Viikon viitonen

Viime ja tämä viikko ovat olleet todellista hyrskynmyrskypyöritystä. Olin ehtinyt taas jo upota niin syvälle lomamoodiin, että kiireisenä käyntiin pamautettu syksy saa hetkittäin aikaan tunteen, kuin elämää kelattaisiin yhtäkkiä tuplanopeudella eteenpäin. Olen ollut nyt alkaneena kouluvuonna joka päivä sijaisena (tähän mennessä jo kolmessa eri koulussa - ja torstaina plakkariin tulee neljäs!) ja ennen kesää hankittu kuntosalityökin alkaa huomenna. Sitten parin viikon kuluttua luennot... ja gradullekin pitäisi vielä löytää aikaa. No, ehkä kiire on välillä hauskaakin vaihtelua. Tällaistahan se on: koskaan ei ole sopivassa tasapainosta aktiivista tekemistä ja rentouttavaa tekemättömyyttä.

Pakko kuitenkin siis tunnustaa, että nyt on jo syksy: jos ei säiden, niin ainakin elämänrytmin perusteella. Säässäkin on ehkä havaittavissa lievää viilenemistä, mutta en halua vielä tunnustaa sitä. Tällä kertaa Viikon viitosessa kuitenkin viisi rapean syksyistä kappaletta:

• Supergrass - Moving Tässä kappaleessa on vangittu hienosti syksyn tunnelma: se on samaan aikaan sekä toiveikkaan rauhallinen että epäilevän poukkoileva. Säkeistöt leijailevat kevyesti, mutta kertosäkeessä painovoima muistuttaa olemassaolostaan.

• The Beta Band - Needles In My Eyes OK, tämä ei ole ehkä aivan kaikkein syksyisin kappale, mutta tässä on hieman samanlaista urkua kuin edeltävässä Supergrassissa, joten sopii hyvin jatkoksi. Jos saa esittää toiveen syksyksi, niin "Needles in my eyes won't cripple me tonight" on ehkä sopivan vaatimaton pyyntö.

• Air feat. Jarvis Cocker - One Hell Of A Party Raporttien mukaan ranskalainen Air taisi surffailla Flow-settinsä läpi melko kevyellä höyryllä. Ehkä Air on useimmiten enimmäkseen taustamusiikkia, mutta yhtyeeltä löytyy totta kai myös kappaleita, jotka vaativat kuulijalta enemmän tarkkaavaisuutta. Monesti hieman ohitetulta Pockey Symphony -albumilta löytyy tämä mainio biisi, jossa Jarvis Cocker palaa hieman Pulpin This Is Hardcore -aikojen tunnelmiin.

• Suede - She's Not Dead Tämä kappale on kenties melko itsestäänselvä valinta Viikon viitonen -listalle (tästä tulee nyt ehkä hieman epäedustavan yhdeksänkymmentälukulainen), mutta Sueden koko debyyttialbumi on ehdottomasti syysmusiikkia. She's Not Deadin tarinan on täytynyt tapahtua syksyllä. Tarkkaavainen kuulija huomaa vasemmassa korvassaan myös hyvin kauniita yksityiskohtia Bernard Butlerin kitaransoitossa ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä. (Klassikkobiisit kestävät aikaa, koska niistä voi joka kerta kuulla jotain uutta.)

• Doves - Cedar Room Olen elokuussa soittanut Dovesin ensimmäistä albumia lähes puhki asti - jos digitaaliset tiedostot voisivat kulua puhki (itse asiassa ainoa CD:ni, joka on kulunut soittokelvottomaksi, on Definitely Maybe). Cedar Room on soitettu omituisesta sävelläjista (tahallaan hieman epävireisestä). Seitsenminuuttisen biisin pitäminen loppuun asti mielenkiintoisena on vaativa laji, mutta Doves selviää siitä vaikeuksitta.

Viikon viitonen Spotifyssä

Tweet

Hyviä heinäkuussa

Viime aikoina olen nauttinut mm. seuraavista asioista:

Pastanjauhantaa-blogin pizzataikinaresepti. Itse tehty pizza on aina maailman parasta, mutta hyvää taikinareseptiä on vaikea löytää. Tämä on kuitenkin aivan täydellinen: helposti ohueksi kaulittava ja rapean maukkaaksi paistuva. Pidän myös siitä, että reseptin ohjeet ovat hyvin yksityiskohtaiset, joten hieman suurpiirteisemmällekään kokille ei jää mitään epäselväksi. Tämä on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen pizzaresepti!

Pysytään ruoka-aiheessa. Sinuhe-jälkiuuniruisleipäpalat ovat poikkeuksellisen aidon makuisia; intensiivisen rukiisia, mutta silti jopa aavistuksen verran makeita. Lisukkeekseen ne eivät tarvitse muuta kuin voita (oikeaa voita) tai pestoa - yksinkertaiset ja selkeät maut tukevat toisiaan.

Jälkiruokapuolelta on hehkutettava Kotijäätelöä eli Jäätelöautoa. Ehkä Jäätelöauto-innostus on vähän 90-lukulainen juttu, mutta konsepti on edelleen todella toimiva. Omalla kotikadullani jäätelöauto pysähtyy juuri ulko-oveni eteen kerran kahdessa viikossa - mikäs sen kätevämpää (tosin kaksi viikkoa on liian pitkä väli)! Koska jäätelöauton ideassa tärkeintä on ehkä helppous, olisi luultavaa olettaa, etteivät firman jäätelöt pärjää tavallisista kaupoista saataville merkeille, mutta itse asiassa monet jäätelöauton jäätelöt ovat aivan huippuhyviä. Omat suosikkini ovat klassinen Sandwich ja katu-uskottavasti nimetty Smack. Hyvä puoli jäätelöauton jäätelöissä on myös se, että koska ne myydään suurissa pakkauksissa, niitä ei ehkä arvosta samalla tavalla, kuin muita jäätelöitä, eikä turhaan säästele niitä. Jos pakastimessa on vaikkapa Classicia tai Totallya, niitä ei jotenkin kehtaa syödä montaa päivässä, mutta Smackia voi vetää vaikka kuinka paljon. Mikään ei ole parempaa, kuin pitää rannalla makoilusta pieni tauko, käydä sisällä lisäämässä aurinkovoidetta ja napata mukaansa virkistävä Smack paluumatkaa varten!

Ja viimeinen syömiseen liittyvä, maininnan ansaitseva asia tällä kertaa: omatekoinen jäätee. Jäätee on parhaimmillaan yksi virkistävimmistä ja nautinnollisimmista juomista, jopa aivan Pepsin tasoa. Oikein hyvää jääteetä ei kuitenkaan saa kovin usein (mielestäni valmiista jääteistä parasta on Liptonin, mutta sitä ei tällä hetkellä myydä Suomessa. Esim. Nestlét ovat jotenkin ylimakeita.). On siis paras tehdä jääteensä itse. Tässä helppo ohje oikein virkistävään jääteehen (1 litran annos):

• purista kannun pohjalle mehut kahdesta limestä
• kaada päälle reilu määrä sokeria (oman maun mukaan - vinkkinä kuitenkin, että sokeria tarvitaan enemmän kuin ensin voisi luulla)
• laita kannun reunalle roikkumaan kaksi pussia hyvää teetä (esim. Twiningsin Prince of Wales on tähän tarkoitukseen sopivan vahvaa ja silti pehmeää)
• keitä 1 litra vettä esim. vedenkeittimessä, kaada se kannuun (lasisessa kannussa on tässä vaiheessa ehkä hyvä pitää jotain metallista instrumenttia, ettei lasi halkea)
• sekoita kunnolla, puristele teepusseista kaikki mahdollinen maku, anna jäähtyä (tässä kestää melko pitkään), laita jääkaappiin
• muutaman tunnin jälkeen jäätee on valmis tarjottavaksi runsaan määrän jäitä ja lime- tai sitruunalohkojen kanssa

Aivan loppuun vielä kesäinen musiikkivinkki. Olen tällä viikolla saanut lainata Portugalissa lomailevan ystäväni autoa - ja autoilussahan on tärkeintä tietysti autoilumusiikki (ei niinkään esim. perille pääseminen). Supergrassin viimevuotinen Diamond Hoo Ha Men (Spotify) on osoittautunut huippuhyväksi ajelulevyksi: siinä on melko reippaita ja nopeatempoisia kappaleita, joissa on paljon tarttuvia koukkuja ja sopivasti ratinnaputtelua aiheuttavia kohtia, mutta se ei ole niin intensiivisen kunnianhimoinen levy, etteikö sitä jaksaisi kuunnella yhden matkan aikana parikin kertaa alusta loppuun. En tiedä, miksi unohdin laittaa Diamon Hoo Ha Menin viime vuoden parhaiden levyjen listalle (kai olin vain väsynyt kirjoittamaan), mutta se ansaitsee ehdottomasti paikan sillä. Itse asiassa se on koko Supergrassin uran toiseksi paras levy. Myös viime syksyn Nosturin-keikka kaivertaa edelleen lämpimän hymyn kasvoille.

Nauttikaa kesästä! Minä lähden rannalle Muumi-kirjan, limsatölkin ja Smackin kanssa!

Tweet

Satunnaisen musiikin viehätys

Mistäköhän johtuu, että hyvä musiikki kuulostaa vielä paremmalta, jos sitä kuulee yllättävässä tilanteessa?

Sain alkuillasta Oasis-gurultani tekstiviestin, jossa hän kertoi pysähtyneensä paikoilleen City-käytävään, kun Let There Be Love oli alkanut soida kauppakujan kaiuttimista. Sellaiset ovat hienoja hetkiä! Muistan itsekin, miten kasvoilleni nousi pari vuotta sitten Stockmannilla leveä hymy, kun tavaratalossa alkoi kuulua She's Electric.

Mutta miksi suosikkimusiikistaan pitää vielä tavallistakin enemmän, jos kuulee sitä oudossa paikassa? Miksi She's Electric on Stockmannin keskusradiosta kuultuna nautinnollisempi, kuin omasta iPodista valittuna?

Ehkä siinä on taustalla jonkinlainen toiveikas omahyväisyys: "Nyt koko Stockmann kuulee Oasista! Ullanlinnan turkismummotkin saavat Gallagher-annoksen!", voi ajatella mielessään. Tai sitten ilahtuu siitä, että jossain on joku toinen, joka myös pitää hyvästä musiikista ja on vaikutusvallallaan valinnut sen soitettavaksi esimerkiksi tavaratalossa. Jonkinlainen palvelus: joku jossain on laittanut Oasiksen soimaan ja tuo sinulle iloa ilman, että sinun itse tarvitsee tehdä sitä. Joka tapauksessa koko maailma on hetken aikaa parempi, kun suuri yleisö tulee altistetuksi hyvälle musiikille.

Nykyisin hyviä biisejä voi saada korviinsa hyvinkin satunnaisissa paikoissa: eilen kuulin bussissa Dodgya ja Supergrassia, joista etenkin Dodgy on nykyisellään jo niin kulttibändi, että sen kuuleminen edes omalta iPodilta olisi jo melko yllättävää! Kaikkein hämmentävin kuulokokemus sattui kuitenkin pari viikkoa sitten, kun odottelin Pasilan alkamista: TV2:n Homeloukku-ohjelman (!) taustalla soi The Good, The Bad & The Queenin loistava Herculean. Haluaisin todella tietää, kuka keksi yhdistää Damon Albarnin hienon Lontoo/Irak-hymnin homeisiin omakotitaloihin - jostain syystä se toimi aivan täydellisesti!

Tweet

Live: Supergrass - Nosturi, 13.11.2008

Jos on olemassa sellainen määre kuin "pieni klassikkobändi", se sopii täydellisesti Supergrassille. Gaz Coombes, Danny Goffey ja Mick Quinn kokosivat yhtyeen 1990-luvun alussa ollessaan vasta teini-ikäisiä. Vaikka Supergrassin suurin kaupallinen menestys osuikin tuon vuosikymmenen Brittipop-aaltoon, on aika tehnyt tehtävänsä ja vuonna 2008 bändillä on rautainen arsenaali hienoja sävellyksiä taskussaan sekä tukeva kokemus niiden esittämiseen kiinnostavalla tavalla. Supergrass ei ehkä ole yhtä legendaarinen kuin jo lopettaneet aikalaisensa Suede ja Blur tai yhä jatkava Oasis, mutta se on omalla hienolla tavallaan aivan ykkösluokkainen yhtye. Pieni klassikkobändi, siis.

Supergrassin tähänastisen taipaleen ensimmäinen Helsingin-konsertti Nosturissa oli osoitus siitä, miten perusasioilla voidaan luoda lämmintunnelmainen musiikkielämys. Muhkeapulisonkinen Coombes kumppaneineen asteli lavalle, tervehti yleisöä poikamaisella charmillaan ja käynnisti vakuuttavan puolitoistatuntisen putken, jossa kuultiin pelkästään erinomaisia pop-kappaleita. Bändi soitti parhaat palat uusimmalta, miellyttävän tiukalta Diamond Hoo Ha -levyltään sekä juuri oikean sekoituksen vanhoja hittejään.

Uudesta tuotannosta esimerkiksi hilpeän pomppiva Rebel In You ja järeä avauskappale Diamond Hoo Ha Man hilasivat Nosturin tunnelman kattoon. Kahden ensimmäisen levyn nappibiisit kuten She's So Loose ja The Sun Hits The Sky rullasivat varmasti yhtä kovalla energialla kuin 10 vuotta sitten ja vuoden 1999 nimettömän levyn mestariteokset Moving ja Pumping On Your Stereo näyttivät itse asiassa tekevän yleisöön kaikista suurimman vaikutuksen. Loppuunmyyty sali oli niin täyteen ahdettu Supergrass-faneja, että jopa käsien liikuttaminen aplodeeraamista varten oli vaikeaa!

Jo se, että taidokas yhtye soittaa tällaisen kattauksen loistavia biisejä olisi taannut ainutlaatuisen konserttielämyksen, mutta musiikkinsa lisäksi Supergrass miellytti myös asenteellaan. Bändi otti yleisön hauskasti huomioon mm. välispiikkien kautta ja näytti nauttivan soittamisen ilosta myös keskenään. Pari sössittyä ja uudelleen käynnistettyä aloitusta vain lisäsivät rennon välitöntä tunnelmaa.

Henkilökohtaista plussaa annan siitä, että basisti Quinn oli mukavan pullea (mielestäni basistin pitää olla bändin kuin bändin painavin jäsen) ja siitä, että keikalla kuultiin suosikkibiisini St. Petersburg. Encorea varten säästetty ensisingle Caught By The Fuzz muistutti myös jälleen kerran omasta nerokkuudestaan: näin yksinkertaista mutta silti vuosi toisensa jälkeen innostavaa kappaletta ei voi kuin ihailla.

Supergrass siis näytti mallia siitä, miten helppoa hienon keikan tekeminen on. Tarvitaan vain täysi setti loistavia biisejä ja karismaattinen bändi niitä esittämään.

Arvio: 4/5

P.S. Lisäksi täytyy vielä kehua Nosturia keikkapaikkana: äänentoisto on aivan ylivertainen Tavastiaan verrattuna, joten kuuntelukokemus on paljon mielekkäämpi.


Supergrass - Diamond Hoo Ha Man (Live)

Tweet

Glasvegas... livenä... New Yorkissa!

Ensi tammikuusta tulee melkoinen keikkakuukausi!

Viime viikolla sain liput Oasiksen keikalle Tukholman Globeniin 28.1.2009 ja muutamaa viikkoa ennen Oasista näen... GLAS-f***in'-VEGASin New Yorkissa, Bowery Ballroomissa 6.1.!

Aivan uskomaton sattuma, että tämän hetken kovin tulokasyhtye ja vuoden ehdottomasti parhaan debyyttilevyn tehnyt bändi on maailman cooleimmassa kaupungissa juuri samaan aikaan, kuin itsekin satun olemaan siellä!

Kiitos sattuma, kiitos eBay!

... Ja huomenna Supergrass nosturissa. Ei marraskuukaan siis mikään hassumpi konserttikuukausi ole.

P.S. Glasvegas julkaisee 1. joulukuuta Transylvaniassa nauhoitetun joulualbumin! Sellaista ei ihan joka bändi tee!


Glasvegas - Geraldine (Acoustic)

Tweet

Supergrass

Brittipopin ikinuori kestoselviytyjä Supergrass saapuu marraskuussa Suomeen. Konsertti järjestetään Nosturissa 13.11. ja liput tulivat Tikettiin tänään.

Uransa alkuvaiheessa nuorekkaalla teinienergialla säväyttänyt Supergrass on uudemmilla albumeillaan lipunut kerta kerralta kohti laiskanpulskeampaa retrosoundia, mutta bändin hilpeä karisma ja hyvä melodiantaju hurmaavat yhä.

Omasta mielestäni Supergrass on oikeastaan parhaimmillaan hitaammissa ja melankolisemmissa kappaleissaan, kuten esimerkiksi loistavassa St. Petersburgissa vuoden 2005 Road To Rouen -levyltä. Vaikka bändi osaakin tehdä pätevän rempsakoita rokkivetoja, sillä on myös malttia yksityiskohtaisuuteen, joka tekee rauhallisemmista kappaleista erittäin koskettavia.

MP3: Supergrass - Moving [lähde]

Muuta: Taas yksi lisäys minua ärsyttävien asioiden listalle. Kuten olen aiemminkin kertonut, täällä töissä on tarjolla aamupalaa. On mm. erilaisia leipiä sekä niiden päälle laaja valikoima esimerkiksi juustoja, salaattia, tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Sellaisia ainesosia, joiden avulla saa aikaiseksi oikein hyvän leivän. Mutta eräät ottavat aina vain pelkkää kannuswurstia. Mielestäni se kertoo ihmisestä jotain. Kaiken valinnanpaljouden keskeltä päätyy pelkkään kannuswurstiin. Ja se on lisäksi jotenkin todella 80-lukulaista.

Tweet