Muotiblogi?

Perinteiseen muotiblogiin kuuluisi kai, että otetaan itsestä kuva peilin kautta (kasvot peitettynä) ja kerrotaan, että kuvassa näkyvät tuotteet saa Gina Tricot'sta tai H&M:stä. Tämä on nyt kuitenkin vähän erilainen muotiblogipostaus, sillä en aio kuvata itseäni ja aion kertoa melko harvinaisesta "muoti"-asiasta; nimittäin tohveleista.

Jos oleskelee talvisin sisällä julkisilla paikoilla, saattaa tarvita jonkinlaisia sisäkenkiä. Sandaalit ovat melko yleinen ja kätevä valinta. Itse haluan kuitenkin tehdä asiat aina monimutkaisesti, joten helppojen sandaalien sijaan päädyin sisäkenkävalinnassa käsinvalmistettuihin englantilaisiin samettitohveleihin.

Oikeastaan haluaisin käyttää tohveleita ulkona niin kuin Kanye West, mutta 1) en ole niin kova jätkä kuin Kanye ja 2) Kanye seikkailee ilmastoissa, joissa samettikenkiä voi joten kuten käyttää myös ulkona kaduilla.

Tohvelini on valmistanut Broadland Slippers -niminen firma Norwichissa. Yritys tekee kenkiä vain tilauksesta, ja omiin tohveleihinsa saa halutessaan vaikka sukunsa vaakunan tai minkä tahansa muun haluamansa symbolin. Myös värivaihtoehtoja löytyy burgundinpunaisesta havunvihreään. Minulla ei ole sukuvaakunaa, joten päädyin valitsemaan "tavalliset" mustat tohvelit. Sisäkankaaksi otin lesosti kullan väristä materiaalia.

Broadland toimittaa tohvelit tilauksesta hieman reilussa kuukaudessa. Koska kyseessä on oikea käsityö, kaikessa on mukava vivahde vanhan ajan tyylikkyyttä: esimerkiksi kenkälaatikkoon on kirjoitettu koko- ja mallitiedot käsin. Asiakkaita myös puhutellaan erittäin kohteliaasti...

... Mr. alkuun ja vielä Esq. loppuun. Hauskaa!

Samettitohvelit tuntuvat jalassa oikein mukavilta ja tuovat käyttäjänsä olemukseen vanhan maailman arvokkuutta. Arvokkuuden vaatimusta lisää myös se, että samettisille kengille varoo varmasti viimeiseen asti pudottamasta ketsuppia.

Suosittelen kaikille Broadland Slippersiä ja tilaan varmasti itsekin vielä toisetkin tohvelit – kunhan ensin saisin jostain sen sukuvaakunan.

Muuta: Lehdenjakajan joulukalenteri roikkuu vieläkin koskemattomana, ja joulukuuta on nyt mennyt jo 8 yötä. Mikä avuksi?!

Tweet

Lehdenjakajan joulukalenteri 2011

Lehdenjakajan joulukalenteri vuosimallia 2011 näyttää tältä. Tämä on nyt jo siis neljäs joulu, kun yritän ilahduttaa yöllistä Hesarin tuojaa suklailla. Useimpina vuosina haasteena on ollut viestintä: miten saada kiireinen ja joulukalenterittomiin oviin tottunut lehdenjakaja ymmärtämään, että kalenteri ja suklaat on todellakin tarkoitettu juuri hänelle.

Parina ensimmäisenä vuonna homma alkoi rullata pienen alkukankeuden jälkeen, mutta viime vuonna lehti-kusti ei ottanut namua kai yhtenäkään yönä, vaan rapussa asuvat kakarat pihistivät edelliseltä yöltä jääneet suklaat aina seuraavana päivänä. Tänä vuonna olen panostanut räikeisiin kyltteihin ja runsaisiin nuoliin, jotta kalenteri ei ainakaan jää huomaamatta.

Jännittävää nähdä, nappaako lehdenkantaja herkkuihin kiinni!

Tweet

Mitä teen teen eteen

Lähes kuusi vuotta uskollisesti palvellut vedenkeittimeni simahti viikonloppuna ja kiire korvaajan saamiseksi oli kova, sillä keittelen teetä varmaan ainakin viitisen kertaa päivässä, eli aivan pelkällä kattilalla ei pärjää. Sitten edellisen vedenkeittimeni hankkimisen kyseiset laitteet ovat yllättäen kehittyneet melkoisesti: huomasin uutta etsiskellessäni, että nykyään on tarjolla paljon malleja, joissa veden lämpötilaa voi säätää ja joissain on jopa lämpimänäpito-ominaisuus. Hyviä vaihtoehtoja oli siis paljon, mutta ongelma oli siinä, että useimmat olivat tarjolla ainoastaan verkkokaupoissa (Helsingin keskustassa kun ei mitään gigantteja tai kodinanttiloita sijaitse) ja toimitusajoiksi lupailtiin epämääräisiä heittoja viidestä päivästä kahteen viikkoon. Ilman kunnon teetä ei tule toimeen viittä päivää saatika sitten kahta viikkoa, joten täytyi ruveta etsimään vähän erikoisempia vaihtoehtoja.

Ekstensiivisen googlailun jälkeen löysinkin vastaperustetun nettikaupan, jolla oli valikoimissaan haluamani keitin kohtuuhintaan ja joka tarjosi yhdeksi toimitusvaihtoehdoksi noutoa varastolta Maunulassa. Ajattelin, että tämä olisi varmasti nopein tapa saada keitin - postikuljetuskin kun kestäisi lippusineen ja lappusineen ainakin kaksi päivää. Pistin laitteen siis tilaukseen ja lähetin heti perään sähköpostia tiedustellakseni, saanko tulla hakemaan keitintä mahdollisimman pian. Kauppias vastasi sähköpostiini supernopeasti ja soitti vielä perään, että saa tulla hakemaan.

Lähdin siis tänään iltapäivällä teenhimossani seikkailemaan Pohjois-Helsinkiin. Puhelimessa annettu osoite oli hyvien yhteyksien päässä ja löytyi helposti... ja se oli tavallinen maunulalainen kerrostalo. Astuin sisään porraskäytävään ohi kahden huppariasuisen tupakoitsijan ja kipusin ylöspäin etsien ovea, jossa lukisi firman nimi. 1970-luvulla rakennetun talon punaiseksi maalatussa rapussa oli käynnissä remontti ja rakennuspölyä leijaili ympäriinsä häikäisevän kirkkaiden työmaavalojen paisteessa. Punaisten lyhtyjen kuilu. Tunnelma oli hieman erikoinen, sillä - sanotaanko nyt näin - maunulalaisen lähiökerrostalon rapussa ei voi keskellä torstai-iltapäivää olla liikkeellä kovinkaan monenlaisilla asioilla. Täällä oltiin varmasti joskus tehty diilejä muistakin asioista kuin keittiökoneista. Hetken aikaa jopa mietin, että pääsisin todistamaan paloittelusurmaa tai jotain vastaavaa (mielikuvitukseni laukkaa näissä tilanteissa melko nopeasti). Suljettujen punaisten ovien takaa kuului vauvan itkua, pariskuntien riitelyä ja television ääniä. En löytänyt firman nimeä mistään ovesta, joten soitin kauppiaalle. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi tapaavansa minut pohjakerroksessa. Pian hän kipittikin portaita alas, vei minut ulos parkkipaikalle, löysi pakettiautonsa takaosasta tilaamani vedenkeittimen ja pakkasi sen näppärästi ruskeaan paperipussiin. Kaikki siis sujui loppujen lopuksi hyvin ja asiallisesti.

Uudella keittimellä valmistettu tee maistuu sitäkin paremmalta, kun sen eteen on tällä tavalla nähty vaivaa. Mielestäni on hyvä juttu, että vedenkeittimelläkin on tarina. Ja tämä tarina sijoittui outoon kerrostaloon Maunulassa.

Tweet

Nostalgista

Tämä viikko on ollut yhtä suurta flasbackia vuoteen 1992. Päivät olen viettänyt koulussa ekaluokkalaisten kanssa ja kotiin tultuani olen pelannut Nintendoa nukkumaanmenoaikaan asti. Kun vielä huomenna saan kaverilta Mario Kartin lainaan, kokonaisuus on täydellinen.

Muuta: Maistoin äsken myös elämäni ensimmäisen proteiinipirtelön. Joku olisi voinut kertoa, että pääosassa on nimenomaan pirtelö eikä proteiini! Olin luullut, että valkuaisainesörsselit olisivat pahan makuisia, kun kerran kaikki urheilullisen oloiset ihmiset näyttävät juovan niitä, mutta nyt muutan arviotani, sillä vielä toistaiseksi mikään suklainen ei tähän mennessä ole ollut terveellistä. Mutta herkullista siis oli.

Tweet

Uusi Minä

Lontoosta palattuani yritin rakentaa Uutta Minua. Oikeastaan yritin samaa jo Lontoossa, mutta siellä se ei onnistunut. Kotimaahan palattuani otin projektissa päämärätietoisemman asenteen ja aloitin hyvin perustavanlaatuisista asioista asti: uudistin alushousu- ja sukkavarastoni aivan täysin. Stockmannin kassaneiti hieman virnuili, kun ostin kolmekymmentä paria samanlaisia mustia sukkia kerralla, mutta pienet kummastelevat katseet eivät minua suuremmin haitanneet. Tuntui äärimmäisen hyvältä laittaa joka aamu päälle aivan uudet bokserit ja sukat. Suosittelen kaikille.

Aloin myös katsoa klassikkoelokuvia, mm. De Sicaa ja Truffaut'a sekä syödä enemmän kasviksia ja kalaa, sillä olin viettänyt koko kevään sitcom- ja einesruokalinjalla. Lainasin kirjastosta suomenkielisiä romaaneja, jotta sanavarastoni laajentuisi ja oppisin ilmaisemaan itseäni mielenkiintoisemmin. Luin Jari Tervon Myyrää Seurasaaressa ja fiilistelin, että kerrankin poliittisen historian opiskelusta oli jotain hyötyä, kun ymmärsin kirjan suomettumiskuvioita.

Uuden Minun alkuvaihe sujui siis melko hyvin. Kuitenkin jossain vaiheessa tapahtui huomaamatta lievä repsahdus. Yhtäkkiä havahduinkin töllöttäväni italialaisten neorealististen elokuvien sijaan Seinfeldia DVD:ltä ties kuinka monetta kertaa ja lukevani illalla sängyssä vanhoja NME:itä enkä Sinuhea. Huomasin himoitsevani Rainbow-valmistortellineja tuoreen ja itse valmistetun ruoan sijaan. Petyin itseeni ja Uuteen Minuun. Alkoi tuntua siltä, ettei minulla ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa; olin jo ennakkoon itse tylsistynyt joka kerta kun avasin suuni. Siksi en ole voinut kirjoittaa blogiinkaan.

Perinteiseen tyyliini syytän säätä. Helteessä on helppo laiskistua ja löystyä. Uusi Minä ei selvästikään voi olla kesäprojekti. Aivot toimivat paremmin viileässä. Niinpä olenkin nyt pyrkinyt jälleen uuteen alkuun säiden hieman viilennyttyä. Viime viikosta alkaen olen herännyt (suhteellisen) aikaisin aamulla ja mennyt joka päivä kuuliaisesti yliopistolle selailemaan työpaikkailmoituksia ja lukemaan kirjoja. Tänään vein pukuni pesulaan ja varasin ajan parturille. Uusi Minä tulee vielä.

Tweet

Paluu

Pääsin Pariisin, Marseillen ja Nizzan kautta kotiin Helsinkiin jo viime keskiviikkona, mutta nettiyhteys on kunnossa vasta nyt. Kirjoitan pian ehkä hieman pidempiä tarinoita Ranskasta (ja jotain vielä Lontoostakin), mutta toistaiseksi voisin tiivistää, että on erittäin mukavaa olla kotona, jossa on oma kylpyhuone, jossa on suihku, joka toimii kunnolla ja jossa ei tarvitse käyttää kahta erillistä hanaa. Myös kokolattiamaton puute ilahduttaa. Toisaalta monia asioita on toki jo ikäväkin.



Beady Eyen uusi video näyttää tältä, ja huomenna keskiviikkona Noel Gallagher paljastaa yksityiskohtia tulevasta levystään tiedotustilaisuudessa. Huh!

Tweet

Crumpet

Britit ovat aivan loistavia erilaisten leivonnaistensa kanssa. Oikeastaan jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen löytyy oikeinlainen herkku. Eräs mielenkiintoisimmista on crumpet.

Crumpet on suolaisen ja makean välimaastoon sijoittuva, eräänlainen kuohkea pieni pannukakku. Koska crumpet ei ole selkeästi makea tai suolainen, sen voi syödä mihin aikaan tahansa: aamiaiseksi, lounaaksi, keskellä päivää, iltapalaksi... Tärkeä osa crumpetia on sen huokoinen pinta: kun röpelöisiin koloihin sivelee voita, se leviää kakun sisälle viehkeällä tavalla ja muodostaa oivallisen kontrastin esimerkiksi hillolle, jota voi sitten latoa koko komeuden päälle.

Hieman epäortodoksisesti voin puutteessa kokeilin tänään aamulla yhdistelmää oliivioljy + vadelmahillo crumpetilla. Tämäkin toimi oikein mainiosti.

On hieman vaikea kuvitella crumpetin lyövän läpi Suomessa - itse asiassa Kansainyhteisön ulkopuolella crumpet on suurimmaksi osaksi tuntematon; jopa USA:ssa - mutta tämä pieni kakkunen on yksi niistä lukuisista asioista, joita tulen varmasti kaipaamaan kotiin palattuani.

Peribrittiläiseen tapaan sanalla 'crumpet' on myös hieman toisenlainen, vaihtoehtoinen merkitys.

Muuta: Toinen pätevä brittiherkku on valmiiksipaistettu pekoni. Outo juttu tässä on se, että kyseistä tuotetta oli saatavilla Suomessakin 1990-luvun loppupuolella, mutta noin 10 vuoteen valmispekonia ei ole enää näkynyt. Mikäköhän tässä mättää? (Ehkä terveysnäkökohdat. Luultavasti kuolisin parissa vuodessa, jos söisin koko ajan samalla tavalla kuin olen syönyt täällä. Toisaalta Lontoossa tulee hyötykuntoiltua paljon kävelyn myötä...)

Tweet

Kortit

Britanniassa tarvitsee paljon kortteja (kuvasta puuttuu vielä matkakortti, koska sitä ei saanut sommiteltua siististi mukaan). Esimerkiksi yliopiston rakennuksiin ja kirjastoihin ei useimmiten pääse edes sisälle ilman oikeanlaisen kortin näyttämistä lukulaitteelle tai ovimiehelle (aina miehelle; en ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaan ovinaista). Vasemmassa yläkulmassa on opiskelijakorttini (jatko-opiskelijoilla ja henkilökunnalla on omat, eri väriset versionsa UCL:n kortista), oikeassa yläkulmassa kirjastokorttini Senate House Libraryyn, vasemmalla alhaalla pankkikorttini Santander-pankkiin (jossa ei tammikuussa tiedetty, mitä termi SEPA tarkoittaa) ja oikeassa alanurkassa korttini British Libraryyn.

Viimeksi mainitun kortin saaminen oli hyvin hankalaa: sen lisäksi, että kirjastovirkailijalle joutui esittämään todisteen asuinpaikastaan (esim. niinkin luotettavat lähteet kuin pankin tiliote tai vaikkapa sähkölasku) sekä allekirjoituksella varustetun henkilötodistuksen (passi kävi), rekisteröityessä vaadittiin lisäksi myös lista niistä kirjoista, jotka halusi nähdä. Yritin ensin ehdottaa, että en olisi juuri tuona päivänä ollut varsinaisesti varaamassa yhtikäs mitään, vaan halusin vain rekisteröityä kirjaston asiakkaaksi, mutta vastaus kuului, että jos ei halua varata kirjoja, ei myöskään tarvitse korttia. Sinänsä aivan loogista. Täytyi siis keksiä opuksia, jotka haluaisi nähdä. Tämä vaati tietynlaista harkintaa, sillä olisi noloa, jos olisi laittanut kirjalistaansa aivan mitä tahansa roskaa; piti valita jonkinlainen loogiselta vaikuttava kirjakokonaisuus, jotta vaikuttaisi vakavastiotettavalta asiakkaalta. Kirjalista piti sitten näyttää kirjastontädille, joka hyväksyi sen - mutta kirjoja ei suinkaan ollut mikään pakko oikeasti varata: kaikki oli tosiaan vain prosedyyrin noudattamisen vuoksi!

Kaikenlaiset kortit ovat merkittävä osa modernia elämää. Tiettyjä kortteja tulee käyttäneeksi joka päivä, ja jos jokin kortti joskus sattuu katoamaan, kaikki menee sekaisin. Se, mitä kortteja omistaa, voi myös kertoa paljon ihmisestä itsestään: "Löytyykö S-korttia?"... (Täällä vastaavat ovat Tescon 'Clubcard' ja Sainsbury'sin 'Nectar Card'.)

Tweet

Harder, faster, scooter

Huomasin äsken kylpyvettä laskiessani ja smoothie-marjoja sulattaessani, että jogurtti oli päässyt loppumaan. Ilman jogurttia ei smoothie eikä varsinkaan smoothie / kylpy -kombinaatio onnistu! Kello oli jo varttia vaille yhdeksän ja kaupat siis jo melkein sulkemassa. Kävellen en olisi ehtinyt - ja polkupyörästäni oli ketjut rempallaan. Täytyi siis keksiä jotain uutta ja ovelaa.

Muistin, että taloyhtiön pyöräkellarissa oli joukko lasten potkulautoja, jotka eivät tietenkään olisi lukittuina. Kävin siis sosialisoimassa yhden niistä kauppareissua varten ja ehdin oikein mainiosti. Pimeitä marraskuisia katuja pitkin on paljon hauskempi potkutella kuin kävellä, eikä kiirekään oikein tuntunut kiireeltä, kun kyyti oli niin hauskaa.

Voin antaa kaikille kauppamatkansa potkulaudalla tekeville vielä sellaisen vinkin, että takaisin tullessa kauppakassia kannattaa roikottaa tukijalan puolella. Potkujalan puolella ollessaan pakaasit heiluvat hieman liian viuhasti.

Paikallisen marketin kassapojalla oli muuten huomattavan laajentuneet pupillit. Ehkä juuri ennen sulkemisaikaa oli jo vähän ehditty rentoutua?

Tweet

Erityiset esineet #2: Morning Glory -purkki

Tämän postauksen otsikko voisi myös olla "Hölmöimmät eBay-ostokset, osa 28".

Olin usean vuoden ajan miettinyt aina Oasiksen (What's The Story) Morning Glory? -levyn kansivihkosta katsellessani, mikä kumman sokeripurkki sen viimeiselle sisäsivulle oli kuvattu. Pari vuotta sitten sain selville, että kyseessä on italialaisen Alessin suunnittelema lasikippo.

En itse käytä sokeria (tai muita valkoisia aineita), joten en saanut omaan purkkiini aivan täydellistä Oasis-tunnelmaa, mutta olen nyt parin vuoden ajan kerännyt tölkkiin pikkukolikoita aina sitä mukaa, kun niitä on kertynyt. Turkoosi kansimies on pian hukkumassa rahaan, joten kohtapuoliin on aika käydä pankissa tyhjentämässä saavi. Ehkä voisin ensi kierroksella säilyttää purkissa vaikka teetä, jolloin pönikälle tulisi  useammin käyttöä.

Tweet

Minä, logistinen ongelma

Viimeinen viikko on ollut aikamoista hullunmyllyä. Olen nyt ollut töissä 8 peräkkäisenä päivänä putkeen, ja vielä on ainakin kaksi edessä. Viime keskiviikkona olin saman päivän aikana kaksissa eri töissä: ensin päivällä koulussa ja sitten iltayhteentoista asti kuntosalilla (ja seuraavana aamuna taas koululle).

Vaikka kiireeseen tottuukin, alkaa tämä silti tuntua jo vähän rankalta. En oikeastaan koe itseäni enää ihmiseksi, vaan vain logistiseksi ongelmaksi, joka täytyy ratkaista joka päivä erikseen. Aina viimeisenä tekona ennen nukkumaanmenoa selailen Reittiopasta ja yritän selvittää yhtälöä: "Aamulla täytyy olla paikassa X hetkellä T2, joten kellon täytyy soida kohdassa T1, jotta ehdin ensin bussiin B1, josta vaihdan paikassa Y bussiin B2, jne. jne. jne."

Kiire iski päälle niin yllättäen. Vielä kolme viikkoa sitten lueskelin rauhassa kesätenttiin ja kävin iltaisin uimassa omassa rannassa. Nyt en ehdi töiden lisäksi oikein mitään muuta. Syksyn ensimmäiset luennot kuitenkin alkoivat tänään ja graduunkin pitäisi sitten jossain vaiheessa ehtiä tarttua. Mutta puhelimen soidessa on hyvin vaikeaa kieltäytyä tarjotuista töistä, joten muista aikomuksista huolimatta löydän itseni joka aamu bussista matkalla ties mihin pääkaupunkiseutulaiseen esikaupunkiin.

Kaiken takana kummittelee tietenkin raha. Koska en päässyt kaapimaan euroja kesätöissä, niitä täytyy yrittää haalia säästöön nyt. Ja nimenomaan säästöön: yleensä tuhlaan kaikki palkkarahat aina jo etukäteen, mutta nyt olen pystynyt vastustamaan jopa rotsismin pyhää kutsua. Olen viimeisen vuoden aikana oppinut pakosta melko pihiksi, mutta nyt alan olla tästä taidosta jopa jollain tapaa ylpeä (vaikka en haluaisi). Näköpiirissäni on tärkeä säästökohde, joten kaikki nyt talletetut pennoset tulevat ensi vuoden alussa varmasti tarpeeseen. Kerron asiasta pian lisää.

Muuta: Tänään alkaneelle viestinnän kurssille osallistuu itseni lisäksi toinen kovan linjan Brittipop-fani. Eurooppalaisella vaihtaripojalla oli käynnissä hyvin asiallinen "Liam Gallagher 1997" -vintage. En kuitenkaan mennyt juttelemaan, ainakaan vielä. Pitää ehkä ensi luennolle laittaa itselle päälle vaikkapa Oasis-paita. Mietin aina, tunnistaako minut casual-vaatteissa Brittipop-faniksi: käytän kyllä aiheen mukaisia vaatteita, mutta en koskaan ilmiselvinä kokonaisuuksina. En usko, että minusta voi tunnistaa, että "Siinä on vuoden 1968 Lennon." tai "Ahaa, se on Noel Gallagher Champagne Supernova -videosta!" Sellaistakin kuitenkin toisinaan jossain näkee.

No, se siitä tällä erää. Nyt kylpyyn syömään Pectus-pastilleja.

Tweet

Kesäreseptejä

Kesäloman merkittäviä tapauksia on aina se hetki, kun ensimmäistä kertaa unohtaa, mikä viikonpäivä on meneillään. Tämä tapahtui minulle tänä kesänä ensimmäistä kertaa viime viikolla, ja jouduin rannalla maatessani aivan tosissani miettimään, oliko päivä keskiviikko vai perjantai vai mikä. Se on aina hyvä ja rentouttava tunne.

Kesään kuuluvat olennaisesti myös kesäjuomat ja -ruoat. Viime kesän hittidrinkkejä olivat ananas-Fanta-limoncello sekä pastis, jotka toimivat edelleen, mutta olen myös kehitellyt pari uutta juomasekoitusta:

Ensimmäinen on Pommac-Pimm's. Pimm's on perinteikäs englantilainen kesäjuoma, jota ilman esimerkiksi Ascotin laukkakisat tai Wimbledonin tennisturnaus olisivat suoranaisia mahdottomuuksia. Englantilaiset kasaavat kesä-Pimm'sinsä perinteisesti sitruunalimonadin pohjalle (netin keskustelupalstoilla puhutaan myös Spritesta tai ginger alesta), mutta itse olen kokeilujen myötä havainnut parhaimmaksi mikseriksi kotimaisen Pommacin. Jo väriltään Pimm'sin kanssa luontaisesti yhteensopiva Pommac on mainion raikas ja hedelmäinen valinta Pimm's-cocktailin perustaksi.

Englannissa Pimm'siin lisätään usein myös sitruunoita, mintunlehtiä, mansikoita, kurkkuviipaileita tai oikeastaan mitä tahansa puutarhan antimia (joskus Pimm'siä kutsutaankin alkoholilliseksi hedelmäsalaatiksi). Itse en ole vielä päässyt aivan kurkkutasolle asti, mutta voin vakuuttaa, että sitruunat, limet ja mansikat sopivat Pommac-Pimm'siin erinomaisesti. Tärkeintä on muistaa täyttää lasi reilusti jääpaloilla.

Toinen kesäjuomani on kookos-Pepsi. Tämä on hyvin yksinkertainen ja trooppisen kesäinen juoma: lasi täytetään jääpaloilla, niiden päälle lorautetaan pikkuriikkinen määrä kookossiirappia (esim. Monin-merkkistä löytyy Stockmannilta. Makusiirappeja voi usein ostaa myös kahviloista, esim. Robert's Coffeesta.) ja sitten päälle jääkaappikylmää Pepsiä. Makusiirapin kanssa kannattaa olla melko varovainen, sillä se on käytännössä pelkästään huippumakeaa sokerilientä.

Juomisen lisäksi kesällä (ja muulloinkin) on tärkeää myös syödä. Helteisinä päivinä ei usein jaksa kokkailla mitään kovin monimutkaista, mutta suomalainen kesäklassikko, uudet perunat, toimii aina. Olen tänä kesänä keksinyt virittää perinteistä tilliä + voisulaa -reseptiä raastamalla kuumien perunoiden päälle muutaman ripauksen parmesan-juustoa. Tällä tavoin suomalaiset uudet perunat saavat tavallaan italialaisvivahteisen kuorrutuksen. Todellankin "om nom nom nom", kuten sanotaan.



(Loppuun vielä keksiaiheesta sellainen huomio, että Rainbow'n "Keksinautin täytekeksit" ovat yllättävän herkullisia.)

Tweet

Erityiset esineet #1: Markkamuki

Ajattelin, että voisin esitellä blogissa joitakin itselleni tärkeitä esineitä. Pahin materialistikauteni on ollut ohi jo jonkin aikaa (ts. rahat ovat lopussa), joten nyt on hyvä hetki katsoa, mitä kaikkea onkaan joskus tullut hankittua.

Aloitan Rahamuseosta matkamuistoksi ostamallani mukilla, jonka design on tyylitelty vanhan 100 markan setelin mukaiseksi. Valitettavasti asiaa ei aikoinaan osannut täysin arvostaa, mutta nyt jälkeenpäin on aivan kiistatonta, että viimeiseksi jäänyt markkasetelien sarja oli yksi kaikkien aikojen ja paikkojen tyylikkäimpiä valuuttakuoseja.

Markkasetelit näyttivät hyvin moderneilta ja rohkeilta verrattuna monien muiden valtioiden rahoihin: setelin kummallakin puolella oli suuri ja hyvin tunnistettava symboli tai hahmo, ja setelien väritys oli melko omaperäinen. Markkasetelit olivat jollain tapaa juhlavan oloisia: pieni kymppikin oli niin kuninkaallisen sinisävyinen, että sitä kohteli suurella kunnioituksella. Tasapaksut dollarit, eurot ja muut kalpenevat klassisten markkojen rinnalla. Tuntemistani valuutoista vain Australian dollari vastaa hieman markan värikkyydelle, mutta ehkä sittenkin aavistuksen verran liian räikeällä tavalla.

Hankin setelimukini helmikuussa 2006, kun olimme ainejärjestön retkellä Rahamuseossa. Pohdin ostosta melko pitkään, sillä olin vasta edellisen vuoden syksyllä muuttanut omilleni asumaan, enkä ollut vielä täysin varma siitä, millaisiin asioihin rahaa kannattaa tai ei kannata käyttää. Muki maksoi muistaakseni €25 tai €30, mikä on melko korkea summa pienestä mukista. Markkamuki on kuitenkin tuonut paljon iloa näinä vuosina: se on kestävää Arabian tuotantoa ja se on juuri passelin kokoinen silloin, kun kiire estää juomasta suurempaa kupillista teetä. Rahamuseossa oli myynnissä myös 500 markan seteliltä näyttäviä mukeja ja tavallaan ne olivat ehkä jopa tätä mukia hienompia, mutta satasen seteliltä näyttävän mukin vitsikkyys avautuu ehkä helpommin, sillä suuri viisisatanen oli loppujen lopuksi aikoinaan melko harvinainen nähtävyys; moni ei siksi välttämättä tunnista sitä aivan ensisilmäyksellä, mutta satasen tunnistaa.

Markkamuki liittyy olennaisesti myös tämän blogin historiaan: olin aloittanut blogin pitämisen juuri samalla viikolla helmikuussa 2006 ja Rahamuseoreissun jälkeen kirjoitin levyarvostelun Richard Ashcroftin Keys To The Worldistä, joka oli ensimmäinen tässä blogissa arvosteltu levy.

Käyttämättömiä setelimukeja näkee toisinaan mm. Huuto.net:issä korkein hinnoin, mutta itselleni ei olisi tullut mieleenkään säilöä mukia pakkauksessaan myöhempää jälleenmyyntiä varten. Suurimman ilon mukista saa arkisessa käytössä, kunhan muistaa tarjota siitä vain parasta teetä tai laadukkainta Pepsiä.

Tweet

Piano

Yläkerrassani asuu aloitteleva pianisti. On asunut jo pari vuotta. Alkuun soitto kuulosti välillä todella pahalta: epävireistä Ukko Nooaa ja sen sellaista. Nuori maestro on kuitenkin kehittynyt pikkuhiljaa ja nyt kappaleet sujuvat teknisesti jo aivan kohtalaisesti.

Biisivalintoihin toivoisin silti hieman lisää vaihtelua, sillä tällä hetkellä ohjelmistossa on vain kaksi teosta: Lumiukon tunnusmusiikki ja Axel F elokuvasta Beverly Hillsin Kyttä.

Tweet

Kevätrohkeutta

Tänään olin kaksi kertaa rohkea.

Ensin olin rohkea pulloroskiksella. Heitin roskiin ison pussillisen lasiroinaa ja tein sen oikein täydellä voimalla. Yleensä rikkoutuvan lasin äänen kuulemisen odottaminen oikein kouraisee mahanpohjasta, mutta tänään vain kaadoin kaiken lasin kerralla säiliöön ja nautin kilinästä!

Sitten olin rohkea syödessäni jäätelöä. Tai oikeammin olin ahne. Istuessani Tuomiokirkon portailla, jäätelöannoksestani pilkisti musta hius ja kun nyin sitä esiin kookosjäätelöstä, se osoittautui erittäin pitkäksi mustaksi hiukseksi. Jäätelö oli kuitenkin niin hyvää, etten voinut olla yltiöhygieninen, vaan jatkoin syömistä. Jälkeenpäin ystäväni kutsui tätä rohkeimmaksi jutuksi "pitkään aikaan".

Okei, ehkä nämä asiat eivät edes rekisteröidy todellisella rohkeusasteikolla. Mutta tämä voisi olla hyvä alku. Tästä voisi jatkaa vaikka tekemällä rohkeita päätöksiä kesän suhteen, esimerkiksi päättämällä lähteä koko kesäksi Itä-Eurooppaan junailemaan, tai jotain. Katselin jopa AllBarbadosJobs.com:iakin, hahah!

Tweet

Mietipä sitä, Alanis Morissette

Nälkäisenä mutta pihinä alennuin ostamaan teurasjäte-eineksen illallisekseni. Heti kassan jälkeen kuitenkin voitin peliautomaatista €12.

Olin siis yllättäen varakas, mutta jouduin silti syömään roskaa.

Se, jos mikä, on ironista.

... Jos ironian määrite on tämä.

Tweet

Logiikkaa

Toisinaan huomaan noudattavani hieman oudolta vaikuttavaa logiikkaa.

Esimerkiksi tänään.

Olin kaupassa vihannes- ja hedelmäosastolla. Tarkoitukseni oli ostaa tomaatteja, jotta saisin hieman arvokkaita vitamiineja keskellä pimeintä syksyä. Tomaatit näyttivät kuitenkin niin ankeilta ja kalpeilta, että päädyinkin ottamaan sitruunoita, koska ne olivat raikkaan keltaisia.

Ja ehkä niistäkin imeytyy Pepsiin ja Pepsin kautta minuun ainakin jotain vitamiineja.

Muuta: Suosittelen kaikille sushin ja muun japanilaisen ruoan ystäville uutta Tokyo 55 -ravintolaa Töölössä. Paikka on todella tyylikäs, palvelu on hienon asiallista - ja mikä tärkeintä; ruoka on erinomaista. Sushilajitelmien hinnat pyörivät suunnilleen samoilla kieppeillä esim. Ichibanien kanssa, mutta laatu ja raikkaus ovat mielestäni aivan eri tasolla.

Tweet

7 faktaa minusta

Tämä on niitä "meemejä". Kiitos Amoenalle haasteesta. Tässä säännöt:

1. Link to your tagger and list these rules on your blog.
2. Share 7 facts about yourself on your blog - some random, some weird.
3. Tag 7 people at the end of your post by leaving their names as well as links to their blog.
4. Let them know they have been tagged by leaving a comment on their blog.

Eli kerron seitsemän satunnaista faktaa itsestäni:

1. Pidän todella paljon apteekeista. Apteekeissa on jotenkin kliinisen siisti tunnelma, puhdas tuoksu ja asiallinen valo. Eriväriset ja -muotoiset lääkepaketit ovat kiinnostavia. On hauska ajatella, että apteekista löytyy ratkaisu lähes kaikenlaisiin vaivoihin; sellaisiinkin, joihin ei edes ajattelisi olevan lääkettä. Apteekeissa on pillereitä, tabletteja, voiteita, geelejä, liuoksia, nesteitä ja kaikenlaisia muita jännittäviä asioita. Suurissa apteekeissa, kuten esimerkiksi Forumia vastapäisessä Yliopiston Apteekissa, on ympäri apteekin kattoa kulkevat putkistot, joiden sisällä reseptilääkkeet suihkivat erityisissä kuljetuskapseleissa alakerran varastosta yläkerran apteekintädeille. Se on jotenkin futuristista. Ulkomaillakin haluan aina käydä paikallisissa apteekeissa ihmettelemässä outoja apteekkiasioita. Periaatteessa haluaisin apteekkiin ainakin kesätöihin, mutta en tietenkään voi päästä, kun en opiskele alaa.

2. Käytän omassa vessanpöntössäni aina veden siniseksi värjäävää raikastinta. Siitä tulee jotenkin freesi ja "hotellimainen" vaikutelma. Sinisestä pöntönvedestä on tullut minulle jo defaultti, ja muissa vessoissa hätkähdänkin aina toisinaan sitä, että vessan vedestä tulee... keltaista.

3. Joskus sateisina lauantai- (tai muuten vapaa-) aamuina satun kävelemään keskustassa Kaivokadulla sijaitsevan Mr. Pickwick -pubin ohi ja ajattelen, että olisi kiva viettää siellä iltapäivä olutta juoden. Tätä tapahtuu siis vain harmaina ja sateisina viikonloppuaamupäivinä. Jostain syystä ajatus houkuttaa minua, vaikka tiedän, että siitä seuraisi varmasti vain hyvin ankea päivä: tulisi ulos pubista vaikkapa joskus klo 17 ja ulkona sataisi ja olisi itse vähän humalassa ja koko ilta olisi silti vielä edessä. Se ei varmastikaan olisi kovin hauskaa, mutta silti sateiset viikonloppuaamut herättävät mielessäni tämän ajatuksen.

4. Huijaan joskus last.fm-statuksessani. Joskus jos kuuntelen esimerkiksi Oasiksen tai The Beatlesin levyä ja siirrynkin levynkuuntelusta joihinkin muihin puuhiin, esimerkiksi televisiota katsomaan, hiljennän vain tietokoneen äänen mutta jätän levyn soimaan, jotta last.fm-tilastoissani näille artisteille tulisi enemmän soittokertoja. Eli kappaleet siis tilastoituvat, vaikka en kuuntele niitä. En tiedä, mitä tämä hyötyä tästä on yhtään kenellekään, mutta silti joskus teen niin. En usein, kuitenkaan.

5. Ehkä edelliseen liittyen, kerron joskus muulloinkin aivan tyhmiä valkoisia valheita. Esimerkiksi nyt kesällä pelasin töissä päivän lopuksi jotain nettiflipperiä. Työkaverini käveli koneeni ohitse ja kysyi, pelaanko paljonkin flippereitä. Sanoin, että pelaan melko paljon - vaikka todellisuudessa en pelaa ollenkaan. Hän jatkoi kysymällä, mikä on suosikkiflipperini. Taisin vastata, että pidän Pirates of the Caribbean -flipperistä - vaikka olen pelannut sitä vain yhden kerran (ainoa kerta viimeiseen 10 vuoteen, kun olen ylipäätään pelannut flipperiä). En lainkaan tiedä, miksi minun piti yrittää todistella työkaverilleni tätä fiktiivistä flipperi-intoani. Välillä vain valehtelen näköjään aivan vahingossa.

6. Asetan itselleni aivan liian vähän haasteita. Tähän mennessä elämässäni lähes kaikki asiat ovat onnistuneet melko vähällä vaivalla ainakin aivan kohtalaisen hyvin. Esimerkiksi lukiossa en ikinä tehnyt läksyjä iltaisin puolta tuntia pidempään. Minuun on iskostunut, että vähäiselläkin yrittämisellä pärjää. Mutta joskus minua kaivertaa ajatus siitä, mitä kaikkea voisinkaan saavuttaa jos joskus yritttäisin täysillä jotain sellaista, joka ei onnistu minulta aivan luonnostaan.

7. En tiedä suvustani lähes mitään. Perheemme ei oikein ikinä pitänyt tiiviitä yhteyksiä muuhun sukuun silloin kun olin pieni, eikä tilanne tietysti nytkään ole sen kummempi. Minulla ei esimerkiksi ole aavistustakaan, montako sisarusta vanhemmillani on / oli. En tiedä, missä isovanhempani ovat syntyneet, tai mitään muuta sellaista, mitä yleensä luultavasti tiedetään omasta suvusta. Toisaalta on helpottavaa, ettei tarvitse joka kesä osallistua tylsiin sukujuhliin, mutta toisaalta olisi kiva, jos tuntisi vaikka isän veljen vaimon veljen, joka olisi Finnairilla töissä ja voisi hommata halpoja lentolippuja. ... Katson siis näköjään tätäkin asiaa taas vain omasta henkilökohtaisesta hyötynäkökulmastani.

_________

Noin. Hmm... se taisi mennä vähän synkäksi loppua kohti jotenkin. Enkä tunne seitsemää bloggaajaa, joten en voi haastaa seitsemää, mutta haastan silti seuraavat hyvät blogit: wrybaby, Aberdeen Diaries, Aamiainen Tiffanylla, One To Blame, tankearkivet ja Matka, päivä, kirja.

Tweet

Rotsismi

Rotsismi (engl. coatism) on tärkeä aihe, josta minun on pitänyt kirjoittaa tänne jo pitkään. Rotsismi on itsekehittämäni filosofia, jonka mukaan takit ovat hyvin tärkeitä ja niille pitäisi suoda paljon arvostusta. Monesti arvokkaimman asusteen status kohdistetaan kengille, mutta se on täysin väärä lähestymistapa. Kengät ovat loppusilaus - piste i:n päälle - kun taas takki on kaiken keskipiste ja jo visuaalisestikin jopa yli puolet koko kokonaisuudesta.

Aidon rotsistin mielestä takki on vaatekappaleista ehdottomasti merkittävin ja pukeutumisessa ensisijaisin. Rotsisti pitää takeistaan hyvää huolta, eikä esimerkiksi luentosalissa koskaan taittele arvokasta takkiaan vain tuolin selkänojalle, vaan laittaa sen aina naulakkoon - aivan mieluiten rotsisti ripustaisi takkinsa hyvään hengariin, jos se vain on mahdollista.

Rotsismin harjoittaja on innoissaan syksystä ja viileistä kesistä, koska silloin on mahdollista käyttää parhaimman näköisiä - juuri sopivan ohuita mutta silti varteenotettavia - takkeja. Talvisin rotsisti joutuu tekemään kompromisseja lämpimyyden suhteen ja ehkä jäämään kylmimpinä pakkaspäivinä jopa kokonaan sisätiloihin, sillä GoreTex-/untuvahirvitystakit ovat rotsistille vain aivan viimeinen, hätätapauksissa pakolla käyttöön otettava oljenkorsi.

Annoin itse itselleni muutama vuosi sitten rotsistin lupauksen, että en ikinä kulkisi vaatekaupassa hienon takin ohi, vaan hankkisin sen itselleni, jos suinkin vain mahdollista. Jos takin tarvetilanne on tasainen 50-50, rotsisti ottaa takin, ettei tarvitsisi jäädä jossittelemaan. Mikään ei kalva rotsistia enemmän, kuin omaa arkuutta saavuttamatta jäänyt loistotakki. Itselleni näin kävi viime talvena, ja yhä edelleen vietän sen takia joskus unettomia öitä. Ajattelin, ettei Sandin tyylikäs, mutta melko ohut villakangastakki olisi ollut riittävä Helsingin talven kylmissä tuulissa ja jätin sen ostamatta, koska se oli erittäin hintavakin. Talvi kuitenkin osoittautui ennätysleudoksi ja kun myöhemmin näin kyseisen takin pari kertaa kaupungilla, mieleni valtasi omaa tyhmyyttäni soimaava harmistus ja rotsistin koodin rikkomisesta aiheutunut mielipaha. Ohi jätetty takki kalvaa rotsistia ja kertautuu myös myöhemmin: en usko, että näen tänä talvena yhtään niin hienoa takkia, kuin viimevuotinen menetetty mahdollisuus, joten en välttämättä voi hankkia uutta talvitakkia tänäkään vuonna.

Viime aikoina on kuitenkin ollut onnellisiakin rotsismitapahtumia. Olin eilen Kaapelitehtaalla Design Market -messuilla ja löysin sieltä erittäin hyvin istuvan, harmaan Makia-merkkisen takin, joka on valmistettu Suomessa ja jossa ei ole ollenkaan erillistä vuorta, mikä tekee takista mukavan kevyen mutta silti jämäkän.

Hyvä takki tuo rotsistille monentasoista iloa ja kohottaa itseluottamusta. Joskus keväällä olin syömässä UniCafessa opiskelukaverini kanssa, kun joku hänen vanhempi opiskelukaverinsa tuli tervehtimään häntä. Tämä kaveri oli valmistunut tilastotieteen tai jonkin vastaavan aineen maisteriksi useita kuukausia sitten, mutta harmitteli epätoivoisena sitä, ettei ollut löytänyt koulutustaan vastaavaa työtä. Tunsin häntä kohtaan totta kai sympatiaa, mutta tosirotsistina saatoin vain vaivoin olla huomauttamatta häntä siitä, että hänen pitkittynyt työnhakuprosessinsa saattoi suurelta osin johtua väärästä takista: hänellä oli päällään tummanvihreä, Simo Vaatehuoneelta -kansitakki, johon oli vieläpä ommeltu koiran päätä kuvaava merkki. Oikealla takilla hän olisi varmasti saanut extrapontta ja -intoa työnhakuun.

Takki on tärkeä työrupeaman molemmissa päissä. Viime vuoden kesällä, kun otin lopputilin töistäni, marssin paras takkini päälläni työnantajan toimistolle eroilmoitus kourassani. Oikein valittu takki vähintään tuplasi muutenkin mukavan tunnelman.

Loppuun vielä pari valittua Oasis-videota YouTubesta, sillä Oasis ja muut Englannin pohjoisosista tulevat rock-yhtyeet ovat kautta aikojen olleet esimerkillisiä rotsismin sanansaattajia. Monesti kuumissa tv-studioissa tai kesäkeleillä ulkona esiintyessäänkin Oasiksen soittajilla on yllään näyttävät takit. Yksi legendaarisimmista esimerkeistä on ehkäpä Liamin anorakki Glastonburyn festivaaleilla kesäkuussa 2004. Vain vakavan tason rotsisti kykenee tällaiseen suoritukseen.


Oasis - Whatever, Top of The Pops, 1994


Oasis - D'You Know What I Mean?, 1997

Tweet

Normipäivä / Tulossa vanhaksi (Kupongit)?

Tänään oli ensimmäinen arkipäivä yli neljään kuukauteen, kun en ollut töissä. Ei sinänsä mikään kovin ihmeellinen asia yleisesti tietenkään, mutta en vain ole tottunut olemaan näin pitkiä yhtäjaksoisia pätkiä töissä.

Tavallinen normipäivä pitkästä aikaa tuntui todella hyvältä. Sai nukkua myöhään, lukea Hesarin rauhassa ja silti ehti vielä nähdä siskoa ja lukea tenttiinkin.

Mielestäni työviikon ei pitäisi muutenkaan olla viisipäiväinen. Muodottomia arkivapaita tarvitaan: ne ovat juuri niitä päiviä, jolloin parhaat ideat syntyvät.

Tai eivät tietenkään aina. Tänään en ainakaan keksinyt yhtään mitään hyödyllistä; nautin vain. Mutta se on hyvä niinkin.

Hesarin Nyt-liitteessä oli taas hieman asiantuntematon pop-juttu, ja nyt yllättäen yleensä luotettavalta Otto Talviolta. Talvio perusti suuren osan Kings Of Leon -artikkeliaan hehkuttamalla sitä, miten KOL tekee loppuvuodesta Britanniassa stadionkiertueen, joka huipentuu 100 000 katsojaa vetävälle Wembleylle. Oikeastihan kyseessä on areenakiertue, jonka päätepysäkki on n. 12 500 paikan sisähalli Wembley Arena. Nämä menevät monesti sekä faneilta että toimittajilta sekaisin, eikä virhe sinänsä ole paha, mutta onhan se nyt aivan eri asia soittaako bändi "Wembleyllä" legendaarisella stadionilla vai viereisessä entisessä uimahallissa.

Muuta:

Olen ehkä tulossa vanhaksi. Tai siis, ainakin minulla on se käsitys, että vanhat ihmiset leikkaavat kuponkeja irti lehdistä. Itse olen nyt sortunut tähän n. kuukauden sisällä jo kolme kertaa, joista kaksi tapahtui tänään! Kahta kuponginleikkausta voin joten kuten perustellakin: toisella saa limsan kaupan päälle Subwaystä ja toisella saa muutaman euron alennuksen Anttilasta ostetusta CD-levystä, mutta yksi kuponki on hieman kyseenalainen: sillä saa 25% alennuksen mistä tahansa miesten tuotteesta KappAhlista. Hieman epäcoolia. Lisäksi kuponkia leikatessani ajattelin vieläpä käyttäväni sen hankkiakseni vyön. Vielä epäcoolimpaa. Mutta totuus on, että KappAhlissa on hyviä vöitä, niissä on erilainen lukitusmekanismi kuin missään muualla. Mutta ei vyön ostamista silti pitäisi suunnitella niin paljon, että riipii irti kuponkeja Hesarista.

Tweet