkaa. Ensimmäisen puoliajan jaksoin seistä baaritiskin vieressä ja väistellä vessaan kulkevia tai juomia tilaamaan tulevia asiakkaita. Pidemmän päälle tämä osoittautui kuitenkin aika rankaksi, joten toista puoliaikaa varten siirryin pubin nurkasta vapautuneen pöydän ääreen, jossa sai istua rauhassa, mutta josta ei nähnyt 3D-televisiota, vaan vain tavallisen ruudun. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että rauhallinen istumapaikka perustelevision ääressä oli parempi kuin ruuhkainen seisomapaikka kolmiulotteisen ruudun ulottuvilla. Laajensin tästä yleispätevän kaavan:
rauhallinen > jännä. Vaikka pidän jännistä asioista ja kaikenlaisten uusien ilmiöiden kokeilemisesta, loppujen lopuksi taidan kuitenkin arvostaa rauhallisuutta ja helppoutta yli kaiken. Jännä tuo useimmiten mukanaan myös stressiä, joka käytännössä kumoaa jännän aiheuttaman hauskuuden. Tosin: täytyy muistaa, että 'jännä' ja 'rauhallinen' eivät ole saman janan eri päissä sijaitsevia pisteitä, vaan ne löytyvät pikemminkin jonkinlaiselta neliulotteiselta asteikolta, jossa muita tekijöitä niiden lisäksi ovat myös 'tohina' ja 'tylsyys'.

Tweet

Hauskaa joulua!

Rauhallista ja hilpeää joulua kaikille! Jokavuotisiin jouluperinteisiini kuuluu täyttää jääkaapistani yksi kokonainen hylly hyvillä limsoilla. Tässä tämän vuoden asetelma (olen ehtinyt jo avata pari, joten siksi etualalla on hieman väljää).

Joulupukki on tänä vuonna Kuumassa linjassa jotenkin jäisen oloinen - vai onko vaivaannuttavia hiljaisuuksia ollut aina näin paljon? Ohjelman pukki taisi vaihtua jokunen vuosi sitten? Tämä nykyinen ei ole mitenkään kovin taitava lasten kanssa keskustelija.

Tweet

Joulukalenteri löydetty

Tämän vuoden joulukalenteriksi valikoitui Rohan-merkkinen, talon muotoinen kalenteri. Boksi näyttää mukavan erikoiselta ja sisältää päälle liimatun suomenkielisen tarran mukaan "erilaisia suklaakuvioita, -kolikoita ja herkullisia marmeladeja". Etenkin marmeladit kuulostavat jännittäviltä!

Tweet

Masabi - "sushia suomeksi"

Hieman hätäisesti pikanälkäisenä tehdyn päätöksen jälkeen ajauduin tänään testaamaan Forumin katukerroksessa kesän aikana aloittanutta sushipaikka Masabia. Masabi lupaa tarjota "sushia suomeksi", eli ilmeisesti ideana on hieman tinkiä autenttisuudesta, mutta korvata se jonkinlaisella "rehellisellä" ronskiudella.

Lounasajan loppupuolella Masabin piskuisessa keittiössä pauhasi retro-fiftarirock ja kaksi lohjalaisen näköistä miestä väänsi sushiannoksia valmiisiin muovipakkauksiin. Ensimmäinen huono merkki oli se, että vaikka asiakkaita ei minikokoisessa ravintolassa ollut lisäkseni kuin yksi, kylmätiskissä oli korkea kasa jo valmiiksi tehtyjä sushipaketteja. Jos päivän ruuhkahuipun menekkiennuste oli asetettu lievästi yläkanttiin, kannattaako kala-annoksia vääntää enää lisää muovin alle hikoilemaan?

Kymmenellä eurolla sai Tyrsky-nimisen annoksen (tässä siis Masabin lupaus sushista "suomeksi"), jossa oli kahdeksan maki-rullaa ja kaksi nigiri-palasta. Pelkän hinnan perusteella valikoima oli hyvin kilpailukykyinen: rullista kaksi oli Kalifornia-rullia, jotka ovat yleensä jo yksinään melko tyyriitä. Aterian täydentävä vihreä tee kustansi pari euroa lisää - ja tarjoiltiin pussimuodossa.

Osassa susheja Masabin hieman-sinne-päin -ronskius toimi yllättävän hyvin. Esimerkiksi kurkkurullassa kurkku oli napsaistu poikkeuksellisen isoksi ja rapeaksi palaseksi riisin ja levän sisään ja suutuntuma oli hyvä. Kalifornia-rullat olivat puolestaan hienoisia pettymyksiä: riisiä ei ollut saatu valmistettua tarpeeksi kiinteäksi, vaan koko rulla mureni heti puikkojen koskettaessa sitä. Rullat olivat aivan mukavan kokoisia, matalia ja leveitä. Itse pidän ehkä enemmän kapeammasta ja korkeammasta mallista, mutta tämä on luultavasti vain mielipidekysymys.

Sushien ja makien varsinaisesta mausta on vaikea sanoa yhtään mitään: Masabin käyttämä soijakastike kun oli niin suolaista ja itsessään vahvan makuista, että se peitti alleen kaikki raa'an kalan hienostuneet aromit. Sushin kanssa tulisi tarjota melko vähäsuolaista kastiketta - muutoinhan on aivan sama, minkä tasoista kalaa ja riisiä suuhunsa pistelee, jos kaikki vain maistuu suolaiselta liemeltä. Omana itsenään Masabin soija oli kyllä aromikasta ja maukasta, mutta sushin kanssa se ei todellakaan ollut hyvä pari.

Masabi toimii, jos pakottava äkkinälkä iskee kaupungin keskustassa etkä jaksa käyttää aikaa vaihtoehtojen miettimiseen ja hakemiseen. Puistopiknikillä Masabin valmiit sushipakkaukset maistuisivat varmasti oikein mainioilta ja nimenomaan retkikäyttöön ne ovatkin kätevästi ja toimivasti pakattuja; esimerkiksi wasabi puristetaan esille pussukasta. Ravintolan sisällä tuntuu hölmöltä tilata lajitelma ja saada se heti mukaan tiskiltä muoviin pakattuna. En haluaisi käyttää sushin suhteen jaottelua "oikea / väärä", mutta joka tapauksessa: oikeassa sushissa tärkeintä on kuitenkin tuoreus - ja tuoreus ei koskaan toteudu, jos muovipaketti on läsnä. Masabi ei siis ole huono, mutta perusasioita muuttamalla se voisi olla valtavan paljon parempi.

Helsingin arkisushipaikoista (vrt. fiinimpi illastaminen) edelleen täysin omassa luokassaan on Kampissa, osoitteessa Lapinrinne 2 sijaitseva, valitettavan harhaanjohtavasti nimetty Shanghai Kitchen (onneksi ravintola on sentään hoksannut omia paaaaaljon suorasukaisemman nettiosoitteen). Shanghai Kitchenissä sushia ei myydä etukäteen valmistettuna, vaan lounasaikaankin lajitelmat tehdään tilauksesta. Palvelu on aasialaistyyliin hieman vaivaannuttavankin kohteliasta, annokset sisältävät suhteellisen paljon lohi-nigirejä (jotka siis ovat yleensä minkä tahansa sushilajitelman parhaita paloja) ja ravintola tarjoaa myös mainiota miso-keittoa ja aidoista teenlehdistä haudutettua vihreää teetä.

Jos Shanghai Kitchen sijaitsisi hieman keskeisemmässä osoitteessa, siitä tulisi varmasti suuren yleisön suosikki ja kaiken maailman Masabit ja muut puolivillaiset yritelmät joutuisivat noloon valoon. Kotiosoitteessaan Shanghai Kitchenillä kuitenkin riittää varmasti tarpeeksi vakioasiakkaita, joten se voi huoletta jatkaa omalla, teeskentelemättömällä linjallaan. Osa Shanghain charmia on esimerkiksi siinä, että omistaja voi sulkea ravintolan ennen aikojaan, jos esimerkiksi "riisi loppuu kesken". Sellainen ei silti edes harmita, vaan pikemminkin ilahduttaa.

Tweet

Fazer-klassikot

Kansallinen karkkiylpeytemme Fazer on viime vuosina vaikuttanut keskittyvän enimmäkseen menestysbrändiensä kuten Tutti Frutin, Ässä Mixin, Tyrkisk Peberin tai Dumlen monistamiseen eri muotoihin: suklaalevyiksi, jäätelöiksi, pastilleiksi, tikkareiksi, leivontarouheiksi, jne. Kaupan karkkihyllyllä nämä sinänsä ihan kelvot mainstream-makeiset valtaavat suurimman alan, joten monesti on helppo unohtaa, miten monta loistavaa, perinteikästä klassikkokaramellia Fazer valmistaakaan.

Olen tänä syksynä löytänyt uudelleen Pectus-pastillit. Nämä asiallisen retro-tyylikkääseen rasiaan pakatut vaaleanpunaiset pyörylät ovat loistava sekoitus suuta huuhtovaa terhakkaa raikkautta ja kieltä hellivää lempeää makeutta. Pectus on alun perin kurkkupastilli, joten sitä tulisi luultavasti käyttää "lääkkeenä", mutta se on kaikilta ominaisuuksiltaan niin mainio, että yhden askin voi huitaista suuhunsa viidessä minuutissa. Kovimpina päivinä tänä syksynä olen niellyt nelisen askia Pectuksia.

Fazerin legendavalikoimassa on muitakin aliarvostettuja suuruuksia. Vuonna 1935 debyyttinsä tehneessä, edelleen myynnissä olevassa Fazerin parhain -tätituliaispussissa on roppakaupalla hienoja klassikoita, kuten Kiss-Kiss, Iceland ("Jääkarhu") ja Lakta. Jopa pitkään vierastamani Pihlajat eli "Kettukarkit" ovat itse asiassa hyvin maistuvia kohtuullisissa määrissä nautittuina. Olisi hienoa, jos Fazerin parhain -pussi ja Kettukarkit saisivat osakseen uuden arvonnousun ja niiden imago pelkkinä mummokarkkeina saataisiin purettua! Lupaan osallistua talkoisiin karkki kerrallaan.

Muuta: Gorillaz julkaisee yllättäen ensi kuussa täysin uuden singlen. Biisin nimi on Doncamatic (All Played Out) ja sitä ei siis löydy keväiseltä Plastic Beach -albumilta. Melko klubihenkiseltä ja jännällä tavalla epägorillazmaisen gorillazmaiselta kuulostavan kappaleen voi kuunnella YouTubessa.

Tweet

Kesäreseptejä

Kesäloman merkittäviä tapauksia on aina se hetki, kun ensimmäistä kertaa unohtaa, mikä viikonpäivä on meneillään. Tämä tapahtui minulle tänä kesänä ensimmäistä kertaa viime viikolla, ja jouduin rannalla maatessani aivan tosissani miettimään, oliko päivä keskiviikko vai perjantai vai mikä. Se on aina hyvä ja rentouttava tunne.

Kesään kuuluvat olennaisesti myös kesäjuomat ja -ruoat. Viime kesän hittidrinkkejä olivat ananas-Fanta-limoncello sekä pastis, jotka toimivat edelleen, mutta olen myös kehitellyt pari uutta juomasekoitusta:

Ensimmäinen on Pommac-Pimm's. Pimm's on perinteikäs englantilainen kesäjuoma, jota ilman esimerkiksi Ascotin laukkakisat tai Wimbledonin tennisturnaus olisivat suoranaisia mahdottomuuksia. Englantilaiset kasaavat kesä-Pimm'sinsä perinteisesti sitruunalimonadin pohjalle (netin keskustelupalstoilla puhutaan myös Spritesta tai ginger alesta), mutta itse olen kokeilujen myötä havainnut parhaimmaksi mikseriksi kotimaisen Pommacin. Jo väriltään Pimm'sin kanssa luontaisesti yhteensopiva Pommac on mainion raikas ja hedelmäinen valinta Pimm's-cocktailin perustaksi.

Englannissa Pimm'siin lisätään usein myös sitruunoita, mintunlehtiä, mansikoita, kurkkuviipaileita tai oikeastaan mitä tahansa puutarhan antimia (joskus Pimm'siä kutsutaankin alkoholilliseksi hedelmäsalaatiksi). Itse en ole vielä päässyt aivan kurkkutasolle asti, mutta voin vakuuttaa, että sitruunat, limet ja mansikat sopivat Pommac-Pimm'siin erinomaisesti. Tärkeintä on muistaa täyttää lasi reilusti jääpaloilla.

Toinen kesäjuomani on kookos-Pepsi. Tämä on hyvin yksinkertainen ja trooppisen kesäinen juoma: lasi täytetään jääpaloilla, niiden päälle lorautetaan pikkuriikkinen määrä kookossiirappia (esim. Monin-merkkistä löytyy Stockmannilta. Makusiirappeja voi usein ostaa myös kahviloista, esim. Robert's Coffeesta.) ja sitten päälle jääkaappikylmää Pepsiä. Makusiirapin kanssa kannattaa olla melko varovainen, sillä se on käytännössä pelkästään huippumakeaa sokerilientä.

Juomisen lisäksi kesällä (ja muulloinkin) on tärkeää myös syödä. Helteisinä päivinä ei usein jaksa kokkailla mitään kovin monimutkaista, mutta suomalainen kesäklassikko, uudet perunat, toimii aina. Olen tänä kesänä keksinyt virittää perinteistä tilliä + voisulaa -reseptiä raastamalla kuumien perunoiden päälle muutaman ripauksen parmesan-juustoa. Tällä tavoin suomalaiset uudet perunat saavat tavallaan italialaisvivahteisen kuorrutuksen. Todellankin "om nom nom nom", kuten sanotaan.



(Loppuun vielä keksiaiheesta sellainen huomio, että Rainbow'n "Keksinautin täytekeksit" ovat yllättävän herkullisia.)

Tweet

Kaksi kertaa hyvä kauppa

Asioin äskettäin kahdessa mainiossa liikkeessä, jotka asiantuntevan palvelunsa ja laadukkaan valikoimansa perusteella ansaitsisivat tulla laajemminkin tunnetuiksi.

Bändikeskukseen (Ruoholahdenkatu 6) minut ajoi pieni mutta harmittava ongelma: kitarani virityskoneistosta hajosi pienen pieni muoviosa, jonka rikkoutuminen esti yhden kielen virittämisen. Kysyin asiaan ratkaisua ensin Levytukusta, josta olen kitarani aikoja sitten hankkinut, mutta sieltä sain vastaukseksi pelkästään ilmoituksen siitä, ettei kyseisiä muovipyörylöitä voida vaihtaa erikseen, vaan koko virityskoneisto täytyisi uusia. Levytukun arvio korjauksen hinnasta oli vähintään 50 euron nurkilla. Kun koko kitara maksoi alle 200, tuntui mielestäni tyhmältä sijoittaa uuteen virityskoneistoon 1/4 koko alkuperäisestä investoinnista.

Pientä ja tunnelmallista Bändikeskusta pyörittävä miellyttävä herrasmies kuitenkin vastasi sähköpostiini täysin päinvastaisella asenteella: kun Levytukku esitti heti alkuun kalliita ja työläitä ratkaisuja, Bändikeskuksen mies ilmoitti vain "Tule käymään, niin katsotaan, miten pääset taas soittamaan!" Positiivisen asenteen perusteella kuljetin kitarani Ruoholahdenkadulle ja Hra Bändikeskus löysikin varastoistaan juuri kitaraani sopivan osan, vaihtoi sen kahdessa minuutissa ja pyysi korvaukseksi kahta euroa. Koska minulla ei ollut käteistä mukana ja Bändikeskuksessa ei voi maksaa korteilla, hän tokaisi vain, että maksat sitten, kun kuljet tästä joskus ohi. Kipitin heti kotiin ja palasin puolen tunnin kuluttua ja maksoin hyvästä palvelusta kiitollisena viisi euroa - vaikka vaihtorahojakin tyrkytettiin ensin pitkään.

Bändikeskus poikkeaa suurista soitinliikkeistä siinä, että se on ilmeisesti tämän yhden kaverin yksityisomistuksessa oleva pieni liike, joka ei toimi minkään suuren kitara- tai laitemerkin maahantuojana. Esimerkiksi Levytukun kuukausipalkkaisilla, paikoin jäisen etäisesti asiakkaisiin suhtautuvilla myyjillä on varmasti paineita myydä mahdollisimman paljon suurten merkkien tuotteita - asiakkaan todellisista tarpeista riippumatta. Bändikeskuksen miehelle pienen soitinkaupan pitäminen on kuitenkin elämäntapa ja hän on bisneksessä mukana musiikin ilosta. Vaikka kertaostokset saattavatkin olla pienempiä, reilulla meiningillä ja asiakasta kuuntelevalla asenteella Bändikeskus saa varmasti luotua pitkäkestoisia asiakassuhteita. Ainakin itse hoidan vastaisuudessa kaikki kitara-asiani Bändikeskuksessa.

Toinen hyvä kauppakokemus oli Chez Mariuksessa (Fredrikinkatu 26). Muutaman vuoden palvellut Tefal-teflonpannuni oli alkanut tarttua kiinni ruokiin, joten täytyi löytää uusi. Suhde paistinpannuun kestää vuosia, joten uuden hankkimiseen on aina suuri kynnys. Chez Mariuksessa sain kuitenkin poikkeuksellisen asiantuntevaa apua ja minulle löydettiin juuri omiin kokkaustarpeisiini sopiva helppohoitoinen Bourget-pannu.

Kuten Bändikeskuksessa, Chez Mariuksenkaan kokeneella myyjällä ei ollut tavoitteena myydä mahdollisimman kallista tuotetta, vaan asiakasta mahdollisimman paljon hyödyttävä tuote. Laadukas Bourget oli useita kymppejä edullisempi kuin tavaratalojen tyyriit Tefalit ja Hackmanit ja sain sen käyttöön vielä hyvin yksityiskohtaista opastustakin. Päällystetyn pannun kanssa on kuulemma erityisen tärkeää olla koskaan lämmittämättä tyhjää pannua täyskuumaksi ja ruokaakin pitäisi siinä kypsyttää melko miedolla lämmöllä. Nyt, kun tiedän kohdella pannuani oikein, en joudu hankkimaan uutta vielä pitkiin aikoihin - mutta jos jotain muuta keittiövarustetarvetta ilmenee, suuntaan ilman muuta Chez Mariukseen.

Tweet

Uusi Pepsi-logo vihdoin Suomessakin

Pepsi on näemmä ottanut uuden logonsa käyttöön nyt Suomessakin. USA:ssa symboli vaihtui jo ainakin puolitoista vuotta sitten. Pidän oikeastaan kummastakin versiosta - klassisesta kenties hieman enemmän. No, vaihtaminen avaa aina sen mahdollisuuden, että joskus tulevaisuudessa voidaan taas palata perinteiseen ja se tuntuu silloin kovin ylevältä ja nostalgiselta.

Tänään löysin itselleni kesäkurssilta Arkkivihollisen. Varttunut täti lausuu yksinkertaisesti niin vääriä mielipiteitä, että niihin on pakko reagoida tyrmäävästi. Yliopistossa yleensä kuulee harvoin mitään täysin väärää - ennemminkin vain jotain, jonka kanssa ei itse ole samaa mieltä, mutta joka on silti perusteltavissa. En kuitenkaan keksi perusteita esimerkiksi väitteille, että postiluukusta tursuavia suoramarkkinointikirjeitä pitäisi avata sen takia, että "joku nekin on tehnyt ja nähnyt vaivaa" tai että Jari Tervon brändi kirjailijana on huonontunut tyylinmuutosten myötä. Oli siis aivan pakko kommentoida ja väittää vastaan. Ensi kerralla tavataankin sitten pihalla, täti.



The Drumsin Summertime! -EP:ltä löytyvä Down By The Water on hieno kappale. Siinä on hieman jotain stonerosesmaista - tai kuin jos Glasvegas vaihtaisi mustat farkkunsa keveisiin shortseihin ja suuntaisi rannalle, mutta olisi silti yhä surullinen.

Tweet

Lontoo-katsaus

Olen muka ollut Lontoosta paluun jälkeen niin kiireinen, etten ole konserttiarvostelujen lisäksi ehtinyt kertoa matkasta mitään muuta. En oikeasti usko kiireeseen, joten vihaan aina itseäni, kun muka imeydyn siihen mukaan. Tässä kuitenkin lyhyt, kuvilla höystetty kertomus maaliskuun lopun Lontoon-matkasta.

Saavuin Lontooseen keskiviikkoiltapäivänä muutamaa tuntia ennen Sueden konserttia. Kärsin jos en nyt suoranaisesta lentopelosta niin ainakin jonkinasteisesta nousu- ja laskujännityksestä, jota helpottamaan keksin tällä kertaa uuden strategian: seurasin nousun ja laskun ajan tiiviisti ainoastaan sanomalehteä enkä antanut katseeni tai ajatusteni harhailla lainkaan lehden ulkopuolelle, esimerkiksi ulos ikkunoista tai siihen, miten kasa metallia voi lentää ilmassa. Kuljettuani kilometrien verran Heathrow'n liukuhihnakävelyreittejä pitkin pääsin viimein lentokentän metroasemalle hankkimaan Oyster Cardia, paikallista matkakorttia. Sain ladattua korttiin sopivan summan sisältöä, mutta ensimmäinen käyttöyritykseni epäonnistui silti ja intialaistaustainen metrovahti ilmoitti minulle ystävällisesti: "You didn't press hard enough." Selvä homma.

EasyJet-lentoyhtiön tytäryhtiön, EasyHotelin pyörittämä budjettihotelli oli kaupungin halvin ja sopivasti Heathrow'lta saapuvan metrolinjan varrella Earl's Courtilla. Nukkumapaikka kustansi ainoastaan n. £40 / yö, mikä on Lontoossa edullinen hinta omasta huoneesta, mutta tuolla hinnalla ei tosiaan saa kovin paljoa: oranssi huoneeni oli niin pieni, ettei se itse asiassa mahtunut kokonaan edes valokuvaan! Huone oli kuin puolikas Ruotsin-laivan pienimmästä hytistä - ja tietysti ilman ikkunaa. Lakanat oli kyllä pesty, mutta se ei tarkoittanut sitä, että ne olisivat tahrattomat. Joka tapauksessa olin matkustamisesta sen verran väsynyt, että mutustettuani Tescosta hankitun muhkean klubileivän ja minttu-Aero -suklaapatukan vaivuin vastoin tapojani päiväunille.

Tunnin kuluttua herättyäni oloni oli melko sekava. Lähdin vaeltamaan Earl's Courtilta kohti Royal Albert Hallia ja yritin piristää itseäni klassisella Lucozade-energiajuomalla. Olin kuitenkin sen verran tokkurassa, että harhailin vahingossa täysin vastakkaiseen suuntaan ja pyörin jossain Chelsean ja Fulhamin raja-alueilla ennen kuin tajusin suunnistusvirheeni ja pääsin vihdoin bussi- ja metro-yhdistelmän kautta perille Albert Hallin laitamille. Erheellinen suunnistaminen tuli olemaan Lontoon-matkani toistuva teema myös jatkossa.

Tyylikkäästi valaistun konserttisalin edustalla parveili joukoittain mustan pörssin lipunmyyjiä, joilla tuntui olevan kova kiire saada Suede-liput pois käsistään. Kuulin myöhemmin, että juuri ennen konserttia lippuja oli jopa jaettu ilmaiseksi!

Väisteltyäni trokarilaumat ja päästyäni sisään Albert Halliin ihastuin rakennuksen kauneudesta. Paikka huokui vanhan maailman glamouria jopa portaikkojensa osalta. Huomasin olevani konsertin suhteen hyvin etuajassa, joten suuntasin oman katsomokerrokseni baariin ja tilasin oluen, joka yllättäen helpotti sekavaa oloani kovasti ja sai aistini normaalin teräviksi. Albert Hallissa myytiin olutta tietysti tavanomaisissa muovimukikarsinajonoissa, mutta myös muutamassa hyvin tunnelmallisessa baarissa, jossa saattoi istua alas mukaville tuoleille ja katsella tuoppinsa suojista muita konserttikävijöitä. Havaitsin konseptin erinomaisen onnistuneeksi ja palasin apajille viikon muissakin konserteissa.

Royal Albert Hallilla oli myös oma, "ihastuttavan kuplaton" mineraalivetensä

Oli upeaa nähdä Suede ainutlaatuisessa konsertissa, vaikka osittain tyhjähkö sali ja tekstiviesteihinsä keskittynyt yleisö hieman madalsivatkin innostusta. Tarkemman konserttiarvion voi lukea täältä.

Konsertin päätyttyä suuntasin takaisin oranssille hotellilleni miellyttävän sumuisessa illassa ja havaitsin, että ilman eksymisiä Albert Hall oli vain pienen kävelymatkan päässä Earl's Courtilta.

Kun on matkalla aivan yksinään, vastuu järkevän tekemisen keksimisestä on täysin omilla harteilla. Olin asettanut itselleni torstaipäivän tavoitteeksi ennen illan Noel Gallagher -konserttia suorittaa minikokoisen Brittipop-pyhiinvaelluksen, jolla tarkastaisin muutaman etenkin 1990-luvun klassikkobiiseistä tutun maamerkin.

Päivän ensimmäinen kohde oli Bar Italia, josta Jarvis Cocker lauloi kiehtovasti Pulpin Different Class -albumilla vuonna 1995. Ajattelin, että kyseessä olisi jotenkin tökerö tai ankea paikka, mutta itse asiassa Bar Italia oli yksi koko matkan parhaimmista kohteista. Kyseessä oli tosiaankin italialaisten pitämä pieni kahvila, jossa espressokupit kilisivät ja rahapeliautomaatit kolisivat. Tunnelma oli aito, kun tarjoilijat tarinoivat kanta-asiakkaille hauskoilla italialaisaksenteilla ("You know, I used-a be a hard-a guy...") ja caffe latté höyrysi kupissa. Tosin bagel-intoilijana minun pitäisi tajuta, ettei italialaisilta kannattaisi tilata bagelia.

Täydellisestä päivän aloituksesta innostuneena päätin seuraavaksi suunnata Camdeniin, joka on etenkin Blurin historian kannalta merkittävä kaupunginosa. 

Matkalla metroon kuljin Wardour Streetin kautta. Katu mainitaan The Jamin hienossa kappaleessa.

Camdenin-retki tuotti sekä ilon että lievän epätoivon tunteita. Pääkohteeni oli Primrose Hill, joka on yksi Lontoon keskustaa reunustavista kukkuloista. Paikka on ikuistettu Blurin kappaleeseen For Tomorrow ("... It's windy there and the view's so nice" Joku oli omistanut asialle jopa graffitin.) Tarkoitukseni oli viettää muutama rauhallinen hetki Primrose Hillin huipulla ja kenties lukea päivän lehti, mutta perinteinen Lontoon sade teki suunnitelmasta selvää ja pakotti suuntaamaan sisätiloihin.

Hienoa oli se, että Primrose Hill näytti ja tuntui kuvitelmissani juuri tältä. Huipulla tosiaankin tuuli ja maisemat olivat mukavat.

Sade pakotti sisälle kahvilaan, mistä seurasi yksi koko matkan huippukohdista. Pitäisi vain useammin pysähtyä ja kahvitella ja rauhoittua, eikä koko ajan kulkea ja etsiskellä. (Yritin teroittaa tätä mieleeni, mutta unohdin sen jo seuraavana päivänä.) Croissant oli yksi mehevimmistä ikinä ja pidän siitä, miten teetä tilatessa saa kokonaisen pienen pannullisen, eikä vain yhtä haaleaa kupillista. Tarjoilija läikytti hieman teetä lehdelleni, mutta sanoin, ettei se haittaa lainkaan, sillä aviisi oli jo kastunut joka tapauksessa sateessa.

Pitkä teehetki ei ollut niin pitkä, että sade olisi sen aikana loppunut, mutta päätin silti lähteä liikkeelle ja takaisin kohti Camdenin keskustaa. Osuin sattumalta The Good Mixer -pubin kohdalle, joka oli / on Blurin Graham Coxonin vakipaikka. Tällainen nähtävyys oli tietysti pakko käydä tarkastamassa, vaikka muuten pubireissu keskellä iltapäivää ei oikein houkuttanut. Good Mixerin koettuani on pakko ihailla Coxonin kieroa huumorintajua: tuskin kukaan muu keksisi luoda kokonaisen musiikkityylin ydintä näin ankeaan ja luotaantyöntävään paikkaan. Kun bänditoverinsa Alex James on hengaillut showbusiness-kavereidensa kanssa keskustan eliittiklubeilla, Coxon on viettänyt aikaansa Camdenin vakiojuoppojen kanssa biljardia pelaillen. Hulluina Brittipop-vuosina The Good Mixer on kuulemma ollut tupaten täynnä japanilaisia teinityttöjä, jotka ovat räpsineet paikasta kuvia ja toivoneet löytävänsä Coxonin jostain nurkasta. Liityin omine kameroineni tähän säälittävään joukkoon. Lisäksi en uskaltanut tilata pelkkää Pepsiä, joten huomasin yhtäkkiä nauttivani tuopillista Stellaa kello kolmelta sateisena iltapäivänä. Tästä seurannut unelias olotila ei oikein sopinut yhteen Camdenin pääkadun räikeän torimeiningin kanssa, ja halusin nopeasti pois paikalta. Siis takaisin hotellille ja pääsylippu taskuun Noelin keikkaa varten.

Gallagherin konsertti oli tasokas, mutta istumapaikkani sijainti oli hieman outo: hieman takaviistossa lavaan nähden ja aavistuksen verran reunakaiteen takana. Konserttiarvion voi lukea tästä.

Noelin nähdäkseni minun täytyi kurotella oikein urakalla, mutta innoissaan mukana eläneen yleisön seuraaminen oli helpompaa ja hauskempaa. Vieressäni seisoneet ja hyppineet nuoret pojat hehkuttivat olevansa kaukaa 180 mailin päästä, "From the middle of England!" ja hämmästyivät kovasti kuullessaan, että itse tulen kaukaisesta Suomesta asti. Kavereiden suunnitelmissa oli konsertin jälkeen "totally hammered" -olotila ja sitten suoraan kotimatka ilman yöunia. Harkitsin hetken liittyväni heidän seuraansa, mutta lopulta väsymys vei voiton. 

Paluumatka hotellille sujui kuun valaistessa. Reitin varrella pysähdyin ensin Sainbury'sillä ostamassa tuoreen hedelmäsalaatin (siis klo 23.30 illalla!) ja sen jälkeen NH-luksushotellin baarissa nauttimassa kannullisen teetä, vaikka minulle ei ensin meinattu tarjoilla, sillä en ollut hotellin asukas.

Torstai oli Brittipop-retkineen ja Gallagher-konsertteineen siis melkoinen täysosuma, joten toivoin jatkavani samoilla onnistuneilla linjoilla myös perjantaina, vaikka illaksi ei ollutkaan luvassa konserttia. Aamu alkoikin oikein mainiosti, sillä tapasin Lontoossa vaihto-opiskelijana olevan ystäväni brunssilla ranskalaisessa kahvilassa ja kävimme sen jälkeen vielä kiertelemässä British Museumissa ja Bloomsburyn kaupunginosassa University College Londonin kampuksilla.

Britit ovat nyysineet museoonsa kreikkalaisilta mm. antiikkisen heppaveistoksen.

Museo- ja opinahjokierrosten jälkeen suuntasin omille teilleni. Pääsuunnitelmani oli matkustaa kohti itää ja Brick Lanea, josta löytyisi opaskirjani mukaan maaginen bagel-paikka. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ottaa selville yhtään tarkemmin, mistä päätä Brick Lanea bagelin löytäisi, joten kävelin alueen ympäristössä monta tuntia muita erilaisia mielenkiintoisia paikkoja tutkaillen. Matkalleni osui mm. ritari, moskeija ja odottavien äitien golfkerho.

Tuntikausien kiertelyn jälkeen aurinko alkoi lopulta paistaa...

... ja tarunhohtoinen bagel-leipomokin löytyi!

Tuhdilla suolalihakinoksella ja viiltävän mausteisella sinapilla täytetty tuore bagel oli yksi parhaista koskaan nauttimistani. Kävelystä nälkiintyneenä hotkin sen kuitenkin suihini supernopeasti ja nyt jälkeenpäin olen kovasti kaihonnut rauhallisempaa tilaisuutta kokea tuon autenttisen bagelin ihanuus uudemman kerran. Henkilökohtaisen Graalin-maljani (no, itse asiassa se oli 7Upia) saavutettuani en kuitenkaan ymmärtänyt jäädä nauttimaan menestyksestäni, vaan jatkoin jo loputtomalta tuntuvaa kävelyä Thamesin rannalle ja siitä joen eteläpuolelle Tower Bridgen yli.

Thames näytti ilta-auringon loisteessa suorastaan satumaiselta. 

Canary Wharfin alueella ja sen liepeillä (kuva 1, kuva 2, kuva 3) oli hyvin ihmeellistä ja hauskaa arkkitehtuuria.

Nyt jälkeenpäin kuvia katsoessa on helppo ajatella, että perjantaikin oli hyvä ja hieno päivä, mutta tuolloin illalla minusta tuntui siltä, kuin jalkani olisivat rispaantuneet kaikesta kävelemisestä. Lontoossa näki monien paikallisten jaloissa käytännöllisen oloisia kävelylenkkareita - tällaisia käyttivät jopa jakkupukuihin sonnustautuneet bisnesnaiset - mutta itselläni oli vain tasapohjaiset loaferit, jotka eivät olleet aivan paras varustus tuntikausien kävelyurakkaan. Lisäksi muutama pieni karttaongelma (eksyminen) johti siihen, että kun saavuin päivän lopuksi takaisin kotikulmilleni Earl's Courtiin, en enää jaksanut edes mennä syömään mihinkään kunnon ravintolaan, vaan hain vain marketista pari pussia sipsejä ja sammahdin huoneeseeni jo iltakymmenen jälkeen. Maatessani koomassa piskuisessa oranssissa kotelossani, mieleeni ponnahti väkisinkin Samuel Johnsonin klassinen kommentti ja häpesin hieman sitä, että olin perjantai-iltana eräässä maailman jännittävimmistä kaupungeista, mutta en jaksanut tehdä mitään hauskaa. En kuitenkaan ruoskinut itseäni asian suhteen pitkään, sillä menetin pian tajuntani ja heräsin vasta seuraavana aamuna.

Aikainen nukkumaanmeno tarkoitti onneksi sitä, että lauantaiaamun sarastaessa olin jo varhain hereillä. Perjantai-illan tekemättömyyshäpeä kolkutti aavistuksen verran takaraivossani, joten lupasin itselleni, että lauantaina tekisin enemmän jotain, josta saisin itse nautintoa. Ja jos se ei onnistuisi, illalla olisi luvassa joka tapauksessa Arctic Monkeysin konsertti. Uuden puhtini ensimmäinen kohde tulisi olemaan Portobello Roadin markkinakatu, jota kohti lähdin taivaltamaan kauniin Holland Parkin läpi. Keväinen sää oli upea ja vaikka eksyin taas matkalla jonkin verran, tunnelmat pysyivät korkealla.

Itse Portobello Road oli hieman tökerö turistirysä (Camdenin tavoin tämäkään muisto ei vastannut 12-vuotiaana saamiani edellisiä Lontoo-mielikuvia), joten livahdin nopeasti siltä sivuun ja astuin hauskaan kellarikahvilaan nauttimaan kevyttä aamiaista.

Japanilaisen ja kiinalaisen henkilökunnan miehittämä perinteinen englantilaiskahvila pursusi maailmansodan jälkeistä pop-antiikkia ja tarjosi oikein mainioita teeleipiä.

Teen ja auringon piristämänä kapusin ensimmäisen satunnaisen bussin yläkertaan ja istahdin lepuuttamaan edellisenä päivänä kärsineitä jalkojani linja-auton määränpäästä suuremmin välittämättä. Tämä osoittautuikin erittäin mainioksi tavaksi tarkkailla Lontoota: vaikka bussi ei ole yhtä nopea kuin metro, näkymät ovat aina hauskoja ja meno joka tapauksessa joutuisaa. Jokusen hetken kuluttua löysin itseni Knightsbridgesta, joten poikkesin Harrodsin tavarataloon kauhistelemaan hintoja ja kuvaamaan mautonta Diana & Dodi -muistoalttaria.

Turhuuden markkinoiden vastapainoksi koin tarvitsevani myös poliittista painoarvoa, joten otin metron Westminsteriin, parlamenttitalon ja Big Benin liepeille. Täällä Thamesin rannalla oli myös melko mielenkiintoinen muistomerkki toisen maailmansodan ilmataistelujen sankareille sekä tietysti valtava ja arvokkaaseen ympäristöönsä ehkä hieman huonosti sopiva London Eye -maailmanpyörä. Turistijoukkojen tiheys ahdisti taas, joten oli jälleen aika nousta sattumalta valittuun bussiin ja antaa sen viedä mihin tahansa.

Matkustettuani ehkä reilut puolisen tuntia koiran vierustoverina, saavuin lopulta bussin päätepysäkille Hampsteadin vauraaseen kaupunginosaan. Sisälläni asuva keski-ikäinen piti paikan arvokkaasta rauhallisuudesta kovasti ja kiertelin tätä omavaraisen ja -hyväisen oloista pientä kylää hyvin pitkään.

Tummat sadepilvet alkoivat kerääntyä taivaalle juuri kun olin etenemässä kohti Hampstead Heathin mäennyppylän lakipistettä. Tunnelma sopi tilanteeseen täydellisesti, kun lyijynharmaa pilviverho loi tyylikästä kontrastia kukkulan vehreille ruohoalueille. Lopulta taivas alkoi ensin ripotella ja sitten suorastaan kaataa sadettaan, joten etsin kastumissuojaa parturiliikkeen hoteista. 

Lapsikatraan kutreja leikellyt ja samalla toisella silmällä viikonlopun jalkapallotuloksia televisiosta vilkuillut välimerellinen mies lupasi hoitaa hiukseni, jos jaksaisin ensin odotella jokusen hetken. Koska sade jatkui jatkumistaan, asetuin tyytyväisenä salongin nurkkaan selailemaan vanhoja aikakauslehtiä ja kurkkimaan Arsenalin ottelua ruudulta. Kun vuoroni lopulta tuli, pyysin Liam Gallagher -tyylisiä hiuksia. Ajattelin, että tällaista täytyy ehdottaa parturille Englannissa, sillä Suomessa nimi tuskin herättäisi useimmissa partureissa minkäänlaisia mielikuvia. Saksien viuhuessa odotin jännittyneenä, miltä lopputulos tulisi näyttämään enkä oikein osannut keskustella parturin kanssa, vaikka sellainen ehkä olisikin tapana. 

Kun suojaviitta oli lopulta poistettu, ylimääräiset haituvat harjattu pois olkapäiltä ja maksu suoritettu, parturi ilmoitti, että "You know, I used to cut his hair. Liam Gallagher's. When he lived here in Hampstead." Vaikka tiedän, että Liam Gallagher on tosiaan asunut Hampsteadissa, pidin väitettä silti todennäköisenä huuhaana, joten suhtauduin siihen melko välinpitämättömästi. Otin kuitenkin paikan käyntikortin mukaani, sillä vaikka jokainen parturi Hampsteadissa tarinoisikin katkoneensa Gallagherin hiukset, pidin omasta uudesta tukastani ja aion uskotella niin itselleni kuin jokaiselle vastaantulijallekin, että olen käynyt Liam Gallagherin parturilla.

Hampstead-retken jälkeen huomasinkin olevani jälleen hieman kiireessä, sillä Arctic Monkeys -konserttiliput olivat ainoat, joita en ollut saanut suoraan postissa koti-Suomeen, joten joutuisin noutamaan ne itse Albert Hallin lippukassalta määrättynä aikana. Viikonlopun ruuhkametro vei minut hieman kiertäen taas Albert Hallin hujakoille ja pienen perinteisen eksymisen jälkeen (tosin esimerkiksi tämä umpikuja oli hyvin kaunis) pääsin ajoissa perille noutamaan lippujani. Liput taskussani lähdin etsimään ruokaa ja "Prinsessa Dianan suosikkipizzeriassa" nautitun kohtalaisen kinkku-herkkusieni -luomuksen jälkeen palasin konserttiareenalle ja viimeistä kertaa neljännen kerroksen baariin. Virkistävää colaa nauttiessani viereisessä pöydässä istunut mies aloitti kanssani keskustelun. Puhuimme pitkät pätkät Arctic Monkeysista, Bloc Partysta, tietotekniikasta, kylmästä sodasta, opiskelusta ja kaikesta mahdollisesta. Keskustelu olikin oikeastaan melkein koko illan kohokohta, sillä itse konserttikokemus kärsi hieman hankalasta seisomapaikastani ylälehtereillä. Koko keikka-arvio tästä.

Matkan viimeisen konsertin ja viimeisen illan päätteeksi olisin voinut tehdä jotain repäisevää, mutta paikallinen pubi- ja klubimeininki ei sittenkään houkutellut tarpeeksi paljon, joten palasin hotellilleni kokeilemaan luomu-limsoja ja Arctic Monkeysin kunniaksi humbug-karkkeja. Katselin myös televisiosta jokusen hetken Dave-kanavaa, joka esittää pelkkää komediaa. 

Sunnuntaiaamuna pakkasin tavarani, heitin hyvästit jo melkein miellyttäväksi muodostuneelle minikopilleni ja kiertelin vielä Kensingtonissa parin tunnin ja parin aamiaisen verran (ensin munakokkelia ja lohta yhdessä kahvilassa, sitten muffinsia ja smoothieta toisessa) ennen metromatkaa Heathrow'lle. Lontoossa kevät oli jo pitkällä, mutta Suomeen palatessani maasto oli täynnä lunta. Olin onnistunut kuluttamaan koko lentomatkan keskittymällä herkeämättä The Observeriin ja palasin täysin maan pinnalle oikeastaan vasta lentokenttäbussissa. Kevät ja Lontoo olivat nopeasti vain mennyt muisto, mutta onneksi kevät tulee pian uudestaan ja niin tulee toivottavasti Lontookin.

Kaikki matkakuvat Flickrissä. Sain napsittua muutaman aivan hyvännäköisen otoksen.

Tweet