Konsertti: The Crash (Tavastia, Helsinki, 15. & 17.5.2009)

Bändin kuin bändin vihoviimeisessä kiertueessa on aina jotain erityistä merkityksellisyyttä ja hohtoa - siksi varmasti Rolling Stoneskin kerää vuodesta toiseen valtavia yleisömääriä, koska aina on olemassa mahdollisuus, että keikka olisi bändin viimeinen ikinä. Turkulaisen The Crashin tapauksessa kesä 2009 todellakin on viimeinen mahdollisuus nähdä bändi livenä. Ennen kesän festivaalikeikkoja yhtyeen jäähyväisohjelmaan kuului lyhyt klubikiertue, joka sisälsi myös kaksi konserttia Tavastialla. Olin paikalla molemmissa, sillä The Crash on mielestäni ehdottomasti laadukkain suomalainen bändi koskaan ja täten ansaitsee arvoisensa hyvästit.

Perjantain keikalla lopettajaistunnelma oli käsinkosketeltavan kihelmöivä: täysi Tavastia eli Teemu Brunilan mukana jokaisessa käänteessä ja puolitoistatuntinen hittisetti tuntui hujahtavan ohi kuin parissakymmenessä minuutissa. The Crash ei milloinkaan oikein pystynyt tekemään täydellisen tasapainoista albumia, mutta keikalla bändin neljältä levyltä poimitut yksittäiset osumabiisit muodostavat aivan maailmanluokan iskusarjan. Heti alkuun soitetut Big Ass Love ja Pony Ride upposivat yleisöön kuin islantilaiset pörssikurssit Atlantin syvyyksiin, ja jatkossa kuullut energiset klassikot kuten New York, Gigolo ja harvoin livenä kuultu Flash saivat aikaan varsinaisen aplodimyrskyn. Keskivaiheen balladisetti toi tunnelmaan hartautta joka taas vaihtui valtavaan yhteislaulatukseen lopun reippaammissa biiseissä kuten Lauren Caught My Eye ja Star. Herkkupussin pohjimmaisena kuultu Sugared oli täydellisesti toimiva ja tunteikas lopetus.

Tunteet välittyivät myös laulaja Brunilan olemuksesta. Vaikka hän todellisena showmiehenä pitikin tunnelman enimmäkseen kevyenä ja humoristisena, hänen välispiikeissään oli ehdottomasti kuultavissa liikuttuneisuutta ja ennen Sugaredia Brunila taisi jopa tiristää pienen kyynelen. Aitoa haikeutta laimensi kuitenkin hieman se, että The Crash ei ollut lavalla aivan normaalissa kokoonpanossaan, vaan isyyslomalla olevan basisti Samuli Haatajan tuuraajana toimi hilpeä meksikolaisvahvistus. Ennen kaikkea The Crash on kuitenkin ollut juuri Brunilan show, joten ehkä sivuosan esittäjillä ei olekaan niin väliä. 

Tavastian hittikimara todisti, että The Crashin kappalekansio on kiistämättömästi täynnä tämän vuosikymmenen nokkelinta kitarapoppia: erittäin tarttuvaa, tyylikästä ja kekseliästä musiikkia. Valitettavasti bändin kyvyistä ei voi ainakaan livenä nauttia enää tämän kesän jälkeen. Tavastialla The Crash jätti yleisölleen itsestään hyvin omannäköisensä; hauskan ja tunteikkaan muiston. Tyylikäs yhtye ei tinkinyt laadustaan missään vaiheessa ja uskalsi lopettaa huipulla.

(Sunnuntain konsertti oli käytännössä aivan samanlainen kuin perjantain, ehkä ei vain aivan yhtä latautunut tunnelmallisesti.)

Tweet

Epäreilua

Surullista, että The Crash lopettaa. Mielestäni nokkelan Teemu Brunilan johtama turkulaisyhtye oli ehdottomasti paras kotimainen bändi, todellinen valopilkku tässä iskelmähevin ja jollottelurockin luvatussa maassa.

Kymmenen vuoden ja neljän studioalbumin jälkeen The Crashilta jää perinnöksi suuri joukko aivan kansainvälisen tason pop-lauluja. Jopa äitini piti bändin ensihitistä Sugared vuonna 1999, Star soi radioissa ulkomaita myöten vielä monta vuotta julkaisunsa jälkeen, Still Alive teki syksyllä 2004 valtavan vaikutuksen ja poikkesi soundiltaan valtavasti kaikesta muusta tuonaikaisesta musiikista ja hengästyttävän kaunis Thorn In My Side olisi parhaimmiston joukossa millä tahansa Coldplay-albumilla.

On epäreilua, että The Crash ei tämän tasoisella kappalemateriaalilla saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Itse luulen, että syynä oli se, että The Crash oli hieman liian nokkela ja liian ironinen. Esimerkiksi juuri Melodrama-albumin Van Halen -imitaatiosyntetisaattorit ja Brunilan Bowie-vaikutteinen laulutyyli vetivät kenties liikaa huomiota itseensä ja peittivät alleen sen, että The Crashin suurin vahvuus oli loistavissa biiseissä. Suuren yleisön oli ehkä hieman vaikea hahmottaa bändin todellista olemusta, kun sen tyyliskaala vaihteli Big Ass Lovesta Thorn In My Sideen.

Levyjen lisäksi The Crash oli erinomainen myös live-keikoilla. Näin bändin vuosien saatossa ehkä kolme tai neljä kertaa ja jokainen konsertti oli erittäin viihdyttävä ja koskettava. Teemu Brunila oli loistava showmies ja tarinankertoja ja loi keikoille rennon ja jännittävän tunnelman. Paras muisto on helmikuulta 2005, jolloin The Crash soitti Tavastialla lyhyen keikan keskellä levytyssessioitaan ja esitteli ensimmäistä kertaa Thorn In My Siden ja Gracen, jotka jo raakileina tekivät suuren vaikutuksen. Haluaisin olla paikalla myös The Crashin viimeisellä Helsingin-keikalla Tavastialla 15.5., jos vain onnistun saamaan liput.

The Crash jättää itsestään hienon muiston. Se teki kaiken tinkimättömällä tyylillä, ei yrittänyt muuttaa itseään miellyttääkseen ketään, vaan pyrki vain houkuttelemaan ihmisiä omalla omaperäisyydellään. Suomen musiikkikentälle jää nyt ammottava aukko: The Crashin poistuttua tässä maassa ei ole enää yhtään bändiä, jonka levyjä itse ostaisin.

The Crash - Sugared

Tweet