WTC-juhlat varaparonitarten kanssa

Mennessäni illalla nukkumaan tunsin oloni hieman kuumeiseksi, mistä ilmeisesti johtui, että näin yöllä melko outoja unia. Juuri kellon soidessa käynnissä ollut, viimeinen muistamani uni oli tällainen:

Olin suuressa, monikerroksisessa, mutta matalakattoisessa rakennuksessa - ilmeisesti jonkinlaisella teollisuusalueella. Huoneessa oli loisteputkivalaistus ja pitkiä valkoisia pöytiä. Tunnelma muistutti hieman esimerkiksi kouluruokalaa. Ikkunoista näkyi kaukaisuudessa loistavia valoja; oli ilta.

Yhtäkkiä huoneeseen johtavat suuret pariovet avautuivat, ja niistä alkoi marssia sisään monessa eri jonossa nuoria, ehkä 13-17 -vuotiaita ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet juhlavaatteisiin. Ymmärsin heti, että he ovat amerikansuomalaisia: heidän kasvonsa olivat amerikkalaistyylisen pehmeäpiirteiset, mutta heidän liikehdintänsä oli jäykän suomalaista. Jonoissa oli varmasti vähintään 200 ihmistä ja lopulta ne pysähtyivät paikoilleen keskelle huonetta. Tässä vaiheessa joku jollain tavalla ilmoitti minulle, että jonoissa seisovat nuoret ovat amerikansuomalaisia, jotka ovat menettäneet perheenjäseniään WTC-iskuissa 11.9.2001. Tämän tilaisuuden tarkoitus olisi antaa heille jonkinlainen palkinto ja tunnustus pärjäämisestä vaikeissa olosuhteissa ja tarjota kaikille tilaisuus tutustua toisiinsa vertaistukiverkon rakentamiseksi.

Tähän mennessä olin seisonut erilläni jonoista täysin yksikseni, mutta yllättäen eräs poika tarttui minua kyynärtaipeesta ja veti minut mukaan jonoonsa. Huoneen ovet aukenivat uudestaan ja sisään marssi vielä yksi pitkä jono nuoria amerikansuomalaisia WTC-sivu-uhreja. Kun viimeisetkin vieraat olivat sisällä huoneessa, jonot alkoivat liikkua kohti pöytiä. Minullekin löytyi istumapaikka, vaikka en ollut 9/11:a henkilökohtaisesti kokenutkaan. Kaikki muut salissa olijat olivat nuoria, varmasti alle parikymppisiä, mutta jostain ilmestyi keski-ikäinen nainen vihreässä puvussa ja alkoi puhua. Hän sanoi: "Lämpimästi tervetuloa tähän tilaisuuteen. Te olette joutuneet kokemaan paljon, mutta me haluamme nyt antaa teille tunnustuksen ponnisteluistanne. Budjetti tosin on hieman tiukalla. Olemme onnistuneet hankkimaan teille kaikille varaparonittaren arvonimen (se on edullisin titteli, jonka esimerkiksi yritykset voivat ostaa työntekijöilleen). Myöskään koristeisiin ei ole ollut varaa panostaa paljon: olkaa hyvät ja huomatkaa, että naispuolisten vieraiden asusteena on tölkki Tuborgia. Joka tapauksessa, hyvät varaparonittaret, tervetuloa!"

Kaikilla tosiaan taisi olla käsilaukkujen tilalla Tuborg-oluttölkit. Puheen päätyttyä jenkkinuoret alkoivat heti keskustella eloisasti ja kysyivät minultakin jotain, mutta olin niin hämmentynyt koko tilanteesta, että en heti saanut sanaa suustani. Onneksi tässä vaiheessa huomio kiinnittyi muualle, sillä eräs vieraista oli leikillään kokeillut kaivertaa pöytää keittolusikallaan, ja yllätyksekseen huomannut, että lusikka uppoaa pöytään helposti! Valkoiseen pöytään syntyneestä viillosta alkoi lisäksi pulputa tummanruskeaa nestettä. Huudahdin: "Guys! The table's made out of crème brûlée!" Tämä herätti kaikissa suurta kiinnostusta ja jokainen alkoi kaivaa pöytää lusikoillaan sekä maistella tämän yllättävän jälkiruokalähteen antimia.

(Itse asiassa se ei ollut crème brûlée'ta, vaan panna cottaa karamellikastikkeella. Tarkistin asian pysäyttämällä unen ja kelaamalla sitä taaksepäin jälkkärin löytymisen hetkeen. Olin myös iloinen, että kelaaminen ylipäätään onnistui!)

Tweet