Viikon viitonen

Viime ja tämä viikko ovat olleet todellista hyrskynmyrskypyöritystä. Olin ehtinyt taas jo upota niin syvälle lomamoodiin, että kiireisenä käyntiin pamautettu syksy saa hetkittäin aikaan tunteen, kuin elämää kelattaisiin yhtäkkiä tuplanopeudella eteenpäin. Olen ollut nyt alkaneena kouluvuonna joka päivä sijaisena (tähän mennessä jo kolmessa eri koulussa - ja torstaina plakkariin tulee neljäs!) ja ennen kesää hankittu kuntosalityökin alkaa huomenna. Sitten parin viikon kuluttua luennot... ja gradullekin pitäisi vielä löytää aikaa. No, ehkä kiire on välillä hauskaakin vaihtelua. Tällaistahan se on: koskaan ei ole sopivassa tasapainosta aktiivista tekemistä ja rentouttavaa tekemättömyyttä.

Pakko kuitenkin siis tunnustaa, että nyt on jo syksy: jos ei säiden, niin ainakin elämänrytmin perusteella. Säässäkin on ehkä havaittavissa lievää viilenemistä, mutta en halua vielä tunnustaa sitä. Tällä kertaa Viikon viitosessa kuitenkin viisi rapean syksyistä kappaletta:

• Supergrass - Moving Tässä kappaleessa on vangittu hienosti syksyn tunnelma: se on samaan aikaan sekä toiveikkaan rauhallinen että epäilevän poukkoileva. Säkeistöt leijailevat kevyesti, mutta kertosäkeessä painovoima muistuttaa olemassaolostaan.

• The Beta Band - Needles In My Eyes OK, tämä ei ole ehkä aivan kaikkein syksyisin kappale, mutta tässä on hieman samanlaista urkua kuin edeltävässä Supergrassissa, joten sopii hyvin jatkoksi. Jos saa esittää toiveen syksyksi, niin "Needles in my eyes won't cripple me tonight" on ehkä sopivan vaatimaton pyyntö.

• Air feat. Jarvis Cocker - One Hell Of A Party Raporttien mukaan ranskalainen Air taisi surffailla Flow-settinsä läpi melko kevyellä höyryllä. Ehkä Air on useimmiten enimmäkseen taustamusiikkia, mutta yhtyeeltä löytyy totta kai myös kappaleita, jotka vaativat kuulijalta enemmän tarkkaavaisuutta. Monesti hieman ohitetulta Pockey Symphony -albumilta löytyy tämä mainio biisi, jossa Jarvis Cocker palaa hieman Pulpin This Is Hardcore -aikojen tunnelmiin.

• Suede - She's Not Dead Tämä kappale on kenties melko itsestäänselvä valinta Viikon viitonen -listalle (tästä tulee nyt ehkä hieman epäedustavan yhdeksänkymmentälukulainen), mutta Sueden koko debyyttialbumi on ehdottomasti syysmusiikkia. She's Not Deadin tarinan on täytynyt tapahtua syksyllä. Tarkkaavainen kuulija huomaa vasemmassa korvassaan myös hyvin kauniita yksityiskohtia Bernard Butlerin kitaransoitossa ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä. (Klassikkobiisit kestävät aikaa, koska niistä voi joka kerta kuulla jotain uutta.)

• Doves - Cedar Room Olen elokuussa soittanut Dovesin ensimmäistä albumia lähes puhki asti - jos digitaaliset tiedostot voisivat kulua puhki (itse asiassa ainoa CD:ni, joka on kulunut soittokelvottomaksi, on Definitely Maybe). Cedar Room on soitettu omituisesta sävelläjista (tahallaan hieman epävireisestä). Seitsenminuuttisen biisin pitäminen loppuun asti mielenkiintoisena on vaativa laji, mutta Doves selviää siitä vaikeuksitta.

Viikon viitonen Spotifyssä

Tweet

Parhaat 00: Albumit

Tässä on jo ehkä liiankin massiiviseksi muodostuneen listapaketin vihoviimeinen lista: viime vuosikymmenen parhaat albumit. Listalla on kaksikymmentä 00-luvun parasta albumia parhausjärjestyksessä. Levyn nimi linkittää Spotify'hin, suosikkikappalelinkit YouTubeen.

#1: ELBOW - THE SELDOM SEEN KID (2008) Olen onnellinen jo pelkästään siitä, että sain kokea tämän albumin ilmestymisen aikalaisena. The Seldom Seen Kid on Suurien joukossa ja sen julkaisu oli itselleni vastaava kokemus kuin esimerkiksi Sgt. Pepper oli pop-faneille vuonna 1967 tai The Queen Is Dead indie-ihmisille vuonna 1986. Tällaisia albumeja tosiaankin saa kokea vain kerran vuosikymmenessä: The Seldom Seen Kid on ainutlaatuinen, kekseliäs ja omaperäinen taideteos upealta yhtyeeltä. Tässä levyssä jokainen sana, äänenpaino, rytmi, tauko, pianon kilahdus, kitaran helähdys ja basson kumahdus on juuri oikealla paikallaan. The Seldom Seen Kid on aina ajattomuudessaan ajankohtainen. Suosikkikappaleeni: The Fix

#2: THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN - THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN (2007) Damon Albarnin sekalainen kokoonpano The Good, The Bad & The Queen onnistui tällä albumilla jollain ihmeellisellä tavalla tiivistämään 00-luvun yleisen tunnelman musiikilliseen muotoon. The Good, The Bad & The Queenin musiikki on hieman reunoiltaan repaleista, väsynyttä ja kauhtunutta, mutta sisältää silti suuren annoksen elämänvoimaista aggressiivisuutta ja romanttisuutta. Piano oli ehdottomasti tämän vuosikymmenen käytetyin ja ryöstöviljelyllä tylsimmäksi laimennettu instrumentti pop-musiikissa, mutta tällä albumilla pianoa käytetään paljon omaperäisemmällä ja rehellisemmällä tavalla. Lisäksi Damon Albarnia täytyy ihailla jo aivan senkin takia, että hän sai erinomaisen idean laittaa Paul Simonon ja Tony Allen soittamaan samassa bändissä. Suosikkikappaleeni: Green Fields

#3: THE CARDIGANS - LONG GONE BEFORE DAYLIGHT (2003) Toisinaan asiat, joiden pitäisi olla täysin vääriä, ovatkin täydellisen oikeita. The Cardigansin 1990-luvun pirteät ja keveät listapop-hitit eivät kenties tarjonneet kaikkein uskottavinta taustaa siirtymiselle alt.countrysta ammentavaan, sydänverellä kirjoitettuun pehmeän orgaaniseen tyyliin, mutta yllättäen muutos toimi erinomaisesti. Long Gone Before Daylight on upottavan syvä albumi, joka vangitsee kuulijansa tiukkaan syleilyyn. Alkutuntuma saattaa vaikuttaa sokeriselta, mutta pian levy alkaa paljastaa itsestään myös karvaampia sävyjä. Alkuperäinen amerikkalainen alt.country sisältää sentimentaalisuutensa syövereissä aina myös joitain auringonsäteitä, mutta pohjoismainen versio on ehdottomasti tehty pimeydessä nautittavaksi. The Cardigans löytää pimeydestä lämpöä kuin talvihorrosta nukkuva metsän eläin lumen alta. Suosikkikappaleeni: 03:45 No Sleep

#4: ARCTIC MONKEYS - FAVOURITE WORST NIGHTMARE (2007) Debyyttilevyllään Whatever People Say I Am, That's What I'm Not Arctic Monkeys sai osakseen käsittämätöntä hypeä, mutta oli musiikillisesti kenties vielä hieman liikaa velkaa The Libertinesille ja The Strokesille. Toisella albumillaan bändi löysi todellisen oman äänensä ja haistatti lopullisesti pitkät kaikille kilpailijoilleen. Favourite Worst Nightmare on kiihkeä, jännittävä ja juuri oikealla tavalla vihainen levy, jolta kuuluu taitavan, rohkean ja asioita ennen kaikkea vain oman mielensä mukaisesti tekevän yhtyeen asenne. 00-luvun uusista bändeistä hyvin moni epäonnistui totaalisesti toisella levyllään, mutta Arctic Monkeys vältti liiallisen varman päälle pelaamisen ansat ja suuntasi selkeästi omalle reitilleen. Suosikkikappaleeni: Teddy Picker

#5: GLASVEGAS - GLASVEGAS (2008) Tämä on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen kovin debyyttilevy. Aina toisinaan ilmestyy jostain täysin tyhjästä ihmeellinen yhtye, joka kuulostaa heti alusta asti erikoiselta ja itsevarmalta ja avaa kuulijalle oven aivan omanlaiseensa maailmaan. 00-vuosikymmenellä tuo yhtye oli Glasvegas. Glasvegas tekee musiikkia, jollaista ei voisi tehdä kukaan muu kuin Glasvegas. Hyvin paljon on kiinni laulaja James Allanin ainutlaatuisesta karismasta: olisi vaikea kuvitella näitä kappaleita kenenkään toisen laulettavaksi. Glasvegas on koskettava, aito, sympaattinen ja yllättävä. Tällä levyllä kuuluu eletty elämä ja harvinainen kyky ymmärtää maailmaa. Suosikkikappaleeni: S.A.D. Light

 #6: THE THRILLS - TEENAGER (2007) Oikeudenmukaisessa maailmassa tämä albumi olisi jokaisen myynti- ja arvostelulistan kärjessä. The Thrillsin kolmas albumi oli yhtyeen tyylillisesti ehein ja tunnelmaltaan tihein. The Thrillsin temppu oli sekoittaa Irlantia ja Kaliforniaa: bändin kahdella ensimmäisellä levyllä vaaka oli selvästi aurinkoisen länsirannikon suuntaan, mutta Teenagerilla balanssi on sumuisen ja surumielisen vihreän saaren puolella. Levy on täynnä upeasti soljuvaa ja helisevän harmonista musiikkia ja bändin soundi on aikalaisistaan hyvin poikkeava. Huomattavaa on myös se, miten vähän riimejä Conor Deasy käyttää sanoituksissaan: tekstejä voi lukea kuin proosaa, mutta ne sopivat silti täydellisesti musiikillisiin taustoihinsa. Ja joskaan en ole ollut niin väärässä levyarvostelussa kuin elokuussa 2007. Suosikkikappaleeni: I Came All This Way

#7: THE LIBERTINES - UP THE BRACKET (2002) Kuinkakohan monta bändiä on perustettu tämän albumin kuuntelemisen seurauksena? Up The Bracketin ihastuttavan kaoottinen, tyylikästä rähinää edistävä tunnelma oli kuitenkin hyvin ainutkertainen tapaus, jota voi kyllä matkia, mutta jota ei voi toistaa. Tällä levyllä The Libertines kuulostaa jengiltä, johon olisi hienoa saada kuulua, mutta johon ei luultavasti pääse sisään, koska ei omista tarpeeksi coolia nahkatakkia, ja jolta voi saada turpaan tai hepatiitin, jos ei ole varovainen. Jos lordi Byron ja Oscar Wilde olisivat tehneet yhteisen levyn The Clashin kanssa, tulos olisi saattanut muistuttaa Up The Bracketia. Hullua ja kiehtovaa. Suosikkikappaleeni: Death On The Stairs

#8: RADIOHEAD - IN RAINBOWS (2007) [ei Spotifyssa] Radiohead saattoi mullistaa musiikkibisneksen julkaisemalla In Rainbowsin ilmaiseksi täysin yllättäen vain parin päivän varoitusajalla, mutta loppujen lopuksi itse musiikki on tärkeämpää kuin julkaisutapa. Suurin yllätys In Rainbowsissa on se, että se on Radioheadin hauskin, optimistisin ja leikkimielisin albumi. Itsetärkeästä imagostaan huolimatta Radiohead osaa myös nauraa itselleen ja kyseenalaistaa omat tekemisensä. Bändin klassikkoalbumin OK Computerin suosio perustui siihen, että kekseliään ja kokeilevan tuotannon alla oli pohjimmiltaan melodisia, klassisesti sävellettyjä kappaleita, joissa oli paljon hyräiltävää. Tämä maaginen yhdistelmä toteutuu myös In Rainbowsilla: musiikilliset läpimurrot ja painava sanoma on helppo niellä, kun ne tarjotaan tarttuvien melodioiden seassa. Suosikkikappaleeni: Jigsaw Falling Into Place

#9: THE KILLERS - HOT FUSS (2004) The Killersin ensimmäinen levy oli täydellinen yhdistelmä sateisen Manchesterin indie-perintöä ja Las Vegasin kuumeisen kasinoaavikon kimallusta. 00-luvulle poikkeuksellisesti levyllä ei myöskään ole häivähdystäkään ironiaa: Brandon Flowers kumppaneineen on tällä albumilla kaikissa tekemisissään täysin tosissaan, ja se toimii. Esimerkiksi All These Things I've Done olisi totaalisen mahdoton kappale, jos siinä olisi ironinen ulottuvuus, mutta The Killersin toteuttamana se on vilpitön ja ihailtava. Tällaisen albumin voi luoda vain täydellisessä tyhjiössä ja kuulijoiden onneksi 2000-luvun alun Las Vegas oli indie-musiikin suhteen juuri sellainen tyhjiö. Suosikkikappaleeni: Somebody Told Me

#10: FRANZ FERDINAND - FRANZ FERDINAND (2004) Olin jostain syystä onnistunut missaamaan The Libertinesin vuonna 2002 ja The Strokeskin teki itseeni vain kohtalaisen vaikutuksen vuonna 2001, joten oma musiikkivuosikymmeneni pyörähti kunnolla käyntiin vasta vuonna 2004 Franz Ferdinandin myötä. Kaiken listoja hallinneen tympeän nu-metalin ja kliinisen r'n'b:n keskeltä ilmestyi yhtäkkiä yhtye, joka tarjosi tiiviissä paketissa kaikki klassiset herkut, mutta heitti mukaan myös jotain täysin uutta ja raikasta. Franz Ferdinand on kiivas kokoelma älykästä ja riemukasta kitaramusiikkia vastaansanomattoman tyylikkäältä yhtyeeltä. Yksinkertaisen tekeminen näin hyvin on monimutkaista. Suosikkikappaleeni: The Dark Of The Matinée

#11: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG (2009) Olen varmasti hehkuttanut tätä albumia tänä syksynä jo aivan tarpeeksi, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: Arctic Monkeysin kolmas albumi on salaperäinen, innostava ja kypsä kokonaisuus, joka vaatii hieman totuttelua, mutta joka palkitsee kärsivällisyyden reilusti. Levyä kuunnellessa oikein riemastuu sen tarjoamista yllätyksistä ja käännöksistä. Jos Humbug olisi ilmestynyt hieman aiemmin ja olisi ollut enemmän aikaa sulatella tätä levyä, se voisi olla listalla vielä reilusti ylempänäkin. Suosikkikappaleeni: Fire And The Thud

#12: DOVES - THE LAST BROADCAST (2002) The Last Broadcast on huikean laadukas kokonaisuus: sen kahdestatoista kappaleesta joka ainoa on sävellyksenä erinomainen ja lisäksi se sisältää pari / kolme aivan poikkeuksellisen hienoa superbiisiä. Tällä levyllä Doves kuulostaa kesäisen pirteältä ja raikkaalta, mutta syksyisempiäkään sävyjä ei ole unohdettu. Henkilökohtaisesti paras kuuntelukokemukseni tämän levyn kanssa on maaliskuulta 2007, kun kuuntelin sitä Tapiolan Stockmannin kattoterassilla keväisen auringon laskiessa -- hmm, nyt kun kirjoitan tätä, koko juttu saattoikin tapahtua syksyllä 2007... en ole aivan varma. Joka tapauksessa: The Last Broadcast sopii soundtrackiksi monenlaisiin hetkiin. Suosikkikappaleeni: There Goes The Fear

#13: THE THRILLS - SO MUCH FOR THE CITY (2003) The Thrillsin ensimmäinen levy on kaunis sekoitus nopeatempoista, aurinkoista poppia sekä hitaampia, mietteliäitä balladeja. Conor Deasyn ääni on kiehtovan unelias ja koko levyllä vallitsee jotenkin vanhanaikainen ja pehmeällä tavalla sulkeutunut tunnelma: aivan kuin The Thrills raportoisi maailmasta, jota kukaan muu ei enää näe täysin samalla tavalla. Suosikkikappaleeni: 'Til The Tide Creeps In

#14: THE STROKES - IS THIS IT (2001) The Strokesia hehkutettiin 2000-luvun alussa niin paljon, että luontainen reaktio oli suhtautua koko ilmiöön hieman epäilevästi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin selvästi, että Is This It ansaitsi kaikki saamansa kehut, sillä se on harvinaisen selväpiirteinen kokoelma timanttisen tiukkoja, melodisia punk-vaikutteisia pop-lauluja. Is This It mursi 1990-luvun lopun nuhjaantuneisuuden kertaheitolla ja tarjosi tilalle todella tuoreen näkemyksen, joka kuulostaa edelleen ajankohtaiselta. Harva levy on vaikuttanut yhtä moneen bändiin kuin Is This It: ilman tätä albumia esimerkiksi The Libertines ja Arctic Monkeys olisivat luultavasti kuulostaneet aivan erilaisilta. Suosikkikappaleeni: Is This It

#15: OASIS - DIG OUT YOUR SOUL (2008) 00-luku oli 1990-luvun kiistattomalle kuninkaalle Oasikselle melko vaikea, kunnes vuoden 2005 Don't Believe The Truth rentoutti sopivasti ja vei bändin uuteen nousukauteen. Lupaavista merkeistä huolimatta syksyn 2008 Dig Out Your Soul oli silti tasokkuudessaan valtava yllätys: kyseessä on kenties Oasiksen tasapainoisin ja teemallisesti yhtenäisin albumi koskaan. Tällä levyllä Oasis löysi itselleen sopivan retropsykedeelisen tyylin ja antoi tuottaja Dave Sardyn lisätä bändin soundiin reippaan annoksen siitä aiemmin uupunutta kokeellisuutta. Bändin suurena fanina voin huokaista helpotuksesta ja sanoa, että Oasis todella lopetti huipulla. Suosikkikappaleeni: The Turning

#16: BLUR - THINK TANK (2003) Blurin (toistaiseksi) viimeisessä studioalbumissa on lievän amputaation tuomaa ylimääräistä karismaa: ilman Graham Coxonin luonteikasta kitaransoittoa yhtye kuulostaa hieman eksyneeltä ja haavoittuvalta, mutta juuri sopivalta levyn matalapaineisiin kappaleisiin. Think Tank on hämmentynyt levy hämmentyneeseen aikaan. Se kuulostaa pitkän matkan päätepisteeltä, mutta siten, etteivät kaikki matkan aloittaneet päässeet samaan maaliin. Suosikkikappaleeni: Sweet Song

#17: THOM YORKE - THE ERASER (2006) Onko The Eraserista todellakin jo yli kolme vuotta? Thom Yorken soololevy ei kuulosta lainkaan ikääntyneeltä, vaan edelleen idealtaan kirkkaalta ja totetukseltaan puhtaan tuoreelta. The Eraser on kuin modernia soul-musiikkia: sen esittäjän tunteet ovat vahvasti pinnassa, siinä on vahvaa rytmiä ja sanomaltaan se pyrkii saamaan aikaan muutosta. Levyllä ei soiteta ainuttakaan oikeaa instrumenttia, vaan siinä käytetään pelkästään tietokoneella leikattuja sampleja, mutta silti se kuulostaa eläväiseltä ja hengittävältä. Välillä tuntuu jopa siltä, kuin Yorke improvisoisi melodioita koneellisten biittien päälle - tämä toimii hauskana kontrastina ja on hyvin virkistävää. Suosikkikappaleeni: Black Swan

#18: THE THRILLS - LET'S BOTTLE BOHEMIA (2004) Let's Bottle Bohemia on The Thrillsin energisin ja rokkaavin levy. Bändin soundi on tällä levyllä hieman tavanomaisempi kuin heidän kahdella muulla albumillaan, mutta kappaleet ovat silti persoonallisia ja vahvoja. Levy ammentaa 1960- ja 70-lukujen klassisesta pop-tyylistä, mutta tekee sen hauskasti ja kiinnostavasti eikä sorru suoriin pastisseihin. Tämänkin levyn osalta haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että sanoituksissa on hyvin vähän riimejä - sellainen on todella poikkeuksellista tässä tyylilajissa ja se on yksi suuri syy siihen, miksi The Thrillsin musiikki on niin nautinnollista. Suosikkikappaleeni: You Can't Fool Old Friends With Limousines

#19: THE XX - XX (2009) Tämäkin albumi voisi olla listalla korkeamma, jos se olisi ilmestynyt hieman aikaisemmin. Olen nimittäin aivan varma, että XX:stä tulee vielä rakas ystävä, mutta aivan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en uskalla laittaa sitä aivan kärkisijoille. The XX -yhtye ja XX-albumi ovat toisistaan täysin erottamattomia: levy tiivistää hämmästyttävästi bändin koko olemuksen eikä yhtyeestä tarvitse tietää mitään muuta kuin sen tekemä musiikki. XX on levy, jota ei olisi voitu tehdä milloinkaan muulloin kuin 00-luvulla: se on minimalismissaan hyvin moderni ja kaikki sen vaikutteet ovat tuoreista ilmiöistä kuten 2000-luvun ohuesti rapisevasta r'n'b:stä ja syvästi murisevasta dubstepistä. Kaiken keskellä on silti ällistyttävän tyylitajuisesti ja kypsästi toteutettu näkemys siitä, miltä bändit voivat uudella vuosituhannella kuulostaa. Jos The Strokes määritti 00-luvun bändiestetiikan, The XX saattaa tehdä saman 2010-luvulle. Suosikkikappaleeni: Shelter (Katsokaa tämä video, tällainen on tulevaisuutta!)

#20: ALBERT HAMMOND, JR. - YOURS TO KEEP (2006) Siinä missä The Strokes uhkui nahkatakkeineen ja converseineen katu-uskottavaa New York -coolia, bändin kitaristi Albert Hammond, Jr:n ensimmäinen soololevy oli maisemaltaan lempeämpi, kotoisampi ja ystävällisempi. Yours To Keep sisältää 10 kappaleen verran herkullista, tarttuvaa, vanhanaikaista kitarapoppia. Jokainen biisi on täynnä tarttuvia melodioita ja hauskoja sovituksellisia ratkaisuja ja Albert Jr. tulkitsee ne tyylikkään rennosti. Kuulostaa helpolta, mutta tällaisen helppouden saavuttaminen vaatii suurta taitoa. Suosikkikappaleeni: Holiday

Tweet

Parhaat 2009: Albumit

Tässä blogissa on listattu vuoden parhaita jo neljän vuoden ajan. Aiemmin listat on julkaistu vasta joulun jälkeen, mutta koska tänä vuonna "täytyy" tehdä listat myös koko vuosikymmenen parhaista, aloitetaan vuoden valioiden listaus jo näin ennen joulua. Kenties joku saa näistä inspiraatiota jopa joululahjahankintoihinsakin.

Aloitetaan albumeilla. 2009 ei ollut kokopitkien osalta samanlainen huippuvuosi kuin 2008, mutta 12 kuukauden aikana on silti julkaistu joukko erinomaisia levyjä. Listan kolme ensimmäistä ovat tarkkaan määritellyssä parhausjärjestyksessä, muut satunnaisessa. Lyhyen kuvauksen jälkeen listaan joka levystä 1-5 koko levyn yleishengen parhaiten tavoittavaa kappaletta.

#1: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG Tämä oli ennen ilmestymistään sekä vuoden odotetuin että pelätyin levy. Ennakkotiedot ja radiosta liveversioina kuullut biisit antoivat odottaa sekavaa, epämiellyttävää ja tarkoitushakuisesti vastahankaista albumia. Todellisuudessa Humbug osoittautui kuitenkin genrensä omaperäisimmän ja itsepäisimmän yhtyeen näkemyksekkääksi voimannäytöksi. Tällä levyllä Arctic Monkeys lopulta irtautui alkuaikojensa lad-juurista ja siirtyi vakuuttavasti suurten, älykkäiden ja yllättävien klassikkoesiintyjien joukkoon. Ei enää simppeleitä lauluja hedelmäpeleistä tai taksijonotappeluista, vaan jotain oudompaa ja monikerroksisempaa - mutta silti tarttuvaa ja hyräiltävää. (Olennaisimmat kappaleet: My Propeller, Potion Approaching, Cornerstone, Pretty Visitors)  Spotify / arvostelu tässä blogissa 4.9.2009

#2: PETER DOHERTY - GRACE/WASTELANDS Alle kymmenessä vuodessa Peter Doherty on kypsynyt The Libertinesin nahkatakkisesta lontoolaisräminästä ensimmäisen soololevynsä tweed-takkiseen maaseutuhelinään. Legendaarisen Graham Coxonin soittamat akustiset kitarat tarjoavat Dohertyn hämyisille, vanhanaikaisen dekadenteille balladeille komeat puitteet ja koko levystä muodostuu kuulijalle hyvin nautinnollinen kokemus. Grace/Wastelands on ehdottomasti täysipainoisin levy, jolla Doherty on toistaiseksi ollut mukana. Jos tämän albumin voisi haistaa, se tuoksuisi oopiumille ja kuihtuneille ruusuille. (Olennaisimmat kappaleet: 1939 Returning, Salome, Sheepskin Tearaway)  Spotify / arvostelu tässä blogissa 28.3.2009

#3: THE XX - XX Lontoolaisteinien aamuöisissä nauhoitussessioissa luoma maaginen kokonaisuus tarjoaa oikeastaan vain yhdenlaisen tunnelman, mutta tekee sen täydellisesti. Tältä kuulostaisi keskelle ohikiitävien valojen täplittämää kiireistä risteystä nukahtaminen ja syksyisen viileän sadeveden juominen heräämisen jälkeen. The XX:n minimalistinen soundi on kylmää, mutta vähäeleisyydessään karismaattisten nais- ja mieslaulajan yhteisesiintyminen tuo siihen lämpöä hienolla tavalla. Kuin Massive Attack olisi lainannut The Verven kitaroita ja soittaisi niitä New Orderin peiton alla taskulampun valossa. (Olennaisimmat kappaleet: VCR, Islands, Shelter) Spotify

BRETT ANDERSON - SLOW ATTACK Jo Sueden loppuvaiheissa oli selvää, että Brett Anderson vain esitti itseään pinnallisesti: fanit ja perinne vaativat, että hänen täytyi näyttäytyä vuoden 1993 Brett Andersonina vaikka vuoden 2003 Brett Anderson olisi ollut jotain aivan muuta. Vasta Slow Attackilla Brett Anderson tekee ensimmäisen täysosumalevyn nykyisenä omana itsenään. Kaikki Suede-kliseet on unohdettu eikä tarkoituksena selvästikään ole enää miellyttää ketään muuta kuin artistia itseään. Tuloksena on hieno kokoelma tunnelmallisia, kekseliäästi sovitettuja kappaleita, jotka tuntuvat aidommilta ja suoremmilta kuin mikään, mitä Anderson on ennen tätä saanut aikaan. Upeat sävellykset kuten Hymn tai Ashes Of Us eivät häviä tuumaakaan vanhoille Suede-klassikoille. (Olennaisimmat kappaleet: Hymn, Frozen Roads, Pretty Widows) Spotify / arvostelu tässä blogissa 2.12.2009

WILCO - WILCO (THE ALBUM) Makeansuolaista vaihtoehtocountrya. Tehdäkseen tällaista musiikkia uskottavasti täytyy kai olla särkylääkeriippuvainen, depressiosta kärsivä jenkki, mutta onneksi Wilcon Jeff Tweedy sattuu olemaan juuri sellainen. Haikeat, mutta toiveikkaat biisit soljuvat jotenkin 70-lukulaisen pehmeästi, hieman samanlaisen haaleansävyisinä kuin albumin kannessa näyttäytyvä oranssihattuinen kameli. Albumin ainoa heikkous on käsittämätön biisijärjestys: oikeanlaisella, paremmin kokonaiskaarta rakentavalla sommittelulla tämä levy olisi varmasti ollut kolmen kärjessä. Nyt levy ei hienoista yksittäisistä biiseistä huolimatta saa alleen klassikkoalbumin tarvitsemaa draamallista tukea, vaan lässähtää hieman lopussa. (Olennaisimmat kappaleet: Deeper Down, One Wing, Solitaire) Spotify

The Duckworth Lewis Method - The Duckworth Lewis Method Herrasmieskriketistä kertova kesäinen teemalevy muistuttaa virkeydessään 1960-luvun tyylikkäistä klassikoista. Neil Hannonin aristokraattinen olemus tuo melodiseen ja upean yksityiskohtaisesti sovitettuun kokonaisuuteen menneen maailman charmia, ja Thomas Walshin läsnäolo hillitsee liiallista humoristisuutta. Kesä 2009 tullaan muistamaan aurinkoisena ja lämpimänä tämän albumin ansiosta, vaikka keli olisi ollut minkälainen tahansa. (Olennaisimmat kappaleet: Gentlemen And Players, Meeting Mr Miandad, Nightwatchman, Test Match Special) Spotify / arvostelu tässä blogissa 31.7.2009

Doves - Kingdom Of Rust Manchesterilaisbändin paluu nelivuotiselta julkaisutauolta ei tuottanut edellislevyjen kaltaisia yksittäisiä hittejä, mutta kokonaisuutena Kingdom Of Rust on taidokkaasti toteutettua Dovesia. Bändillä on aikalaisiinsa verrattuna poikkeuksellisen oiva kyky luoda kappaleisiinsa intensiivisiä sovituksia ja herkullisia pieniä yksityiskohtia. Erinomaisen levyn merkki on se, että kuulijan päähän poksahtaa yksittäisiä melodioita tai muita pieniä jippoja silloinkin, kun ei ole kuunnellut levyä pitkiin aikoihin. Kingdom Of Rust on juuri tällä tavalla kestävä ja palkitseva levy, jossa hyvin erityyliset kappaleet nimibiisin countrystä Compulsionin funkin kautta Lifelinesin gospeliin asti muodostavat yhdessä omaperäisen maailmansa. (Olennaisimmat kappaleet: Jetstream, Kingdom Of Rust, 10:03, The Greatest Denier) Spotify / arvostelu tässä blogissa 19.4.2009

The Raveonettes - In And Out Of Control Surisevan ja helisevän tanskalaiskaksikon neljäs albumi oli yllättävä näyte omassa tyylilajissaan todelliseksi mestariksi kasvaneen bändin suvereenista terävyydestä. The Raveonettesin konsepti on aina perustunut The Jesus & Mary Chainin huminaestetiikan yhdistämisestä Phil Spectorin tuottamien 60-luvun tyttöbändien yksinkertaisiin melodioihin. Tätä muutama vuosi sitten hyvin omaperäistä konseptia on sittemmin varioinut menestyksellä mm. Glasvegas, mutta In And Out Of Controlilla tyylin luojat itse osoittavat, että sekoitukseen voi lisätä vielä uusiakin aspekteja. Albumilla on lieviä häivähdyksiä retrosoundisista syntetisaattoreista ja aiempaa aurinkoisemmista soinnutuksista, mutta kaiken keskellä on ehdottomasti upean sulavista melodioista ja tyyliin sopivan mustista sanoituksista koostuva musiikillinen selkäranka. Useissa biiseissä tuntuu olevan vähintään kolme erilaista kertosäettä ja niiden lisäksi vielä joukko tarttuvia ooh-ooh:eja ja muita herkullisia krumeluureja. In And Out Of Control on kenties vuoden reippain yllättäjä ja hymyilyttää varmasti vakavintakin synkistelijää. (Olennaisimmat kappaleet: Bang!, Last Dance, Boys Who Rape Should All Be Destroyed) Spotify

Empire Of The Sun - Walking On A Dream Maailma kaipasi tänä vuonna MGMT:tä niin kovasti, että Empire Of The Sunin vara-MGMT:kin kelpasi mainiosti. Ylilyövät asut, epäselvästi mumiseva laulu, terävät pop-koukut ja yleinen mehevä mystisyys kuitenkin toimivat myös tämän australialaisbändin käsittelyssä tehokkaasti ja niinpä Walking On A Dream on erittäin hyvä pop-albumi ilman vertailujakin. Nimibiisi oli ehdottomasti yksi vuoden hauskimpia hittejä, ja miten kukaan voisi olla pitämättä levystä, jolla on Justin Timberlaken kallon sisuksilta kuulostava kappale nimeltä Swordfish Hotkiss Night?! (Olennaisimmat kappaleet: Walking On A Dream, Half Mast, We Are The People, The World) Spotify

Tässä mielestäni parhaat tänä vuonna ilmestyneet albumit. Kuten sanottu, en ole ehtinyt perehtyä aivan kaikkiin sellaisiin levyihin, joihin minun olisi pitänyt. Lisäkuunteluilla luultavasti esim. Manic Street Preachers ja Richard Hawley voisivat hyvin olla tällä listalla. Pettymyksiäkin piisasi tänä vuonna: mm. Franz Ferdinandin uusin sisälsi hyviä yksittäisiä hetkiä, mutta ei jostain kumman syystä toiminut kokonaisuutena lainkaan. Samaa voisi sanoa Jarvis Cockerin toisesta sooloalbumista, jonka kansi oli ehdottomasti hauskempi kuin sisältö.

Loppuun vielä perinteinen listaominaisuus, eli paras albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jonka kuulin ensimmäistä kertaa vasta nyt:

I Am Kloot - BBC Radio 1 John Peel Sessions (2006) Radiosessioista koostuva livelevy esittelee manchesterilaisen I Am Klootin poikkeuksellisen suorasti ja siksi niin karismaattisesti. Albumi on täynnä yllättäviä ja äkkivääriä lauluja, jotka kuulostavat siltä, että ne on kirjoitettu oikeasta inspiraatiosta ja ilmaisun tarpeesta. Mustaa huumoria, kauniita melodioita ja vähäeleistä soittoa. Kuin luuranko ajaisi vanhanmallisella, isorenkaisella polkupyörällä ja soittaisi serenadia maaliskuiselle ruoholle. (Olennaisimmat kappaleet: Storm Warning, Twist, From Your Favourite Sky, Proof) Spotify / arvostelu tässä blogissa 25.4.2009

Tweet

Viikon viitonen

Doves - Satellites Tulin juuri rannalta katsomasta tähtiä. Tähtien katselu on ehkä hienointa, mitä voi elämässään tehdä - en aivan oikeasti tiedä, mikä muu olisi hienompaa. Erityisesti pyrstötähdet ovat aivan hämmästyttävän upeita ja muutenkin kirkkaat pisteet mustalla taivaalla jaksavat mietityttää kerrasta toiseen. Joukossa oli varmasti satelliittejakin. Doves on täydellistä tähtiintuijottelumusiikkia.

Grandmaster Flash & The Furious Five Todellista vanhan koulun hip-hoppia. Upean intensiivinen biisi, toistofraasi "Don't-push-me-'cause-I'm-close-to-the... edge!" todella välittää sanomansa. Hip-hop on muutenkin ajankohtaista, sillä rupesin tänään rap-manageriksi. Superlahjakas ystäväni tarvitsee MC-uralleen hieman uutta potkua, joten yritämme yhdessä kehitellä promootiotaktiikoita. Kuulette lisää varmasti todella pian!

Suede - He's Dead Tein tällä viikolla Facebookissa "Elämäni [bändin nimi] mukaan" -kyselyn ja valitsin bändikseni Sueden. Tarkoituksena on siis vastata erilaisiin kysymyksiin (mm. "Millainen on olosi juuri nyt?" tai "Mikä on asuinpaikkasi?", jne.) valitsemansa bändin kappaleiden nimillä. Olisin valinnut Oasiksen, mutta suosikkiyhtyeistäni Suedella on ehdottomasti ilmaisuvoimaisimmat biisien nimet. En itse asiassa tainnut laittaa He's Deadia vastaukseksi mihinkään kysymykseen, mutta tämän blogin tämänhetkinen alaotsikko on juuri tästä kappaleesta.

Elbow - Running To Stand Still Tämä cover-versio on keväällä julkaistulta War Child - Heroes Vol. 1 -hyväntekeväisyysalbumilta, jolla tuoreet yhtyeet versioivat klassikkobiisejä. Alkuperäiskappale on yksi U2:n koskettavimpia esityksiä, mutta Elbow tuo siihen omanlaistaan, todella toimivaa maanläheisyyttä. Voisin kuunnella Guy Garveyn ääntä vaikka vuorokauden ympäri.

Richard Ashcroft - (Could Be) A Country Thing, A City Thing, A Blues Thing Tämä ei nyt ole mikään maailman edistyksekkäin Viikon viitonen, sillä se sisältää lähinnä ainoastaan vanhoja Brittipop-suosikkeja, mutta Richard Ashcroft ansaitsee tällä viikolla paikkansa. Koin eilen illalla rannalla sushia syödessä erinomaisen Richard Ashcroft -kokemuksen kuunnellessani Alone With Everybody -levyä, mutta tämä pitkästi nimetty kappale on itse asiassa A Song For The Lovers -singlen B-puoli. Taitavimmat lauluntekijät tunnistaa aina siitä, että heiltä riittää upeita biisejä myös singlejen kakkospuolille, ja Ashcroft kuuluu ehdottomasti tähän eliittijoukkoon.

Tweet

Levy: Doves - Kingdom of Rust (Heavenly, 2009)

Manchesterista (mistäpäs muualtakaan?) kotoisin oleva Doves on ollut kaikessa hiljaisuudessa yksi 2000-luvun tasaisimmin laadukkaista bändeistä. Listamenestyksestä huolimatta Doves on säilynyt silti jollain lailla melko tuntemattomana, ja tuskin kovin monet ovat bändiä edes vahvasti kaipailleet edellisestä albumista kuluneiden neljän vuoden aikana.

Uudella albumillaan Kingdom of Rust Doves todistaa olevansa edelleen huippulaadukas ja viisasta musiikkia tekevä yhtye, mutta ei silti ehkä aivan yllä kirkkaimman loistonsa tasolle. Kingdom of Rust on erittäin taidokkaasti koottu, nykylevyillä jopa hyvin harvinaisen draaman kaaren virittävä albumi, mutta täydellisten täsmäosumabiisien puute estää sen nousun klassikkojen joukkoon.

Kingdom of Rustilla Doves tuo ehkä edellisiä levyjään selvemmin kuuluviin menneisyytensä klubimusiikkia tehneenä elektronisena tanssiyhtyeenä. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kauttaaltaan perinteen mukaisia rock-sävellyksiä, sovitusratkaisuissa on tanssimusiikista lainattua instrumenttien vuorottelua ja kuin palapelinomaisesti toisiinsa limittyviä rakenteita. Parasta Kingdom or Rustissa onkin juuri se, että se on selvästi huolella mietitty ja rakennettu levy, joka onnistuu tavoittamaan eri tunnelmia hienosti. Dovesin musiikki ei pelkästään kuulosta suurelta, se myös todella onnistuu olemaan suurta. Toisinaan levyn kerroksittainen tuotanto kuulostaa tosin jostain syystä hieman ohuelta ja littanalta eikä aina tee soundeille oikeutta aivan parhaalla mahdollisella tavalla.

Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, vaikkei yhtään aivan täydellistäkään - ennen kaikkea kyse on kokonaisuudesta. Avausbiisi Jetstream on intensiivinen ja jotenkin pahaenteinen johdatus Kingdom of Rustin maailmaan, toisena seuraava nimikappale on melodinen ja hieman country-sävyinen ja Winter Hillin kertosäe on ehkä levyn tarttuvin ja kaupallisin kohta. Houkuttelevan alun jälkeen Kingdom of Rust kuitenkin kolahtaa täysillä vasta Spiritualizedista muistuttavassa kappaleessa 10:03, jonka hienosti kehittyvä tunnelma ja sielukas melodia voisivat olla vaikka jostain klasissesta soul-kappaleesta. Tämän kohokohdan jälkeen levy liukuukin miellyttävästi The Greatest Denierin kekseliään sovituksen, Birds Flew Backwardsin vähäeleisen toiveikkuuden ja Compulsionin funk-rytmin kautta kohti mieltä ylentävää lopetuskappaletta Lifelines. Kuin huomaamatta Doves tekee Kingdom of Rustilla suuren matkan Jetstreamin hämyisyydestä Lifelinesin valoon ja tarjoaa keskittyneelle kuulijalle huolitellun ja nautinnollisen elämyksen.

Levyn loputtua tekee mieli laittaa se soimaan heti uudestaan ja juuri niin kannataakin tehdä: se tuntuu parantuvan kuuntelu kuuntelulta, mikä on nykyään melko harvinaista. Aiemmilla Doves-levyillä tarttuvat hitit ovat ilostuttaneet, mutta toisaalta ehkä vieneet hieman huomiota kokonaisuudelta. Kingdom of Rust ei hittejä sisällä, mutta tekee vaikutuksen erityisesti albumimuodossa kerrottuna musiikillisena tarinana. Itse olisin tosin kelpuuttanut mukaan yhden tai kaksi vähän mehukkaampaakin lukua.

Jetstream

10:03

The Greatest Denier

Koko albumi on kuultavissa Spotifyssä.

Tweet