Mistäköhän johtuu, että hyvä musiikki kuulostaa vielä paremmalta, jos sitä kuulee yllättävässä tilanteessa?Sain alkuillasta Oasis-gurultani tekstiviestin, jossa hän kertoi pysähtyneensä paikoilleen City-käytävään, kun Let There Be Love oli alkanut soida kauppakujan kaiuttimista. Sellaiset ovat hienoja hetkiä! Muistan itsekin, miten kasvoilleni nousi pari vuotta sitten Stockmannilla leveä hymy, kun tavaratalossa alkoi kuulua She's Electric.
Mutta miksi suosikkimusiikistaan pitää vielä tavallistakin enemmän, jos kuulee sitä oudossa paikassa? Miksi She's Electric on Stockmannin keskusradiosta kuultuna nautinnollisempi, kuin omasta iPodista valittuna?
Ehkä siinä on taustalla jonkinlainen toiveikas omahyväisyys: "Nyt koko Stockmann kuulee Oasista! Ullanlinnan turkismummotkin saavat Gallagher-annoksen!", voi ajatella mielessään. Tai sitten ilahtuu siitä, että jossain on joku toinen, joka myös pitää hyvästä musiikista ja on vaikutusvallallaan valinnut sen soitettavaksi esimerkiksi tavaratalossa. Jonkinlainen palvelus: joku jossain on laittanut Oasiksen soimaan ja tuo sinulle iloa ilman, että sinun itse tarvitsee tehdä sitä. Joka tapauksessa koko maailma on hetken aikaa parempi, kun suuri yleisö tulee altistetuksi hyvälle musiikille.
Nykyisin hyviä biisejä voi saada korviinsa hyvinkin satunnaisissa paikoissa: eilen kuulin bussissa Dodgya ja Supergrassia, joista etenkin Dodgy on nykyisellään jo niin kulttibändi, että sen kuuleminen edes omalta iPodilta olisi jo melko yllättävää! Kaikkein hämmentävin kuulokokemus sattui kuitenkin pari viikkoa sitten, kun odottelin Pasilan alkamista: TV2:n Homeloukku-ohjelman (!) taustalla soi The Good, The Bad & The Queenin loistava Herculean. Haluaisin todella tietää, kuka keksi yhdistää Damon Albarnin hienon Lontoo/Irak-hymnin homeisiin omakotitaloihin - jostain syystä se toimi aivan täydellisesti!
Tekstit
