Oi oi, ehdin vielä ennen vuoden päättymistä nähdä yhden erinomaisen unen, vaikka se jäikin vähän kesken puhelimen soitua.
Unen alussa olin ilmeisesti yliopiston kampuksella. Käynnissä olivat jonkinlaiset vaalit johonkin melko mitättömään luottamustehtävään. Katselin punaiseen jakkupukuun sonnustautunutta punahiuksista naista, joka oli ilmeisesti ehdolla vaalissa ja kertoi jollekin motiiveistaan kliseiseen tapaan, tyyliin "
Lähden ehdolle, koska haluan olla mukana vaikuttamassa asioihin ja olen todella aikaansaava henkilö", jne. Moinen tavanomaisuus ärsytti minua kovasti, joten intoni äänestää vaalissa oli jo lähtökohtaisesti hyvin alhainen.
Äänestysintoni laski silti vielä entisestään, kun huomasin, että äänestyspisteet oli hajautettu ulkosalle eri puolille maastoa - ja vieläpä niin, että joka puolueella oli oma äänestyspaikkansa: yhdellä esimerkiksi yliopiston oven edessä ja toisella kukkulan päällä läheisessä metsässä. En mitenkään jaksanut kiertää jokaisen eri puolueen äänestyspistettä saadakseni selville, ketkä olivat ylipäänsä ehdolla ärsyttävän punahiuksisen naisen lisäksi. Yritinkin vain kuikuilla, ketä ja mitä kaverini olivat ehtineet äänestää. Se oli mahdollista nähdä, sillä äänet oli merkitty ruutupaperille jokaisen äänestyspisteen oheen. Jotkut eivät olleet edes jaksaneet kirjoittaa ehdokkaan numeroa: eräänkin ehdokkaan nimen viereen oli vain tuherrettu kuulakärkikynällä "
X2".
Sitten alkoi sataa. Ruutupaperit kastuivat ja suttaantuivat, enkä muutenkaan pystynyt erottamaan, ketä kannattaisi äänestää. Viimein saavuin Kokoomuksen äänestyspisteelle, jossa ehdokaslistat oli sadeystävällisesti laitettu nahkakantisten, muovisivuisten kansioiden sisään. Selailin Kokoomuksen kansiota ja löysin yllätyksekseni mieleiseni ehdokkaan: äänestäisin tietenkin
Bernard Butleria! Iloni oli kuitenkin vain lyhytaikaista, sillä tajusin harmikseni heti, että herra Butler oli ehdolla vain Englannissa, enkä täten voisi äänestää häntä oman alueeni vaaleissa.
Pettyneenä päädyin vain rustaamaan horjuvan sinisen viivan tyhjää ääntä merkitsemään. Opiskelutoverini
Akseli kulki juuri tuolloin ohitseni ja katsoi minua säälivästi. Sateesta litimärkänä ja äänestämättömyydestä murheellisena lampsin takaisin sisään yliopistolle.
Tässä vaiheessa uni kuitenkin muuttui vauhdikkaammaksi ja omalta kannaltani myönteisemmäksi. Yhtäkkiä olin kesäisenä päivänä siskoni kanssa taksissa matkalla kohti tätini asuntoa. Taksi kurvaili esikaupunkialueen kapeita ja hyvinhoidettuja katuja vauhdilla, kunnes katu muuttui punaisilla tiilillä päällystetyksi väyläksi. Itse asiassa emme olleetkaan enää laisinkaan millään kadulla, vaan jonkin omakotitalon pihassa. Se ei kuitenkaan ollut tätini talo, mutta menimme siskoni kanssa silti sisään.
Talossa meidät otti vastaan erittäin tyylikäs ja boheemin oloinen pariskunta: noin 30-vuotiaat mies ja nainen. Oli aivan kuin he olisivat odottaneet meitä, sillä he olivat juuri kattamassa ruokapöytää ihmeellisillä tarjoiluilla. Mies selitti heti ensi alkuun, että hän on muslimi ja siksi heidän tapansa saattavat vaikuttaa minun ja siskoni silmissä aavistuksen verran erikoisilta. Tässä vaiheessa katsoin kädessäni jostain syystä olevaa vedenkeitintä ja totesin helpottuneena itselleni, että onneksi se ei ole vasemmassa kädessä.
Maittavan aterian aikana olin hieman huolestunut: yritin koko ajan kysellä siskoltani, oliko hän ilmoittanut tädilleni, että olisimme myöhästymässä, koska olimmekin tehneet tällaisen reitiltä poikkeavan koukkauksen tämän ystävällisen pariskunnan luokse. Siskoni vastasi tavanomaiseen tyyliinsä, että ei kaikesta pidä aina ilmoittaa. Isäntämme tuntui olevan samaa mieltä. Välillä hän poistui viereiseen huoneeseen, jossa hänellä oli levytysstudio. Myös hänen teini-ikäisellä pojallaan oli siellä levytysstudio: he istuivat kuulokkeet korvillaan vastapäisten tietokonepöytien ääressä ja äänittivät kumpikin tahollaan jotain rankan kuuloista musiikkia. Yllätyin hieman, että pikemminkin folk-henkiseltä vaikuttava mies soitti speed-metallia.
Lopulta olin aterian siinä vaiheessa, että olin siirtymässä viimeisiin juomiin. Isäntämme kertoi minulle, että edessäni oli sipulimehua. Kehuin sitä "
yllättävän raikkaaksi", enkä edes valehdellut. Pöydällä oli myös vesilasi, kahvia sekä
Gordon'sin nimellä varustettu pieni pullo
Beefeater-giniä. Olin samaan aikaan sekä mielissäni ystävällisistä tarjoiluista että huolissani siitä, että saattaisin olla jo aivan kylläinen ja hieman humalassakin jahka viimein pääsisimme tätini luokse. Kysyin siskoltani vielä kerran, eikö meidän olisi jo aika lähteä ja eikö tämä nyt ole vähän törkeää olla ilmoittamatta parin tunnin myöhästymisestä, mutta hän ei edelleenkään nähnyt asiassa mitään ongelmaa.
Olen vähän kahden vaiheilla sen suhteen, onko unista kirjoittaminen tylsää vai siistiä. Mutta ainakin niistä saa kohtalaisen hyviä otsikoita postauksiin. Tällaista tapahtui tänään aamuyöllä:
Tekstit
