Vuoden biisit 2010

Tässä omasta mielestäni vuoden 10 parasta kappaletta. Lista voisi olla pitempikin, mutta 10 joukkoon mahtuvat juuri ne, joita olen kuunnellut kaikkein eniten.



Beach House - Zebra En vieläkään osaa aina olla sekoittamatta Beach Housea Best Coastiin (jonka Boyfriend oli myös yksi tämän vuoden hyvistä kappaleista), mutta Zebra on kappale, jota ei voi sekoittaa mihinkään muuhun. Unenomainen, jopa hieman joululaulumainen tunnelma ja omaperäinen sanoitus mustavalkoisesta hevosesta toimivat erinomaisesti.



Manic Street Preachers - Some Kind Of Nothingness Tämä ei ole kovin rohkea tai kokeileva kappale, mutta kukaan ei tee tällaisia paremmin kuin Manics. Englannin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa esitetty versio on jopa albumiversiota parempi, sillä alkuperäisessä mukana oleva Ian McCulloch on James Dean Bradfieldin duettokumppanina hieman turha. Muutenkin Manicsin esiintyminen kyseisessä ohjelmassa oli yksi syksyn Suurista Tapauksista: toiset pitivät sitä vihonviimeisenä osoituksena Manicsin sielun katoamisesta, kun taas toisten mielestä se oli hauskan absurdi temppu.



The National - Conversation 16 High Violet -levyltä voisi nostaa vuoden parhaiden biisien joukkoon lähes minkä tahansa yksittäisen raidan, mutta oma suosikkini on ollut Conversation 16. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeisessä säkeistössä mukaan iskevät hitaat sellot ovat hieno silaus tähän humoristisen synkkään kappaleeseen.



The Notorious XX - Juicy-R "You never thought that hip hop could take it this far", räppäsi Notorious B.I.G. jo alkuperäisessä Juicyssään, ja hip hop otti jälleen kerran yhden hyvin jännittävän askeleen tässä Biggietä ja The XX:ää yhdistelevässä mash-upissa. VCR:n yksinkertaisen rullaava riffi sopii Biggien euforisen räpin taustalle täydellisesti. Syksyn pimeissä aamuissa tämän biisin kuunteleminen antoi toivoa helposta ja hauskasta tulevaisuudesta.



The Drums - Let's Go Surfing Saattaa olla, että tämä kappale oli vuoden 2010 Young Folks: puhkisoitettu ylisöpö indie-hitti vihellyksineen ja kesäisine tunnelmineen. Hype-pölyn laskeuduttua on kuitekin selvää, että Let's Go Surfing on törkeän yksinkertainen ja juuri siksi niin hieno pop-kappale. The Drumsin hieman puuduttavalla albumilla oli muitakin todella hyviä yksittäisiä biisejä, mutta juuri Let's Go Surfing määrittelee vuoden 2010 kaikista tarkimmin.



Blur - Fool's Day Uusi Blur-kappale oli aina riski: mitä, jos bändi pilaisi vanhan maineensa julkaisemalla 7 vuoden tauon jälkeen jotain turhanpäiväistä roskaa? Onneksi huoli oli turha, sillä Damon Albarn voi nykyisin julkaista lähes mitä tahansa lähes millä nimellä tahansa ja tulos on aina taatun laadukas. Fool's Day sopi täydellisesti maalis-huhtikuun vaihteen harmaanvihreisiin kevätpäiviin ja oli hyvä tiivistys siitä, miten toimiva Blur-biisi rakentuu: näppärän yksinkertainen laulumelodia Damonilta ja oikealla tavalla väärältä kuulostava kitarasoolo Graham Coxonilta. Tätä lisää ensi vuonna?



Gorillaz - Doncamatic Alkuun tämä kappale kuulosti liian epä-gorillazmaiselta (jos nyt ylipäätään on koskaan ollut mahdollista määritellä, mikä olisi 'gorillazmaista'), mutta paljastui pian täysosumaksi. Daley vaikuttaa hienolta uudelta laulajakyvyltä ja kappaleen melodia kurottelee hienosti erilaisiin suuntiin.



Gorillaz - On Melancholy Hill Maailmassa ei koskaan ole liikaa biisejä, joissa lauletaan manaateista eli merilehmistä. Tai oikeammin niitä on ehkä nytkin vasta yksi. Seuraavilla manaattibiisellä tulee olemaan kovat paikat, jos ne pyrkivät parantamaan tästä.



Steve Mason - Boys Outside Yksinkertainen on usein kauneinta. Tässä reseptinä on surumielinen melodia, Steve Masonin poikamainen ääni ja hillitty sovitus. YouTubesta ei löytynyt varsinaista albumiversiota, joka on ehkä piirun verran tätä liveä parempi, sillä se sisältää kitaran lisäksi vielä tyylikkään vähäeleisen pianon. Nyt joulukuun pimeydessä tämä kappale kuulostaa hyvin erilaiselta kuin heinäkuisissa helleilloissa, mutta kumpaankin ajankohtaan se sopii aivan loistavasti.

Taavet Kelle - Death At A Summer Camp Tätä kappaletta ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta sen voi kuunnella MySpacesta. Pidän tässä etenkin hauskan mielikuvituksekkaasta tuotannosta sekä hieman radioheadmaisen synkeästä tunnelmasta. Myös kappaleen taustatarina on melko ainutlaatuinen: artisti oli vuoden 2009 Glastonburyn festivaaleilla, kun uutinen Michael Jacksonin kuolemasta saavutti festarit ja muutti koko juhlan atmosfääriä erikoisella tavalla. Uusien kykyjen löytäminen MySpacesta on useimmiten käytännössä aivan mahdotonta, mutta onneksi positiivisia poikkeuksiakin voi sattua eteen!

Tweet

Vuoden levyt 2010

Vaikka pidänkin useista eri musiikin lajeista, kaikkein eniten minua miellyttää Brittein saarilta tuleva kitaramusiikki. Vuosi 2010 ei ollut tuolle genrelle mitenkään erinomainen: enemmistö vanhoista suuruuksista piti tänä vuonna taukoa julkaisuissa, eikä tilalle löytynyt juurikaan varteenotettavia uusia tulokkaita.

Brittien panoksen ollessa vaisu kitararockissa tätä vuotta hallitsivat yhdysvaltalaiset bändit: The National, Arcade Fire, Band of Horses, Midlake, The Drums ja muut. Syystä tai toisesta Amerikan-versio ei kosketa minua samalla tavalla: esimerkiksi Arcade Fire on mielestäni selvästi vuosikymmenen yliarvostetuin yhtye, jolla on pari aivan OK-tasoista kappaletta, mutta jonka osakseen saama hype on aivan ylimitoitettua.

Koska en siis omasta vajavaisuudestani johtuen pysty täysin uppoutumaan esimerkiksi juuri Arcade Fireen, en voi tänä vuonna väittää Vuoden levyt -listani edes yrittävän olla objektiivinen. Myös brittisuosikeistani missasin tänä vuonna lähes kokonaan esimerkiksi Paul Wellerin tuoreimman kehutun levyn, joten en osaa sanoa, kuuluisiko se parhaiden listalle yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole kuunnellut sitä tarpeeksi.

Tänä vuonna lista on siis hyvin tiivis eikä yritäkään kattaa kaikkia vuoden parhaita levyjä. Listalla ovat vain minulle itselleni tärkeimmät levyt tältä vuodelta; sellaiset levyt, joita kuuntelin paljon ja joilla oli minulle aivan oikeaa merkitystä. Tässä siis vuoden 2010 kuusi omasta mielestäni parasta albumia satunnaisessa järjestyksessä:

Massive Attack - Heligoland Massive Attack julkaisee levyjä niin harvoin, että jokaisen ilmestyminen on aina auringonpimennystäkin suurempi tapaus ja uuteen levyyn ladataan aina valtavat odotukset. Heligoland ei ole klassikko, mutta se on albumi, jolla ei ole yhtään heikkoa kappaletta ja joka toimii kokonaisuutena alusta loppuun saakka. Bändin ulkopuoliset vierailijat, kuten Guy Garvey ja usean kappaleen säveltämiseen osallistunut Damon Albarn laajentavat palettia mukavasti, ja vakio-massiiviin kuuluva Horace Andy kuulostaa omaan tapaansa täysin ainutlaatuiselta. Kohokohdat: Saturday Come Slow, Pray For Rain, Splitting The Atom, Girl I Love You, Flat Of The Blade. SPOTIFY

Gorillaz - Plastic Beach Gorillazin kolmas albumi jatkoi siitä, mihin viiden vuoden takainen Demon Days pääsi, ja vei sarjakuvabändin koko ideaa yhä monipuolisempaan suuntaan. Vierailijat Mark E. Smithistä Mos Defiin ja Bobby Womackista Snoop Doggiin loistivat omalla osaamisellaan, mutta levyn koskettavimmat hetket olivat silti ne, joissa hulina siirrettiin syrjään ja joissa Damon Albarn sai omaa tilaa. Epätasaisuudestaan huolimatta Plastic Beach sisältää sen verran todella korkeita huippuja, että se tulee kestämään kuuntelua vielä seuraavinakin vuosina. Ja Tapaninpäivänä saamme kuulla, ehtiikö Gorillaz ylittää itsensä tänä vuonna vielä toistamiseen, kun bändin Yhdysvaltain-kiertueella tänä syksynä nauhoitettu levy julkaistaan netissä. Kohokohdat: On Melancholy Hill, Superfast Jellyfish, Rhinestone Eyes, Welcome To The World of The Plastic Beach, Empire Ants, Stylo, Broken. SPOTIFY

The National - High Violet Vaikka amerikkalainen indierock ei jostain syystä uppoa minuun aivan täysillä, The Nationalin High Violet on silti kiistämättä vuoden paras rock-levy. Sävellysten taso on tällä albumilla korkeinta mahdollista luokkaa, eikä sellaista käy kiistäminen. Jos saisin vaihtaa High Violetissa pari asiaa, toivoisin, että Matt Berninger laulaisi hieman selkeämmin ja että levyn tuotanto ei olisi niin tunkkaisen tiivistä. High Violetilla on niin hienoja melodioita ja yllättäviä sanoituksia, että ne ansaitsisivat päästä esille vielä paremmin. Toki ymmärrän, että vanhoille faneille The Nationalin viehätys perustuu juuri Berningerin tummaan baritoniin ja muhkean täyteläisiin soundeihin. Itseäni hieman häiritsee se, että levyltä on aika ajoin vaikea erottaa esim. jousia tai pianoa toisistaan, sillä ne jotenkin kumoavat paikoin toisensa tai jäävät rumpujen alle - mutta itse biisit ovat niin hyviä, että eipä se paljon haittaa. Kohokohdat: Anyone's Ghost, Terrible Love, Bloodbuzz Ohio, Runaway, Conversation 16. SPOTIFY

The Notorious XX Jos olisi aivan pakko valita, tämä olisi ykkössuosikkilevyni tältä vuodelta. Hieman noloa, että suosikki on yhdistelmä kahta jo aiemmin julkaistua, mutta tämä Notorious B.I.G.:n räppejä The XX:n yönviileisiin kuiskailuihin sekoittava mixtape on ideana todella hieno ja toteutukseltaan erinomaisen huolellisesti tehty. The XX sopii yllättäen Biggien taustalle jopa paremmin kuin alkuperäisten biisien soul- yms. sampleista koostetut biitit. Biggie tuo ujoon XX:n röyhkeän karismaattista rehentelyä ja XX:n minimalismi puolestaan korostaa Biggien herkempiä puolia. Yhdistelmät on toteutettu niin näkemyksekkäästi, että kontrastit tuovat toisilleen lisäarvoa ja avaavat kuulijalle uusia maailmoja. Esimerkiksi Juicy-R (siis yhdistelmä Biggien Juicy'a ja XX:n VCR:ää) rullaa niin hyvin, että se ylittää kummankin alkuperäisen biisin ja nousee jaloilleen aivan omana itsenään. Mash-upeissa on aina mukana tietynlainen yllättävään oivallukseen perustuva huumoriaspekti, ja onhan Biggien ja XX:n yhdistelmä totta kai omalla tavallaan vitsikäskin, mutta ennen kaikkea se on todella tunnelmallinen, toimiva ja napakka moderni albumi. Kohokohdat: Juicy-R, Dead Wrong Intro, Islands Is The Limit, One More Chance For A Heart To Skip A Beat, Everyday Shelter, The Curious Incident Of Big Poppa In The Nighttime. EI SPOTIFYSSA, MUTTA TÄSTÄ VOI LADATA KOKO LEVYN

Manic Street Preachers - Postcards From A Young Man Manic Street Preachersin kymmenes studioalbumi ei tarjoa mitään kovin uutta, enemmänkin se vain kierrättää parin vuoden takaista Send Away The Tigersia, joka itsessään kierrätti 14 vuoden takaista Everything Must Go'ta. Silti juuri tämä mahdollisimman helppotajuinen, suureellinen ja melodiantäyteinen Manics on suosikkityylini bändin kaikista erilaisista versioista. Viiden ensimmäisen kappaleen perusteella Postcards From A Young Man olisi Manics-klassikko, mutta puolen välin tienoilla taso hieman notkahtaa. Pari täytebiisiä olisi ollut varaa jättää poiskin. Joka tapauksessa etenkin James Dean Bradfieldin laulu ja kitaransoitto lämmittävät aina sen verran, että Postcards on ollut omassa iPodissani yksi syksyn kuunnelluimmista. Kohokohdat: Some Kind Of Nothingness, Hazelton Avenue, All We Make Is Entertainment, Postcards From A Young Man, (It's Not War) Just The End Of Love, The Descent (Pages 1 & 2). SPOTIFY

Steve Mason - Boys Outside Steve Mason on ehtinyt monenlaista. Mm. hurmata kriitikot The Beta Bandissa 1990-luvun lopussa, julkaista soolomateriaalia nimillä King Biscuit Time ja Black Affair sekä kadota teille tietymättömille jätettyään ensin jälkeensä pelottavan kirjeen. Kaikkien seikkailujen jälkeen Mason on kuitenkin nyt sellaisessa kunnossa, että hän uskaltaa ensimmäistä kertaa julkaista musiikkia täysin omalla nimellään ja ilman mitään ylimääräisiä krumeluureja. Sekä Beta Bandissa että King Biscuit Timessa hienot biisit kärsivät toisinaan joko vähän liian rennosta toteutuksesta tai tarpeettomasta kieli-poskessa -asenteesta. Boys Outside on kuitenkin vakava ja tyylikäs levy täynnä taidokkaasti kirjoitettuja, vivahteikkaasti tulkittuja ja huolella viimeisteltyjä elektro-sävyisiä pop-kappaleita. Masonin ainutlaatuinen, helposti falsettiin karkaava ääni ja lakoninen tulkinta antavat biiseille hyvin omaperäisiä sävyjä ja ex-Sugababes -tuottaja Richard X tuo peliin kiiltelevän viileitä soundeja. Myös jo Masonin aiemmista töistä tuttu, hieman hip hopin mieleen tuova rennosti rullaava rytmikkyys on yhä tallella. Boys Outside on kuin hieman vähemmän angstinen, mutta silti yhtä tumma ja pelottava jatko-osa Thom Yorken muutaman vuoden takaiselle The Eraser -levylle. Levyn kappaleista Lost And Foundissa on synkkää trip hop -estetiikkaa, I Let Her In on pakahduttavan surumielinen ja vähäeleinen balladi, ja The Letter voisi mahtipontisuudessaan sopia jopa Coldplayn levyille, jos Coldplay osaisi tehdä oikeasti dramaattisia kappaleita. Nimibiisi Boys Outside on oma suosikkini: samanaikaisesti sekä lempeän lohduttava että alistuneen turhautunut. Kohokohdat: Boys Outside, Lost And Found, Understand My Heart, I Let Her In, The Letter, All Come Down. SPOTIFY

Tweet

Satunnaisen musiikin viehätys

Mistäköhän johtuu, että hyvä musiikki kuulostaa vielä paremmalta, jos sitä kuulee yllättävässä tilanteessa?

Sain alkuillasta Oasis-gurultani tekstiviestin, jossa hän kertoi pysähtyneensä paikoilleen City-käytävään, kun Let There Be Love oli alkanut soida kauppakujan kaiuttimista. Sellaiset ovat hienoja hetkiä! Muistan itsekin, miten kasvoilleni nousi pari vuotta sitten Stockmannilla leveä hymy, kun tavaratalossa alkoi kuulua She's Electric.

Mutta miksi suosikkimusiikistaan pitää vielä tavallistakin enemmän, jos kuulee sitä oudossa paikassa? Miksi She's Electric on Stockmannin keskusradiosta kuultuna nautinnollisempi, kuin omasta iPodista valittuna?

Ehkä siinä on taustalla jonkinlainen toiveikas omahyväisyys: "Nyt koko Stockmann kuulee Oasista! Ullanlinnan turkismummotkin saavat Gallagher-annoksen!", voi ajatella mielessään. Tai sitten ilahtuu siitä, että jossain on joku toinen, joka myös pitää hyvästä musiikista ja on vaikutusvallallaan valinnut sen soitettavaksi esimerkiksi tavaratalossa. Jonkinlainen palvelus: joku jossain on laittanut Oasiksen soimaan ja tuo sinulle iloa ilman, että sinun itse tarvitsee tehdä sitä. Joka tapauksessa koko maailma on hetken aikaa parempi, kun suuri yleisö tulee altistetuksi hyvälle musiikille.

Nykyisin hyviä biisejä voi saada korviinsa hyvinkin satunnaisissa paikoissa: eilen kuulin bussissa Dodgya ja Supergrassia, joista etenkin Dodgy on nykyisellään jo niin kulttibändi, että sen kuuleminen edes omalta iPodilta olisi jo melko yllättävää! Kaikkein hämmentävin kuulokokemus sattui kuitenkin pari viikkoa sitten, kun odottelin Pasilan alkamista: TV2:n Homeloukku-ohjelman (!) taustalla soi The Good, The Bad & The Queenin loistava Herculean. Haluaisin todella tietää, kuka keksi yhdistää Damon Albarnin hienon Lontoo/Irak-hymnin homeisiin omakotitaloihin - jostain syystä se toimi aivan täydellisesti!

Tweet

Parhaat 2008: Albumit

Vuosi 2008 toi mukanaan runsaan määrän erinomaisia levyjä. Kiinnostavia levyjä tuntui ilmestyvän jopa niin paljon, etten ehtinyt vuoden aikana edes kuulla kaikkia merkittäviä julkaisuja. Haluan kuitenkin nostaa erikseen esille kolme ylivoimaisesti parasta sekä mainita muutaman muun erittäin hyvän.


1. Elbow - The Seldom Seen Kid

The Seldom Seen Kid ei ole pelkästään tämän vuoden vaan kiistattomasti koko vuosikymmenen paras albumi. Tässä väitteessä ei ole pätkääkään liioittelua.

Neljännellä levyllään Elbow kokosi jo aiemmin tutuiksi tulleet suurimmat vahvuutensa yhteen, mutta lisäsi keitokseen vielä yhden ylimääräisen ripauksen rohkeutta, omaperäisyyttä, tyylitajua ja älyä. Nerokkaat melodiat, nokkeluudellaan ja rehellisyydellään säväyttävät sanoitukset ja sympaattinen Manchester-charmi saivat The Seldom Seen Kidillä seurakseen näkemyksellisesti loppuun asti rakennetut sovitukset ja muiden "isojen kitarabändien" massasta suuresti poikkeavan, hienovaraisen tuotannon. Elbow'hun suhtautuu aina kitarabändinä, mutta itse asiassa The Seldom Seen Kid sisältää hyvin vähän kitaroita. Siitä on välillä muutenkin vaikea sanoa, mitä se oikein sisältää: sen musiikki on vain niin kokonaisvaltainen rakennelma, että yksittäisiin soittimiin ei kaiken hurmoksen keskellä osaa kiinnittää erillistä huomiota.

Kaiken muun loistokkuuden lisäksi The Seldom Seen Kid voitti Mercury Music Prizen ja toi minulle vedonlyönnissä €700. Hienoa, miten levy voi murtautua ulos pelkän kuuntelukäytön rajoista ja tulla olennaiseksi osaksi elämää. Sellaista ei todellakaan tapahdu usein, mutta The Seldom Seen Kidin kohdalla niin tapahtui.

The Seldom Seen Kid -arvio tässä blogissa 29.3.2008
kuuntele esim. One Day Like This, The Fix


2. Glasvegas - Glasvegas

Glasvegasin ensilevy on merkittävä monesta syystä. Ensiksikin se on todella harvinaisen valmis kokonaisuus debyytiksi: se sisältää todella kypsiä ja taidokkaasti kirjoitettuja pop-kappaleita, se on tuotettu kokonaiskuva päällimmäisenä mielessä pitäen saumattomaksi paketiksi ja sillä soittaa yhtye, jonka omaperäinen tyyli ja itsevarmuus erottuvat muiden levytysuraansa aloittelevien bändien joukosta. Glasvegas on miettinyt viestinsä loppuun asti ja tuo sen esiin teräväksi hiottuna tällä upean yksinkertaisella ja iskevällä levyllä.

Glasvegasia on monesti verrattu Oasikseen, etenkin sen takia, että levymoguli Alan McGee väittää "löytäneensä" kummankin yhtyeen, mutta mikä todella yhdistää Glasgow'n poikia ja tyttöä Manchesterin legendoihin on se, että kummankin asenteesta huokuu vilpitön aitous ja kuten Oasis vuonna 1994 poikkesi soundiltaan ja ilmeeltään kaikista aikalaisistaan, erottuu Glasvegas samalla tavalla vuonna 2008.

Kuuntelin Glasvegasia marraskuun lopussa lumisella juna-asemalla eräässä pääkaupungin ympärystaajamassa ja mietin mielessäni, että vaikka Glasvegas ei enää koskaan myöhemmin pystyisi toistamaan debyyttilevynsä magiaa, sillä ei olisi mitään väliä, koska tämä yksi levy tulee kestämään aikaa niin hyvin, että siitä voi nauttia aina. Toisaalta bändin tulevaisuudesta ei taida olla pelkoa, nimittäin ainakin kekseliäisyyttä näyttää löytyvän: Transylvaniassa kirkkokuoron kanssa nauhoitettu, kaunis ja yllättävä joululevy A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) julkaistiin joulukuun alussa, vain pari kuukautta tämän levyn jälkeen.

Glasvegas -arvio tässä blogissa 29.9.2008
kuuntele esim. Geraldine, Polmont On My Mind


3. Oasis - Dig Out Your Soul

Kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Oasis on monta vuotta ollut jollain tapaa hukassa: uusia albumeita on aina odotettu valtavalla innolla, mutta ne eivät ole sisältäneet samanlaista aitoa ja väkevää tunnelmaa kuin yhtyeen ensimmäiset levyt.

Syksyllä julkaistu tiukka ja jopa lievästi kokeellinen Dig Out Your Soul kuitenkin puhalsi koko paletin taas uusiksi. Vuoden 2008 Oasis kuulostaa taas merkityksekkäältä, tiiviiltä ja nälkäiseltä. Parhaimmillaan Oasis on aina ollut maailman parasta itsetunnonkohotusmusiikkia ja ärhäkkä Dig Out Your Soul palauttaa jälleen tämän magian. Kun Dig Out Your Soul soi kuulokkeissasi istuessasi matkalla minne tahansa, tunnet olevasi bussin ja määränpääsi paras, tyylikkäin, nerokkain ja komein ihminen. Se on Oasiksen tarkoitus ja siinä Dig Out Your Soul yltää nappisuoritukseen.

Dig Out Your Soul -arvio tässä blogissa 9.10.2008
kuuntele esim. The Shock Of The Lightning, To Be Where There's Life


MUITA HYVIÄ LEVYJÄ VUODELTA 2008:

The Verve - Forth
Richard Ashcroft sopi jälleen kerran vanhat riitansa Nick McCaben kanssa ja The Verve julkaisi ensimmäisen uuden levynsä 11 vuoteen. Forth oli yritys nostaa yhtyeen psykedeliajuuret vahvemmin esille myöhäisemmän lauluntekijäballadilinjan oheen ja levy onnistuikin tässä mainiosti. Parhaat kappaleet kuten Sit And Wonder ja Judas perustuvat juuri The Verven ainutlaatuiselle yhteissoitolle ja myös Ashcroft-painotteisemmista, perinteisemmin "laulumaisista" biiseistä löytyi todellisia helmiä, kuten laajakankaan levyinen Valium Skies ja tyrmäävän terävä singlehitti Love Is Noise. Forth -arvio tästä blogista 21.9.2008


Brett Anderson - Wilderness
Wilderness on itse asiassa aivan ehdottomasti vuoden kärkilevyjä, hätyyttelee jopa TOP3:sta. Brett Andersonin dramaattinen ääni ja vähäeleiset piano- ja sellosovitukset nostavat melankoliset kappaleet kuten A Different Place ja Clowns koskettaville tasoille ja osoittavat, että Andersonin taika toimii myös ilman Suede-aikojen ironista pintasilausta.

Sigur Rós - Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust
Joskus ennen pidin islantilaista Sigur Rósia vähän teennäisenä ja ylitaiteellisena, vaikka se kieltämättä vaikuttavaa ja älykästä musiikkia tekikin. Kesällä julkaistu Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust kuitenkin pehmensi suhtautumistani Sigur Rósiin, sillä se osoitti, että yhtye osaa halutessaan käyttää älyään myös helpommin lähestyttävien pop-kappaleiden säveltämiseen. Með Suð Í Eyrum Við Spilum Endalaust sisältää monta avaraa, euforista, intensiivistä ja hauskaa kappaletta. Esimerkiksi nimikappale Með Suð Í Eyrum ja paisutteleva Ára Bátur käyvät suoraan sydämeen.



The Last Shadow Puppets - The Age Of The Understatement

Arctic Monkeysin kaksi ensimmäistä albumia olivat niin hienoja, että odotukset laulaja Alex Turnerin 60-lukuvaikutteista sivuprojektia The Last Shadow Puppetsia kohtaan olivat melko kovat. Hieman kankea ja päälleliimatun oloinen The Age Of The Understatement ei aivan onnistunut lunastamaan näitä suuria odotuksia, mutta sisälsi silti monta hienoa sävellystä, kuten esimerkiksi My Mistakes Were Made For You ja The Time Has Come Again. The Age Of The Understatement -arvio tästä blogista 15.5.2008



Monkey - Journey To The West

Damon Albarnin viime vuonna ensi-iltansa saanut, mandariinikiinaksi laulettu ooppera kääntyi tänä vuonna levymuotoon ja tarjosi jännittävän sekoituksen itämaista eksotiikkaa, Gorillaz-tyylistä elektropoppia ja Albarnille perinteisiä, kauniin melankolisia melodioita, kuten esimerkiksi kappaleessa The Living Sea.



MGMT - Oracular Spectacular

Time To Pretend -hitti ei tosiaankaan jäänyt hämyduo MGMT:n ainoaksi taidonnäytteeksi, vaan kokopitkä Oracular Spectacular tarjoili yhdeksän muutakin annosta epäsovinnaisen raikasta pop-musiikkia. MGMT:n tyyli on vaikeasti sanoin määritettävissä, mutta se on ehdottoman jännittävä korvin kuultaessa. Keikkasetin karaoketyyliin päättävä Kids on hyvä osoitus siitä, miten MGMT osaa kuulostaa innostavan iloiselta ja nostalgisen surulliselta samaan aikaan - ei siis edes saman kappaleen aikana, vaan samaan aikaan, yhtä aikaa.



Guillemots - Red

Omaperäinen Guillemots ei yllättäen saavuttanutkaan toisella albumillaan aivan ensimmäisen tasoa, lähinnä siitä syystä, että bändin juuri kiinnostavaksi tekevät virtuoosimaiset jazz-vivahteet oli häivytetty syrjään suoraviivaisemman popin tieltä. Silti hittihakuisetkin kappaleet kuten singlet Get Over It ja Falling Out Of Reach nostavat Redin tämän vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.



Albert Hammond, Jr. - ¿Como Te Llama?
Ensimmäisellä sooloalbumillaan Strokes-kitaristi Albert Hammond, Jr:n suurin vetovoima perustui hänen kappaleidensa sympaattisuuteen ja lämpimään tunnelmaan. Toinen levy ¿Como Te Llama? oli rokkaavuudessaan astetta etäisempi, mutta silti omassa lajissaan oikeastaan virheetön kokonaisuus. Kuuntele esimerkiksi You Won't Be Fooled By This tai Victory At Monterey ja lue kappale-kappaleelta arvostelu tästä blogista heinäkuun 14. päivältä 2008.
Coldplay - Viva La Vida or Death And All His Friends
Uusin Coldplay-levy saapui kesällä melkoisten fanfaarien kera ja muistuttaa paikoin enemmänkin tarkkaan viilattua tuotetta kuin intohimolla kirjoitettua pop-levyä, mutta silti Coldplay on yhä omassa tyylilajissaan ehdoton mestari. Chris Martinin melodiat esimerkiksi kappaleissa Loves In Japan ja Cemeteries Of London ovat iskevyydessään jälleen kerran huipputasoa ja kappaleiden sovituksissakin on kunnioitettavaa yritystä rajojen rikkomiseen. Viva La Vida or Death And All His Friends on ehkä niin rohkea levy, kuin mitä maailman tämän hetken menestynein kitarapop-yhtye (o)saa tehdä. Viva La Vida -arvio tästä blogista 23.6.2008



LOPUKSI VIELÄ PERINTEINEN "EI JULKAISTU TÄNÄ VUONNA, MUTTA UUTTA MINULLE" -ENTRY:
Talk Talk - Spirit of Eden (1988) ja Laughing Stock (1991)
Tämän vuoden suurin vanha löytö oli ehdottomasti Talk Talk. Luulin ennen, että se oli vain yksi 1980-luvun kamalan tyylittömistä MTV-hittibändeistä, mutta sen kaksi viimeistä levyä osoittautuivatkin täysin toisenlaisiksi yllätyksiksi. Spirit of Eden ja Laughing Stock ovat unenomaisia levyjä, joissa eri soittimet, tunnelmat ja laulumelodiat lipuvat toistensa ohitse ja lomitse hypnoottisella tavalla. Ne vaativat muutaman kuuntelun avautuakseen lainkaan, mutta kun ne sitten alkavat avautua, ne paljastavat yhä uusia ja uusia upeita kokemuksia. Olen kuunnellut näitä albumeja varmasti joka viikko elokuusta lähtien, mutta en silti ole vieläkään kyllästynyt. Tällaiseen musiikkiin ei voi kyllästyä. Kuuntele esimerkiksi Wealth Spirit of Edeniltä tai Ascension Day Laughing Stockilta ja lue Spirit Of Eden -arvio tästä blogista syyskuun 6. päivältä 2008.

Tweet

Albarn-varmuus

Muutama syksy sitten olin erittäin alamaissa. Kaikki oli hyvin vaikeaa; jo sängystä ylös pääseminen aamulla oli melkoinen suoritus. Syyt ylipäätään nousta aamusin olivat todella harvassa. Eräänä aamupäivänä kun kuitenkin suoriuduin ylös vuoteesta, avasin MTV:n ja näin sieltä Franz Ferdinandin Do You Want To -videon. Sen näkeminen teki minut iloiseksi edes hetken ajaksi ja ajattelin, että ehkä sittenkin kannattaa jaksaa vielä tsempata, koska maailmassa on ja tulee olemaan hyvää pop-musiikkia; Franz Ferdinandia ja muita. Se, että saattaa nähdä ja kuulla hyvää musiikkia, on syy pitää silmät ja korvat auki, vaikka kaikki muu tuntuisikin masentavalta.

Tuon supervaikean syksyn jälkeen olen todennut päätelmäni ja päätökseni monta kertaa erittäin oikeaksi. Olen saanut kuulla monia biisejä ja lukuisia levyjä, jotka ovat tehneet maailman omalta osaltaan paremmaksi ja hienommaksi.

Viime aikoina toivottomuuden tunnetta ja aamuisia ylösnousemisongelmia ei siis ole esiintynyt. Mutta vaikka niitä joskus taas ilmaantuisikin, lohduttaudun jo etukäteen sillä, että aina voi luottaa ainakin Damon Albarniin. Ajattelin tätä Albarn-varmuutta taas tänään katsellessani FST:ltä Later... With Jools Holland -ohjelmaa, jossa Damon Albarn esitti räppäri Kanon kanssa hienon kappaleen Feel Free. Se sai minut jälleen kerran hämmästelemään sitä, miten Damon Albarn tuntuu onnistuvan aivan kaikessa, mitä hän tekee. Pidin tietysti Blurin brittipopista jo 10-vuotiaana, ja sen jälkeen Damon Albarn on tuottanut eri tyylilajeissa huippulaadukasta musiikkia vuosi toisensa jälkeen. Mali Music -levyn afrikkalaisista sävyistä The Good, The Bad & The Queenin dub-melankolia-poppiin ja Monkey: A Journey to the West -oopperan mandariinikiinaksi laulettuihin kansantaruihin, kaikki mihin Damon Albarn on tarttunut, on ollut vähintään kekseliästä ja hienoa ja parhaimmillaan aivan klassisen loistavaa.

Albarn tulee aivan takuuvarmasti tekemään vielä useiden vuosien ajan hienoa musiikkia, ja haluaisin mielelläni päästä kuulemaan sitä. Siinä siis yksi erittäin hyvä syy herätä aamuisin, vaikka se joskus tuntuisikin vaikealta. Uusi hieno Damon Albarn -levy ei varmastikaan ole kaukana.


Kano & Damon Albarn - Feel Free (live) Kuinka monta tuhatta kertaa parempi tämä on, kuin Coldplayn ja Jay-Z:n hip hop / brittipop -yritelmä?!

Tweet

Parhaat 2007: Albumit

Vuoden 2007 parhaat albumit oli helppo valita. Vaikka tänä vuonna julkaistiin monia oikein hyviä levyjä, kaksi nousee niin selkeästi yli muiden, ettei muita oikeastaan kannattaisi mainitakaan.

Arctic Monkeys - Favourite Worst Nightmare

Jokaisella merkittävällä bändillä on uransa aikana ns. "imperial phase" - vaihe, jonka aikana bändiltä onnistuu aivan kaikki. Arctic Monkeys on ollut siinä vaiheessa jo viimevuotisesta ensilevystään lähtien, ja vaikuttaa siltä että se myös pysyy siinä pitkän aikaa. Ainakin tällä toisella levyllään yhtye osoittaa sellaista asennetta, taitoa, näkemystä ja edistystä, että on vaikea kuvitella sen lipsuvan tasostaan ainakaan lähitulevaisuudessa.

Joidenkin mielestä Favourite Worst Nightmare ei ollut yhtä hyvä kuin Whatever People Say I Am, That's What I'm Not, mutta mielestäni se on selvä parannus. Favourite Worst Nightmare on kaikin tavoin täydellinen levy, siinä on kaikki kohdallaan. Arctic Monkeys on niin selvästi omalla tasollaan, että se vaikuttaa jo tylyltä - mutta saa vaikuttaakin! Tällä hetkellä mikään muu bändi ei pysty olemaan yhtä kiinnostava, merkittävä ja musiikillisesti tasokas kuin Arctic Monkeys. Elämme ihmeellisiä aikoja.

MP3: Fluorescent Adolescent [lähde], 505 [lähde], Do Me A Favour [lähde]

The Good, The Bad & The Queen - The Good, The Bad & The Queen

Vuoden toinen täydellinen viiden tähden levy on Blurista ja Gorillazista tutun Damon Albarnin uuden "nimettömän" bändin levy The Good, The Bad & The Queen.

Damon Albarn on yli 15-vuotisen uransa aikana vaikuttanut aina hieman teennäiseltä ja osannut vaihtaa tekemänsä musiikin tyyliä vaihtuvien muotien mukaan, tehden milloin brittipoppia, milloin post-rockia ja milloin sarjakuva-hip-hopia. Vaikka "nimettömän" superbändin perustaminen mm. The Clashin basistin Paul Simononin kanssa vaikuttaisi selvältä jatkolta tähän tyylinvaihtelujen linjaan, TGTB&TQ:lla Damon Albarn kuitenkin teki uransa rehellisimmän, aidoimman ja koskettavimman albumin. The Good, The Bad & The Queen vangitsi hienosti Irakin-"jälkeisen" maailman tunnelman, ymmällään olon ja hämmennyksen. Ja mikä hienointa, teki sen tarttuvien melodioiden avulla. (Edit: The Good, The Bad & The Queen on muuten nyt Stockmannilla alennuksessa hintaan €9,90 joten kenelläkään ei pitäisi olla mitään tekosyytä olla hankkimatta sitä!)

MP3: Green Fields [lähde], History Song [lähde], Three Changes [lähde]

MUUT

The Thrillsin Teenager jatkoi bändin tyylikästä sarjaa, mutta kuulosti aavistuksen verran väkinäisemmältä kuin edeltäjänsä. Kuuntelin Teenageria todella paljon ja se oli henkilökohtaisesti hyvin tärkeä albumi tänä vuonna, mutta musiikillisesti hienoinen pettymys. MP3: Long Forgotten Song [lähde], No More Empty Words [lähde]

Kentin Tillbaka till samtiden oli toimiva sekoitus uudistumista ja vanhan osaamisen hyödyntämistä. Elektro-soundit olisi kuitenkin voinut toteuttaa vähän tyylikkäämminkin, ne kuulostavat aavistuksen vanhanaikaisilta jo nyt. Vaikka se oli ilmeisesti tarkoituskin. MP3: Ingenting [lähde]

Vuoden yllättäjiin kuului melankolisen brittipopin vanha sotaratsu Travis, jonka The Boy With No Name oli bändin paras albumi puoleen vuosikymmeneen. Jos vain albumin loppupää olisi ollut yhtä tasokas kuin levyn 7 ensimmäistä kappaletta... Ja miksi haudata yksi parhaista biiseistä piiloraidaksi? MP3: Three Times And You Lose [lähde]

Viimeisenä voisi mainita Stephen Duffy & The Lilac Timen tyylikkään albumin Runout Groove, joka sisältää monia mainioita hieman englantilaista folk-perinnettä ja amerikkalaista countrya sekoittavia kappaleita, mutta on kokonaisuutena hieman liian vaatimattomasti toteutettu. (Stephen Duffy oli perustamassa Duran Durania ja toimi Robbie Williamsin hovisäveltäjänä Intensive Care -albumilla... mistä ei oikein voi päätellä yhtään mitään.) MP3: A Dream Of A Girl, Aldermaston

JA AIVAN LOPUKSI

Albumi, joka ei ilmestynyt tänä vuonna, mutta jota kuuntelin Favourite Worst Nightmaren jälkeen varmasti eniten (ellei jopa enemmän kuin sitä): Albert Hammond Jr:n Yours To Keep.

Yours To Keep vaikutti ensikuulemalla hyvältä, mutta aavistuksen verran yhdentekevältä. Sitten siitä kuitenkin kasvoi levy, jota voi soittaa missä tilanteessa tahansa, mihin aikaan päivästä tahansa, minkälaisessa säässä tahansa - ja aina se kuulostaa juuri täydellisen sopivalta. Mielestäni vaatii äärettömän paljon enemmän taitoa tehdä tällainen lyhyt pop-levy, jossa jokaisen soittimen soittama jokainen nuotti on aivan täydellinen, kuin esimerkiksi joku tuplakonseptialbumi, jossa on viisi välisoittoa ja taustatarina mutanttimyrkkysieniä vastaan taistelevasta orpotytöstä (tai jotain).

MP3: In Transit [lähde], Hard To Live In The City [lähde]

Tweet