Surullista, että The Crash lopettaa. Mielestäni nokkelan Teemu Brunilan johtama turkulaisyhtye oli ehdottomasti paras kotimainen bändi, todellinen valopilkku tässä iskelmähevin ja jollottelurockin luvatussa maassa.Kymmenen vuoden ja neljän studioalbumin jälkeen The Crashilta jää perinnöksi suuri joukko aivan kansainvälisen tason pop-lauluja. Jopa äitini piti bändin ensihitistä Sugared vuonna 1999, Star soi radioissa ulkomaita myöten vielä monta vuotta julkaisunsa jälkeen, Still Alive teki syksyllä 2004 valtavan vaikutuksen ja poikkesi soundiltaan valtavasti kaikesta muusta tuonaikaisesta musiikista ja hengästyttävän kaunis Thorn In My Side olisi parhaimmiston joukossa millä tahansa Coldplay-albumilla.
On epäreilua, että The Crash ei tämän tasoisella kappalemateriaalilla saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Itse luulen, että syynä oli se, että The Crash oli hieman liian nokkela ja liian ironinen. Esimerkiksi juuri Melodrama-albumin Van Halen -imitaatiosyntetisaattorit ja Brunilan Bowie-vaikutteinen laulutyyli vetivät kenties liikaa huomiota itseensä ja peittivät alleen sen, että The Crashin suurin vahvuus oli loistavissa biiseissä. Suuren yleisön oli ehkä hieman vaikea hahmottaa bändin todellista olemusta, kun sen tyyliskaala vaihteli Big Ass Lovesta Thorn In My Sideen.
Levyjen lisäksi The Crash oli erinomainen myös live-keikoilla. Näin bändin vuosien saatossa ehkä kolme tai neljä kertaa ja jokainen konsertti oli erittäin viihdyttävä ja koskettava. Teemu Brunila oli loistava showmies ja tarinankertoja ja loi keikoille rennon ja jännittävän tunnelman. Paras muisto on helmikuulta 2005, jolloin The Crash soitti Tavastialla lyhyen keikan keskellä levytyssessioitaan ja esitteli ensimmäistä kertaa Thorn In My Siden ja Gracen, jotka jo raakileina tekivät suuren vaikutuksen. Haluaisin olla paikalla myös The Crashin viimeisellä Helsingin-keikalla Tavastialla 15.5., jos vain onnistun saamaan liput.
The Crash jättää itsestään hienon muiston. Se teki kaiken tinkimättömällä tyylillä, ei yrittänyt muuttaa itseään miellyttääkseen ketään, vaan pyrki vain houkuttelemaan ihmisiä omalla omaperäisyydellään. Suomen musiikkikentälle jää nyt ammottava aukko: The Crashin poistuttua tässä maassa ei ole enää yhtään bändiä, jonka levyjä itse ostaisin.
The Crash - Sugared
Tekstit
8 kommenttia:
Kaikki loistavat bändit lopettavat aikanaan, myös The Crash. Harmillista. Onneksi bändin ihana musiikki on ja pysyy. :)
Bändillä kävi huono mäihä, kun heidän singlensä New York julkaistiin huonoon saumaan: elokuussa 2001. Ymmärrät, ettei sitä voinut soittaa pitkään radiossa, kun bändin nimi on the Crash.
/f
Joo, monessa suhteessa juuri tuollaisia pieniä epäonnisia sattumuksia.
Mietityttää myös, montako esimerkiksi juuri The Crashin tasoista bändiä mistä maasta tahansa on jäänyt itseltä tuntemattomiin, jos niille on käynyt samanlaista epäreilua tuntemattomaksi jäämistä.
Joo onhan The Crashilla ihan sairaan hyviä biisejä, mutta just se laulu ääni on syy et miksi sitä en kuuntele sitä tai osta levyjä.
Niinpä, luulen että monella on sama syy. Ja se on sinänsä just harmi, koska esim. tosiaan Thorn In My Side osoittaa, että Brunila voi laulaa myös täysin puhtaasti ja kauniisti, mutta usein se vain valitsee sellaisen hieman humoristisen tyylittelyn käyttämisen - joka siis ei miellytä ihan kaikkia.
Niin joo, tosta keikka jutusta olet aivan oikeassa. Crash on hyvä livenä. Tv:stä tuli kerran crashin keikka provinssista ja se oli hyvä keikka. Levyllä en silti tykkää. Laulutavoista: Joku saattaa karttaa myös asaa tai Huge L:lää rapaytystyylien takia, joista myös blogissani kerroin.. Ei mitään mainostusta.
Monet merkittävät laulajat totta kai jakaa mielipiteitä lauluäänensä suhteen: Bowie, Dylan, Johnny Rotten, Brett Anderson... Kaikki melko epäkonventionaalisia lauluääniä, mutta klassikkomusaa.
Lähetä kommentti