NME:llä kylässä

Pääsin tänään käymään luultavasti jokaisen indie-fanin mielessä myyttisenä välkkyvässä paikassa: NME:n toimituksessa. Kyseessä oli tutkimuskeskustelu, jossa sain seitsemän muun NME-lukijan kanssa kertoa näkemyksiä lehden nykylinjasta ja tulevaisuudesta. Ilmeisesti NME:n kustantaja IPC taitaa tällä hetkellä olla melko huolissaan, sillä keskustelutilaisuutta oli vetämässä NME:n ex-päätoimittaja, nykyinen IPC:n isompi kiho Steve Sutherland ja myös tämänhetkinen päätoimittaja Krissi Murison istui murehtimassa huoneen reunalla.

Olimme saaneet etukäteen kotitehtäväksi lukea kolme tiettyä NME:n numeroa parin viime kuukauden ajalta ja nämä lehdet käytiin keskustelussa hyvin tarkasti läpi, osio osiolta. Vaikea sanoa, mitä Sutherland ja Murison saivat lukijaryhmän mielipiteistä irti, sillä esitetyt näkökannat olivat melko vaihtelevia. Ainakin se tuli selväksi, että lehden on melko hankala tasapainotella linjansa suhteen: julkaisun pääkohderyhmä ovat 18-25 -vuotiaat nuoret, mutta viime kuukausien myydyimpien lehtien kansikuvissa olivat mm. John Lennon ja Liam Gallagher, kun taas esimerkiksi The Vaccines ja The Libertines -kantiset lehdet olivat olleet myyntimääriltään pettymyksiä. Lehden ostajat ovat siis luultavasti hieman varttuneempaa väkeä, mutta ei NME:stä voi ihan viikoittaista Mojoakaan tehdä?

Kiihkeintä keskustelua aiheutti yllättäen keikkakalenteri-osio. Useimpien keskustelijoiden mielestä se oli tärkeä osa lehteä, vaikka konserttikalenteri on usein vanhentunut tiedoiltaan jo lehden julkaisupäivänä ja vaikka sama informaatio olisi paljon helpommin saatavilla internetistä. Sutherland vinkkasi, että keikkakalenteria yritetään kenties lokalisoida: näin Lontoossa lehtensä ostavat näkevät vain Lontoon konsertit ja bristolilaiset vain Bristolin keikat, jne. Tämäkin idea herätti yllättävää vastustusta: erään tytön kommentti siitä, miten "monet opiskelijat asuvat opiskelupaikkakunnallaan, mutta matkustavat usein vanhalle kotipaikkakunnalleen ja tarvitsevat siksi useampien kaupunkien keikkatiedot" sai paljon ymmärrystä muilta opiskelijaikäisiltä. Oma ehdotukseni oli, että keikkakalenteri siirrettäisiin kokonaan verkkoon ja sen alta vapautuvat neljä sivua myytäisiin mainostajille, jotta lehden hintaa voitaisiin laskea tasan kahteen puntaan.

Lopussa sai esittää vapaasti kysymyksiä tai toiveita. Olin jo etukäteen miettinyt viestiäni tällaisen mahdollisuuden tullessa ja terveiseni NME:lle olivat, että lehden tulisi panostaa siihen, että se olisi uskottava ja luotettava, asiantuntevan tiedon lähde. Ainakin tällä hetkellä lehden verkkosivuilla julkaistavista Facebook-välitteisistä lukijakommenteista paistaa läpi se, että lukijakunta odottaa NME:ltä laadukasta musiikkijournalismia eikä coolia hassuttelua. NME:n auktoriteettiasema ihmisten mielissä on siis vahva - lehden pitäisi vain itse nousta vastaamaan siihen paremmin ja keskittyä tarkemmin olennaiseen.

Murison oli lähes täysin hiljaa koko parituntisen keskustelun ajan. Häntä kävi hieman sääliksi. Toivottavasti hän saa jatkaa tehtävässään, sillä mielestäni NME on kehittynyt sekä sisällöltään että ulkoisilta seikoiltaan parempaan suuntaan Murisonin parivuotisen päätoimittajakauden aikana.

Pääsin keskustelutilaisuudesta kotiin taksin takapenkillä, kun tutkimuksessa mukana ollut ystävällinen taksikuski oli menossa kohti Pohjois-Lontoota. Oliverilla oli mm. Blur- ja Libertines-tatuoinnit ja hänkin oli ollut pari viikkoa sitten Brixtonissa Sueden Dog Man Star -illassa. Hän myös kertoi kuljettaneensa kerran kyydissään Bobby Gillespietä. Oli kuulemma mukava mies, vaikka riitelikin ison osan matkasta puhelimessa vaimonsa kanssa.

Sellaista. NME myös tarjosi olutta ja pizzaa (Domino'sin pizza oli yllättävän hyvää - en ollut maistanut sitä aiemmin!) ja kaikki osallistujat saivat myös muovikassillisen NME-tuotteita sekä £20 käteisenä. Mielenkiintoinen ja hauska ilta.

Tweet

Robbien ja Garyn onnellinen loppu

Robbie Williamsin ja Gary Barlow'n uusi yhteissingle on mielestäni melko hämmentävä - hyvällä tavalla. 1990-luvun puolella Robbie tuuletti Take That -aikojen likapyykkejään kitkerissä kappaleissa kuten No Regrets, mutta nyt kun saagalle on saatu ilmeisen onnellinen loppu, langat voidaan solmia kauniisti yhteen tällaisessa jopa ironisen ylimakeassa duettobiisissä. Shame on kuin musiikkimuotoon puettua tosi-tv:tä tai ainakin vähintään saippuaoopperaa: Robbie ja Gary kertovat kappaleessa ilmeisen rehellisen kuuloisesti siitä, miltä heistä on tuntunut viimeisten 15 vuoden aikana ja miksi nyt on oikea hetki pyytää anteeksi. Robbie Williamsin kappaleiden sanoitukset ovat olleet käytännössä aina hyvin henkilökohtaisia ja paljastavia, mutta on hauskaa, että myös Gary Barlow'lla on tällä kertaa riittänyt huumorintajua lähteä mukaan tällaiselle linjalle.

Vaikka Shame onkin musiikillisesti äärimmäisen keskellä tietä kulkevaa poppia, se on silti omassa genressään erinomaisesti sävelletty, sovitettu ja tuotettu kappale. Ainakin se on mielenkiintoisempi ja tarttuvampi kuin yksikään Robbien viimevuotisen Reality Killed The Video Star -levyn biiseistä (Bodiesia lukuunottamatta). Intro on kyllä melko suoraan varastettu Beatlesin Blackbirdistä. Video on homoeroottisissa viittauksissaan jopa melko rohkea - ainakin luultavasti Robbien ja Take Thatin kotiäitifanien mielestä. Tämä on niin outoa ja epäsopivaa kuin mainstream-pop vain voi olla.

Tavallaan Shame on avoimen tilittävässä tyylissään kuin seesteisempi "aikuisten versio" Libertinesistä:

Tweet

Parhaat 00: Albumit

Tässä on jo ehkä liiankin massiiviseksi muodostuneen listapaketin vihoviimeinen lista: viime vuosikymmenen parhaat albumit. Listalla on kaksikymmentä 00-luvun parasta albumia parhausjärjestyksessä. Levyn nimi linkittää Spotify'hin, suosikkikappalelinkit YouTubeen.

#1: ELBOW - THE SELDOM SEEN KID (2008) Olen onnellinen jo pelkästään siitä, että sain kokea tämän albumin ilmestymisen aikalaisena. The Seldom Seen Kid on Suurien joukossa ja sen julkaisu oli itselleni vastaava kokemus kuin esimerkiksi Sgt. Pepper oli pop-faneille vuonna 1967 tai The Queen Is Dead indie-ihmisille vuonna 1986. Tällaisia albumeja tosiaankin saa kokea vain kerran vuosikymmenessä: The Seldom Seen Kid on ainutlaatuinen, kekseliäs ja omaperäinen taideteos upealta yhtyeeltä. Tässä levyssä jokainen sana, äänenpaino, rytmi, tauko, pianon kilahdus, kitaran helähdys ja basson kumahdus on juuri oikealla paikallaan. The Seldom Seen Kid on aina ajattomuudessaan ajankohtainen. Suosikkikappaleeni: The Fix

#2: THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN - THE GOOD, THE BAD & THE QUEEN (2007) Damon Albarnin sekalainen kokoonpano The Good, The Bad & The Queen onnistui tällä albumilla jollain ihmeellisellä tavalla tiivistämään 00-luvun yleisen tunnelman musiikilliseen muotoon. The Good, The Bad & The Queenin musiikki on hieman reunoiltaan repaleista, väsynyttä ja kauhtunutta, mutta sisältää silti suuren annoksen elämänvoimaista aggressiivisuutta ja romanttisuutta. Piano oli ehdottomasti tämän vuosikymmenen käytetyin ja ryöstöviljelyllä tylsimmäksi laimennettu instrumentti pop-musiikissa, mutta tällä albumilla pianoa käytetään paljon omaperäisemmällä ja rehellisemmällä tavalla. Lisäksi Damon Albarnia täytyy ihailla jo aivan senkin takia, että hän sai erinomaisen idean laittaa Paul Simonon ja Tony Allen soittamaan samassa bändissä. Suosikkikappaleeni: Green Fields

#3: THE CARDIGANS - LONG GONE BEFORE DAYLIGHT (2003) Toisinaan asiat, joiden pitäisi olla täysin vääriä, ovatkin täydellisen oikeita. The Cardigansin 1990-luvun pirteät ja keveät listapop-hitit eivät kenties tarjonneet kaikkein uskottavinta taustaa siirtymiselle alt.countrysta ammentavaan, sydänverellä kirjoitettuun pehmeän orgaaniseen tyyliin, mutta yllättäen muutos toimi erinomaisesti. Long Gone Before Daylight on upottavan syvä albumi, joka vangitsee kuulijansa tiukkaan syleilyyn. Alkutuntuma saattaa vaikuttaa sokeriselta, mutta pian levy alkaa paljastaa itsestään myös karvaampia sävyjä. Alkuperäinen amerikkalainen alt.country sisältää sentimentaalisuutensa syövereissä aina myös joitain auringonsäteitä, mutta pohjoismainen versio on ehdottomasti tehty pimeydessä nautittavaksi. The Cardigans löytää pimeydestä lämpöä kuin talvihorrosta nukkuva metsän eläin lumen alta. Suosikkikappaleeni: 03:45 No Sleep

#4: ARCTIC MONKEYS - FAVOURITE WORST NIGHTMARE (2007) Debyyttilevyllään Whatever People Say I Am, That's What I'm Not Arctic Monkeys sai osakseen käsittämätöntä hypeä, mutta oli musiikillisesti kenties vielä hieman liikaa velkaa The Libertinesille ja The Strokesille. Toisella albumillaan bändi löysi todellisen oman äänensä ja haistatti lopullisesti pitkät kaikille kilpailijoilleen. Favourite Worst Nightmare on kiihkeä, jännittävä ja juuri oikealla tavalla vihainen levy, jolta kuuluu taitavan, rohkean ja asioita ennen kaikkea vain oman mielensä mukaisesti tekevän yhtyeen asenne. 00-luvun uusista bändeistä hyvin moni epäonnistui totaalisesti toisella levyllään, mutta Arctic Monkeys vältti liiallisen varman päälle pelaamisen ansat ja suuntasi selkeästi omalle reitilleen. Suosikkikappaleeni: Teddy Picker

#5: GLASVEGAS - GLASVEGAS (2008) Tämä on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen kovin debyyttilevy. Aina toisinaan ilmestyy jostain täysin tyhjästä ihmeellinen yhtye, joka kuulostaa heti alusta asti erikoiselta ja itsevarmalta ja avaa kuulijalle oven aivan omanlaiseensa maailmaan. 00-vuosikymmenellä tuo yhtye oli Glasvegas. Glasvegas tekee musiikkia, jollaista ei voisi tehdä kukaan muu kuin Glasvegas. Hyvin paljon on kiinni laulaja James Allanin ainutlaatuisesta karismasta: olisi vaikea kuvitella näitä kappaleita kenenkään toisen laulettavaksi. Glasvegas on koskettava, aito, sympaattinen ja yllättävä. Tällä levyllä kuuluu eletty elämä ja harvinainen kyky ymmärtää maailmaa. Suosikkikappaleeni: S.A.D. Light

 #6: THE THRILLS - TEENAGER (2007) Oikeudenmukaisessa maailmassa tämä albumi olisi jokaisen myynti- ja arvostelulistan kärjessä. The Thrillsin kolmas albumi oli yhtyeen tyylillisesti ehein ja tunnelmaltaan tihein. The Thrillsin temppu oli sekoittaa Irlantia ja Kaliforniaa: bändin kahdella ensimmäisellä levyllä vaaka oli selvästi aurinkoisen länsirannikon suuntaan, mutta Teenagerilla balanssi on sumuisen ja surumielisen vihreän saaren puolella. Levy on täynnä upeasti soljuvaa ja helisevän harmonista musiikkia ja bändin soundi on aikalaisistaan hyvin poikkeava. Huomattavaa on myös se, miten vähän riimejä Conor Deasy käyttää sanoituksissaan: tekstejä voi lukea kuin proosaa, mutta ne sopivat silti täydellisesti musiikillisiin taustoihinsa. Ja joskaan en ole ollut niin väärässä levyarvostelussa kuin elokuussa 2007. Suosikkikappaleeni: I Came All This Way

#7: THE LIBERTINES - UP THE BRACKET (2002) Kuinkakohan monta bändiä on perustettu tämän albumin kuuntelemisen seurauksena? Up The Bracketin ihastuttavan kaoottinen, tyylikästä rähinää edistävä tunnelma oli kuitenkin hyvin ainutkertainen tapaus, jota voi kyllä matkia, mutta jota ei voi toistaa. Tällä levyllä The Libertines kuulostaa jengiltä, johon olisi hienoa saada kuulua, mutta johon ei luultavasti pääse sisään, koska ei omista tarpeeksi coolia nahkatakkia, ja jolta voi saada turpaan tai hepatiitin, jos ei ole varovainen. Jos lordi Byron ja Oscar Wilde olisivat tehneet yhteisen levyn The Clashin kanssa, tulos olisi saattanut muistuttaa Up The Bracketia. Hullua ja kiehtovaa. Suosikkikappaleeni: Death On The Stairs

#8: RADIOHEAD - IN RAINBOWS (2007) [ei Spotifyssa] Radiohead saattoi mullistaa musiikkibisneksen julkaisemalla In Rainbowsin ilmaiseksi täysin yllättäen vain parin päivän varoitusajalla, mutta loppujen lopuksi itse musiikki on tärkeämpää kuin julkaisutapa. Suurin yllätys In Rainbowsissa on se, että se on Radioheadin hauskin, optimistisin ja leikkimielisin albumi. Itsetärkeästä imagostaan huolimatta Radiohead osaa myös nauraa itselleen ja kyseenalaistaa omat tekemisensä. Bändin klassikkoalbumin OK Computerin suosio perustui siihen, että kekseliään ja kokeilevan tuotannon alla oli pohjimmiltaan melodisia, klassisesti sävellettyjä kappaleita, joissa oli paljon hyräiltävää. Tämä maaginen yhdistelmä toteutuu myös In Rainbowsilla: musiikilliset läpimurrot ja painava sanoma on helppo niellä, kun ne tarjotaan tarttuvien melodioiden seassa. Suosikkikappaleeni: Jigsaw Falling Into Place

#9: THE KILLERS - HOT FUSS (2004) The Killersin ensimmäinen levy oli täydellinen yhdistelmä sateisen Manchesterin indie-perintöä ja Las Vegasin kuumeisen kasinoaavikon kimallusta. 00-luvulle poikkeuksellisesti levyllä ei myöskään ole häivähdystäkään ironiaa: Brandon Flowers kumppaneineen on tällä albumilla kaikissa tekemisissään täysin tosissaan, ja se toimii. Esimerkiksi All These Things I've Done olisi totaalisen mahdoton kappale, jos siinä olisi ironinen ulottuvuus, mutta The Killersin toteuttamana se on vilpitön ja ihailtava. Tällaisen albumin voi luoda vain täydellisessä tyhjiössä ja kuulijoiden onneksi 2000-luvun alun Las Vegas oli indie-musiikin suhteen juuri sellainen tyhjiö. Suosikkikappaleeni: Somebody Told Me

#10: FRANZ FERDINAND - FRANZ FERDINAND (2004) Olin jostain syystä onnistunut missaamaan The Libertinesin vuonna 2002 ja The Strokeskin teki itseeni vain kohtalaisen vaikutuksen vuonna 2001, joten oma musiikkivuosikymmeneni pyörähti kunnolla käyntiin vasta vuonna 2004 Franz Ferdinandin myötä. Kaiken listoja hallinneen tympeän nu-metalin ja kliinisen r'n'b:n keskeltä ilmestyi yhtäkkiä yhtye, joka tarjosi tiiviissä paketissa kaikki klassiset herkut, mutta heitti mukaan myös jotain täysin uutta ja raikasta. Franz Ferdinand on kiivas kokoelma älykästä ja riemukasta kitaramusiikkia vastaansanomattoman tyylikkäältä yhtyeeltä. Yksinkertaisen tekeminen näin hyvin on monimutkaista. Suosikkikappaleeni: The Dark Of The Matinée

#11: ARCTIC MONKEYS - HUMBUG (2009) Olen varmasti hehkuttanut tätä albumia tänä syksynä jo aivan tarpeeksi, mutta sanotaan se nyt vielä kerran: Arctic Monkeysin kolmas albumi on salaperäinen, innostava ja kypsä kokonaisuus, joka vaatii hieman totuttelua, mutta joka palkitsee kärsivällisyyden reilusti. Levyä kuunnellessa oikein riemastuu sen tarjoamista yllätyksistä ja käännöksistä. Jos Humbug olisi ilmestynyt hieman aiemmin ja olisi ollut enemmän aikaa sulatella tätä levyä, se voisi olla listalla vielä reilusti ylempänäkin. Suosikkikappaleeni: Fire And The Thud

#12: DOVES - THE LAST BROADCAST (2002) The Last Broadcast on huikean laadukas kokonaisuus: sen kahdestatoista kappaleesta joka ainoa on sävellyksenä erinomainen ja lisäksi se sisältää pari / kolme aivan poikkeuksellisen hienoa superbiisiä. Tällä levyllä Doves kuulostaa kesäisen pirteältä ja raikkaalta, mutta syksyisempiäkään sävyjä ei ole unohdettu. Henkilökohtaisesti paras kuuntelukokemukseni tämän levyn kanssa on maaliskuulta 2007, kun kuuntelin sitä Tapiolan Stockmannin kattoterassilla keväisen auringon laskiessa -- hmm, nyt kun kirjoitan tätä, koko juttu saattoikin tapahtua syksyllä 2007... en ole aivan varma. Joka tapauksessa: The Last Broadcast sopii soundtrackiksi monenlaisiin hetkiin. Suosikkikappaleeni: There Goes The Fear

#13: THE THRILLS - SO MUCH FOR THE CITY (2003) The Thrillsin ensimmäinen levy on kaunis sekoitus nopeatempoista, aurinkoista poppia sekä hitaampia, mietteliäitä balladeja. Conor Deasyn ääni on kiehtovan unelias ja koko levyllä vallitsee jotenkin vanhanaikainen ja pehmeällä tavalla sulkeutunut tunnelma: aivan kuin The Thrills raportoisi maailmasta, jota kukaan muu ei enää näe täysin samalla tavalla. Suosikkikappaleeni: 'Til The Tide Creeps In

#14: THE STROKES - IS THIS IT (2001) The Strokesia hehkutettiin 2000-luvun alussa niin paljon, että luontainen reaktio oli suhtautua koko ilmiöön hieman epäilevästi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin selvästi, että Is This It ansaitsi kaikki saamansa kehut, sillä se on harvinaisen selväpiirteinen kokoelma timanttisen tiukkoja, melodisia punk-vaikutteisia pop-lauluja. Is This It mursi 1990-luvun lopun nuhjaantuneisuuden kertaheitolla ja tarjosi tilalle todella tuoreen näkemyksen, joka kuulostaa edelleen ajankohtaiselta. Harva levy on vaikuttanut yhtä moneen bändiin kuin Is This It: ilman tätä albumia esimerkiksi The Libertines ja Arctic Monkeys olisivat luultavasti kuulostaneet aivan erilaisilta. Suosikkikappaleeni: Is This It

#15: OASIS - DIG OUT YOUR SOUL (2008) 00-luku oli 1990-luvun kiistattomalle kuninkaalle Oasikselle melko vaikea, kunnes vuoden 2005 Don't Believe The Truth rentoutti sopivasti ja vei bändin uuteen nousukauteen. Lupaavista merkeistä huolimatta syksyn 2008 Dig Out Your Soul oli silti tasokkuudessaan valtava yllätys: kyseessä on kenties Oasiksen tasapainoisin ja teemallisesti yhtenäisin albumi koskaan. Tällä levyllä Oasis löysi itselleen sopivan retropsykedeelisen tyylin ja antoi tuottaja Dave Sardyn lisätä bändin soundiin reippaan annoksen siitä aiemmin uupunutta kokeellisuutta. Bändin suurena fanina voin huokaista helpotuksesta ja sanoa, että Oasis todella lopetti huipulla. Suosikkikappaleeni: The Turning

#16: BLUR - THINK TANK (2003) Blurin (toistaiseksi) viimeisessä studioalbumissa on lievän amputaation tuomaa ylimääräistä karismaa: ilman Graham Coxonin luonteikasta kitaransoittoa yhtye kuulostaa hieman eksyneeltä ja haavoittuvalta, mutta juuri sopivalta levyn matalapaineisiin kappaleisiin. Think Tank on hämmentynyt levy hämmentyneeseen aikaan. Se kuulostaa pitkän matkan päätepisteeltä, mutta siten, etteivät kaikki matkan aloittaneet päässeet samaan maaliin. Suosikkikappaleeni: Sweet Song

#17: THOM YORKE - THE ERASER (2006) Onko The Eraserista todellakin jo yli kolme vuotta? Thom Yorken soololevy ei kuulosta lainkaan ikääntyneeltä, vaan edelleen idealtaan kirkkaalta ja totetukseltaan puhtaan tuoreelta. The Eraser on kuin modernia soul-musiikkia: sen esittäjän tunteet ovat vahvasti pinnassa, siinä on vahvaa rytmiä ja sanomaltaan se pyrkii saamaan aikaan muutosta. Levyllä ei soiteta ainuttakaan oikeaa instrumenttia, vaan siinä käytetään pelkästään tietokoneella leikattuja sampleja, mutta silti se kuulostaa eläväiseltä ja hengittävältä. Välillä tuntuu jopa siltä, kuin Yorke improvisoisi melodioita koneellisten biittien päälle - tämä toimii hauskana kontrastina ja on hyvin virkistävää. Suosikkikappaleeni: Black Swan

#18: THE THRILLS - LET'S BOTTLE BOHEMIA (2004) Let's Bottle Bohemia on The Thrillsin energisin ja rokkaavin levy. Bändin soundi on tällä levyllä hieman tavanomaisempi kuin heidän kahdella muulla albumillaan, mutta kappaleet ovat silti persoonallisia ja vahvoja. Levy ammentaa 1960- ja 70-lukujen klassisesta pop-tyylistä, mutta tekee sen hauskasti ja kiinnostavasti eikä sorru suoriin pastisseihin. Tämänkin levyn osalta haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että sanoituksissa on hyvin vähän riimejä - sellainen on todella poikkeuksellista tässä tyylilajissa ja se on yksi suuri syy siihen, miksi The Thrillsin musiikki on niin nautinnollista. Suosikkikappaleeni: You Can't Fool Old Friends With Limousines

#19: THE XX - XX (2009) Tämäkin albumi voisi olla listalla korkeamma, jos se olisi ilmestynyt hieman aikaisemmin. Olen nimittäin aivan varma, että XX:stä tulee vielä rakas ystävä, mutta aivan näin lyhyen tuttavuuden jälkeen en uskalla laittaa sitä aivan kärkisijoille. The XX -yhtye ja XX-albumi ovat toisistaan täysin erottamattomia: levy tiivistää hämmästyttävästi bändin koko olemuksen eikä yhtyeestä tarvitse tietää mitään muuta kuin sen tekemä musiikki. XX on levy, jota ei olisi voitu tehdä milloinkaan muulloin kuin 00-luvulla: se on minimalismissaan hyvin moderni ja kaikki sen vaikutteet ovat tuoreista ilmiöistä kuten 2000-luvun ohuesti rapisevasta r'n'b:stä ja syvästi murisevasta dubstepistä. Kaiken keskellä on silti ällistyttävän tyylitajuisesti ja kypsästi toteutettu näkemys siitä, miltä bändit voivat uudella vuosituhannella kuulostaa. Jos The Strokes määritti 00-luvun bändiestetiikan, The XX saattaa tehdä saman 2010-luvulle. Suosikkikappaleeni: Shelter (Katsokaa tämä video, tällainen on tulevaisuutta!)

#20: ALBERT HAMMOND, JR. - YOURS TO KEEP (2006) Siinä missä The Strokes uhkui nahkatakkeineen ja converseineen katu-uskottavaa New York -coolia, bändin kitaristi Albert Hammond, Jr:n ensimmäinen soololevy oli maisemaltaan lempeämpi, kotoisampi ja ystävällisempi. Yours To Keep sisältää 10 kappaleen verran herkullista, tarttuvaa, vanhanaikaista kitarapoppia. Jokainen biisi on täynnä tarttuvia melodioita ja hauskoja sovituksellisia ratkaisuja ja Albert Jr. tulkitsee ne tyylikkään rennosti. Kuulostaa helpolta, mutta tällaisen helppouden saavuttaminen vaatii suurta taitoa. Suosikkikappaleeni: Holiday

Tweet

Videokimara

En pysty nyt keskittymään sen vertaa, että keksisin tälle mitään järkevää pointtia, mutta tässä kolme äärimmäisen erinomaista videota YouTuben syövereistä:


The Libertines - What Katie Did

Mielestäni tässä kiteytyy hyvin pitkälti se, mikä The Libertinesissä oli niin ainutlaatuista.



Glasvegas - Daddy's Gone

Glasvegasissa vuonna 2008 on jotain samaa kuin Oasiksessa vuonna 1994. Kumpikin kuulostaa omalle ajalleen melko epätyypilliseltä.



Arctic Monkeys - 505

Arctic Monkeys saa nerokkuuden näyttämään aina niin vaivattomalta. Ja kai se onkin, jos on nero.

Eräs kaverini luuli melko pitkään, että tämän kappaleen nimi on "SOS" - levyn kannen fontti on sen verran epäselvä.

Tweet

Libertinesin paluu jatkuu

Pete Doherty ja Carl Barât lämmittelivät The Libertinesin hiillosta jo huhtikuussa [1, 2] ja yhteistyö näyttää nyt jatkuvan. Ja missä merkeissä! NME.com:in uutinen kertoo kaksikon olevan studiossa levyttämässä cover-biisiä myöhemmin tänään lauantaina BBC Radio 2:ssa esitettävään Beatles-spesiaaliin, joka juhlistaa Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levyn 40-vuotismerkkipäivää.

Doherty ja Barât ovat jollain keinolla saaneet itselleen kunnian versioida Pepperin järisyttävää päätösbiisiä ja yhtä Beatlesin aivan ehdottomimmista kappaleista, A Day In The Life! Varmasti moni muukin tribuuttiohjelmaan osallistuva bändi (mm. Razorlight, Oasis, jne.) olisi halunnut juuri tämän kappaleen itselleen!

Radio 2 esittää ohjelman siis tänään lauantaina klo 20 Englannin aikaa, eli klo 22 Suomen aikaa. Ohjelma on toinen osa Pepper-spesiaalia - ensimmäinen osa esitettiin pari viikkoa sitten. Oasis muuten versioi samassa ohjelmassa Within Without Youn, sekin voi olla ihan jännä veto. Radio 2:ta voit kuunnella livenä tästä linkistä.

Edit, lauantai klo 23: Libertinesin A Day In The Life oli ihan mukava, mutta "ihan mukava" oli pieni pettymys. Versio seurasi hyvin tarkasti alkuperäistä, mutta alkuperäistä on aivan mahdotonta parantaa mitenkään, joten Doherty ja Barât saivat aikaan vain valjun kopion 40 vuoden takaisesta. Lisäksi BBC oli laittanut kappaleen päälle puheen pätkiä, mikä tietysti häiritsi kokonaisuutta. Oasiksen versio Within Without You'sta oli puolestaan erittäin hyvä. Bändi oli selvästi panostanut kappaleen harjoittelemiseen ja sovittamiseen. Tulos oli yhdistelmä Tomorrow Never Knows'ia ja Within Without You'ta: intialaista sävyä, rock-kitaroita ja iso rumpukomppi. Liam lauloi kappaleen melko tavanomaisesti, mutta pari kohtaa kuulostivat hienon voimakkailta. Within Without You ja ohjelman muutkin kappaleet löytyvät jo nyt LimeWirestä.

Tweet

Tell The King?

Pete Doherty & Carl Barât (The Libertines) - Tell The King

Kirjoitin äsken aivan mahtavan biisin... kunnes huomasin, että se oli lähes täysin samanlainen kuin The Libertinesin Tell The Kingin outro (tässä videossa n. siinä kohdassa kun kello näyttää 2:50). Joten se siitä.

Tänään vartijakurssilla harjoiteltiin voimankäyttöä. Jouduin makaamaan käsiraudoitettuna lattialla hikisen miehen alla. Taas yksi juttu, jota en olisi elämässäni halunnut joutua tekemään.

Sain myös turpaanvetouhkauksen, koska sanoin yhtä amista amikseksi. "Sano toi vielä, niin sulla on naama kipeänä." No en sano.

Onneksi se on huomenna ohi.

Tweet