Levy: The Verve - Forth (EMI, 2008)

Luin eilisestä HS Nyt -lehdestä (pe 19.9.) kriitikko Heikki Romppaisen kirjoittaman arvion The Verven tuoreesta Forth-albumista ja hämmästyin sen asiantuntemattomuutta. Romppainen esitti kyllä aivan kelvon "kadunmiehen" arvion albumista, mutta antoi siitä mielestäni hyvin vääränlaisen kuvan, koska ei selvästikään ymmärrä The Verven olennaista pointtia. Haluan siksi tässä ottaa kantaa muutamiin Romppaisen levyarvostelussaan esittämiin mielipiteisiin ja kertoa toisen totuuden Forthista.

Ensinnäkin, vuoden 1997 megahittilevy Urban Hymns ei oikeastaan edusta sitä, mistä The Vervessä on kysymys. Urban Hymns ei myöskään oikein edes edusta sitä, mistä Urban Hymnsissä oli kysymys. Se, että Nytin Romppainenkin kuvailee tuon albumin olleen "täynnä mainioita popralleja" on melkoinen harha. Toki levyn suurimmat hitit Bitter Sweet Symhony, The Drugs Don't Work ja Lucky Man voidaan nähdä "popralleina" ja eittämättä ne ovat mitä tarttuvinta ja taidokkaimmin tehtyä modernia rockmusiikkia viime vuosikymmeninä.

Silti Urban Hymns ei missään nimessä ollut täynnä näiden kaltaisia kappaleita, vaan se oli lähes puolet-ja-puolet -sekoitus helposti omaksuttavaa radiorockia sekä The Verven uran alkuajoille tunnusomaisempaa, improvisaatiopohjaista psykedeelistä rock-musiikkia. Jokaista Lucky Mania kohti Urban Hymnsillä oli yksi The Rolling People tai Catching The Butterfly. Juuri tämä sekoitus suoraviivaista, isoa ja tunteellista pop-rockia sekä toisaalta näitä hämyisämpiä, pidempiä ja monitasoisempia kappaleita teki Urban Hymnsistä niin mielenkiintoisen ja ainutlaatuisen levyn ja toi sille kaiken sen arvostuksen, jonka se ehdottomasti ansaitsee.

The Verven solisti Richard Ashcroft oli itse asiassa vuonna 1996 tekemässä Urban Hymnsistä ensimmäistä soololevyään, mutta jänisti lähes viime tipassa ja kutsui taiteellisen vastaparinsa, kitaristi Nick McCaben studioon viimeistelemään albumin ja näin kokosi takaisin yhteen The Verven, joka oli jo kertaalleen hajonnut vuoden 1995 A Northern Soul -albuminsa jälkeen.

Forth on siis The Verven ensimmäinen uusi albumi bändin toisen hajoamisen vuonna 1999 jälkeen. Sen on kuitenkaan aivan turha olettaa olevan toinen Urban Hymns. Richard Ashcroftin alisuoritukseksi lässähtänyt sooloura on johtanut siihen, että Forth on enemmän McCaben kuin Ashcroftin ohjastama albumi. Forthilla The Verve yrittää kallistua enemmän kahden ensimmäisen albuminsa psykedeelisen trippailurokin suuntaan kuin Urban Hymnsin orkestroituihin balladitunnelmiin. Jos Urban Hymns oli 80% Ashcroftia ja 20% McCabea, Forthilla voimasuhteet ovat oikeastaan juuri päinvastoin.

Bändillä on siis ollut selkeä kuva, millaista levyä se on Forthia luodessaan lähtenyt hakemaan ja se onnistuukin tavoitteessaan mainiosti. Avausraita Sit And Wonder täräyttää levyn käyntiin tummasävyisellä tunnelmalla ja groovaavalla rytmillä, jota se pyörittelee lähes seitsemän minuuttia. Se on hyvä johdatus levyn yleisilmapiiriin, jossa kappaleet ovat pitkiä ja perustuvat useimmiten lyhyille sointukulun pätkille, joita bändi sitten kehittelee intensiteettiä muutellen. Esimerkiksi unenomainen Judas, kuumeinen Numbness ja painostava Noise Epic ovat tällaisia pitkiä, perustaltaan yksinkertaisia, mutta McCaben innostavan kitaransoiton sekä basisti Simon Jonesin ja rumpali Pete Salisbury luoman tiukan rytmitaustan ansiosta jännittävyytensä säilyttäviä kappaleita.

Levyn toisen painopisteen muodostavat Richard Ashcroftin yksin kirjoittamat, selkeämmän rakenteen omaavat kappaleet, joista seuraava single Rather Be ja I See Houses voisivat olla suoraan hänen soololevyiltään. Ne ovat aivan mainioita kappaleita, joissa on tarttuvat melodiat ja hyvä idea, mutta ilman The Verven hienoa yhteissoittoa ne saattaisivat kuulostaa aavistuksen verran tylsiltä. Ne ovat kohtalaisia kappaleita, mutta ne eivät ole The Verven kappaleita. Annan Nyt-lehden Romppaiselle vahvan miinuksen myös tästä: hän pitää juuri Rather Be'tä ja I See Housesia "vahvatunnelmaisina" ja levyn parhaina biiseinä, mikä on hyvin vahva osoitus siitä, että hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, millainen yhtye The Verve on. Ashcroftin henkilökohtaisella karismallaan johtamista kappaleista parhaiten toimivat ehdottomasti Lucky Manin tyylinen ja tasoinen, komea ja tunteellinen Valium Skies sekä levyn ensimmäinen single, täysin vastustamattomalla hittikoukulla varustettu Love Is Noise. Ashcroft laulaa tällä levyllä paremmin kuin koskaan ja juuri Valium Skiesin ja Love Is Noisen kaltaiset biisit ovat niitä, joissa hän todella osoittaa olevansa sukupolvensa tärkeimpiä rocktähtiä.

Toinen Romppaisen aivan kardinaalitason moka on kaipailla Urban Hymnsillä toista kitaraa soittaneen Simon Tongin perään: "-- Tongin puuttuminen kokoonpanosta -- vaikuttaa bändiin latistavasti." Tämän kauempana totuudesta ei oikeastaan voisi olla. Simon Tongin rooli Urban Hymnsillä oli ainoastaan emuloida levytyssessioiden alkuvaiheessa poissaolollaan loistanutta McCabea. Hän ei painanut The Verveen minkäänlaista persoonallista sormenjälkeään. Jos Tong olisi ollut olennainen osa The Verven soundia, hänet olisi varmasti kutsuttu mukaan Forthillekin.

Itse asiassa Forthilla The Verve kuulostaa teknisesti paremmalta kuin koskaan. Bändin uuden linjan taiteellisena johtajana McCabe soittaa seikkailullisesti ja varmasti, Jones on saanut tyyliinsä uutta monipuolisuutta mm. Gorillazin kiertuebasistina toimittuaan ja Salisburynkin rummutus on kekseliäämpää ja rankempaa kuin ikinä. Koska levyn lähes kaikki kappaleet on sävelletty bändin yhteisissä jammailusessioissa, yhteissoiton kiehtovuus on erittäin tärkeä elementti.

The Verven yhteinen kemia on myös tärkein syy siihen, miksi se poikkeaa lähes kaikista muista tämän hetken yhtyeistä: siitä syntyy "se jokin", jota ei voi toistaa missään muissa olosuhteissa kuin laittamalla Ashcroft, McCabe, Jones ja Salisbury yhdessä samaan huoneeseen. Se on syy siihen, miksi Richard Ashcroftin soololevyt tuntuivat puuttellisilta ja se on syy siihen, miksi The Verven ei kannattanut tehdä toista Urban Hymnsiä, vaan Forthin kaltainen pitkä, mutta yhtenäinen levykokonaisuus, joka palkitsee kuulijan joka ei odota uutta Urban Hymnsiä. Forth ansaitsee tulla kuunnelluksi tuorein korvin, ilman ennakkoluuloja. Se ei missään nimessä ole täydellinen The Verve -levy, vaan siinä on omat heikkoutensa (hieman liian siloiteltu tuotanto, välillä hieman epäonnistuneet sanoitukset), mutta se on hieno albumi ja vahva muistutus siitä, miksi The Verveä tarvitaan tulevaisuudessakin.

Arvio: 3/5

Sit And Wonder
Judas
Noise Epic

(kaikki ylläolevat ovat linkkejä YouTube-"videoihin" - eli sisältävät siis kappaleen vain streamattavassa audio-muodossa)

Tweet