Entisen The Verve -laulajan Richard Ashcroftin kolmas sooloalbumi on tavallaan hyvä, mutta tavallaan turhauttava - siksi, että se voisi olla paljon parempikin. Ashcroftin kahta aiempaa soololevyä on kritisoitu niiden musiikillisesta laimeudesta, energisyydettömyydestä ja jousisovitusten ylimitoitetusta käytöstä. Joten mitä tekee kritiikin oikeellisuuden itsekin ainakin jossain määrin tunnustanut Ashcroft kolmannella soolollaan? Tarjoaa lisää sitä samaa: balladeja, jousia ja liiallisen hiottua soundia.
Aloituskappale Why Not Nothing? on poikkeuksellisen reipas rallatus ja nostaa kuuntelijan odotuksia, mutta jo seuraavassa kappaleessa Music Is Power palataan aikaisempien levyjen hyvin kevyeen ja mitäänsanomattomaan linjaan. Ei tässäkään kappaleessa mitään vikaa ole, se soljuu jousien avulla mukavasti läpi ja melodiakin on kohtuullinen, mutta jotain jää kaipaamaan. On aika hankalaa uskoa, että tämä on sama mies, jolle brittilehdistö 1990-luvun puolivälissä antoi lempinimen "Mad Richard". Nyt hulluudesta ei ole tietoakaan, vaan Ashcroft pelaa varman päälle ja välttää riskejä. Toisaalta - kuten kollegansa Liam Gallagherin tapauksessa - Ashcroftin ääni on niin komea (ja vain parantuu iän karttuessa!), että sitä kestää kuunnella hieman vaisummissakin biiseissä.
Koska kappalemateriaali on kuitenkin kohtuullista ja paikoin jopa erinomaista (ensimmäinen single Break The Night With Colour, hieno balladi Words Get In The Way ja synkeän tunteellinen Cry Til The Morning ovat ihan Urban Hymns -tasoisia sävellyksiä), olen tullut siihen tulokseen, että Richard Ashcroftin pettää hänen taustabändinsä ja tuottajansa. Rumpali Pete Salisburykään ei saa soittoonsa samanlaista intoa kuin Verven albumeilla. Ja Chris Potter, joka teki Urban Hymnsistä hiotulla, mutta ilmavalla ja energisellä tuotannollaan yhden kaikkien aikojen klassikkoalbumeista, hioo Ashcroftin sooloteoksia liikaakin - siihen asti, että niistä on henki poissa. On esitetty myös (todennäköisesti oikeaan osuvia) arvailuja, että mm. Ashcroftin laajamittainen pilvenpolttelu on rauhoittanut häntä liikaakin, ainakin musiikillisesti.
Hieman vanhanajan groovea ja asennetta löytyy albumin nimiraidasta Keys To The World, jossa naislaulajan vokaaliriffi luo uhkaavaa ilmapiiriä ja Ashcroft kehittelee hienoja, rytmillisesti katkonaisia melodioita. Silti siitäkin puuttuu Verven rytmiosaston rentous ja taidokkuus, jota ei ilmeisesti ole sessiomuusikoiden kanssa mahdollista jäljentää.
Kritiikistä huolimatta pitäisin Keys To The Worldiä silti Richard Ashcroftin parhaana sooloalbumina tähän mennessä. Se ei missään nimessä ole huono levy, mutta sukupolvensa yhdeltä nerokkaimmista artistilta voisi vain odottaa paljon enemmänkin, ja ainakin rohkeampaa uudistumista liki neljän vuoden julkaisutauon jälkeen.
Arvio: 3/5
Kuuntele:
Why Not Nothing?
Break The Night With Colour
Keys To The World
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti