Täyttä ymmärrystä vailla

Kävin tänään alkuillasta Tennispalatsissa katsomassa vasta nyt Suomen valkokankaille päässeen Ghibli-studioiden animaation Pom Pokon vuodelta 1994. Itse elokuva oli jälleen kerran takuuvarman kekseliästä, hyperidearikasta Ghibli-tyyliä, mutta elokuvakokemus kokonaisuudessaan jätti hieman toivomisen varaa.

Ongelma oli siinä, että yleisöstä enemmistö oli lapsia. Jo ennen salin valojen sammumista vierustoverini söi popcornia lattialta ja hihkui puolen minuutin välein "Millon tää alkaa? Mitä kello on nyt?" Todelliset ongelmat alkoivat kuitenkin vasta filmin lähdettyä pyörimään: kun elokuvan roolihahmot lausuivat ensimmäiset repliikkinsä japaniksi, yleisön joukosta kuului mm. kärsimätön huuto "Mä en tajua tästä mitään! Nää puhuu jotain ihan outoa ruotsia!" sekä vielä suorasukaisempi "Buuu! Buuuu!", jota vielä tehostettiin nyrkin heristyksellä.

Tätä sitten kesti ehkä puoli tuntia (ja kuten tiedämme: puoli tuntiakin voi tuntua hyvin pitkältä ajalta!), jonka jälkeen pari perhettä poistui salista. Jäljelle jäi kuitenkin ainakin yksi isä, joka luki tekstitystä häiritsevän kovaan ääneen lapsilleen.

Ei tietenkään ole lapsen itsensä vika, jos ei ymmärrä puhuttua japania tai kirjoitettua suomea. Kyllästyyhän siinä. Vanhemmat voisivat kuitenkin käyttää hieman ennakkoharkintaa ennen kuin tuovat jälkikasvunsa katsomaan elokuvaa, jostä näillä ei selvästikään ole edellytyksiä nauttia. Vaikka elokuva onkin piirretty, ei se tarkoita sitä, että kyseessä olisi välttämättä lastenelokuva. Alle kouluikäinen ei vielä pysy tekstityksen vauhdissa, joten häntä ei kannata viedä muihin kuin dubattuihin tai kotimaisiin elokuviin. Muutenkin Pom Poko on pienille lapsille ehkä hieman liian outo ja pelottava: elokuvassa on mm. pelottava hirviöparaati, jossa luurangot ja liekehtivät tiikerit ryntäilevät pitkin Tokion esikaupunkeja ja lopun kulminaatiokohtauksessa pääosan pesukarhut taikovat kivespusseistaan valtavan, kultaisen purjeveneen, jolla seilaavat tuonpuoleiseen tapaamaan Buddhaa.

Yksi syyttävistä sormistani osoittaa siis pienten lasten vanhempia kohti, ja toista heristän Finnkinolle. Yhtiollä on varmasti tiedossa, etteivät Ghiblit useimmiten ole suoranaisia lastenelokuvia - eivät varsinkaan dubbaamattomina. Perheyleisöä kohtaan on suorastaan harhaanjohtavaa sijoittaa näitä elokuvia iltapäiväohjelmistoon: en usko, että kovin moni n. 10 euroa lipuista maksanut ja kesken näytöksen salista poistunut lapsiperhe palaa elokuviin ainakaan kovin pian. Hommasta menee siis maku oikeastaan kaikilta: lapsia tuskastuttaa, kun he eivät ymmärrä elokuvaa, ja muuta yleisöä rasittaa lasten ymmärtämättömyydestä seuraava sekasorto. Useimmista aiemmista Ghibli-elokuvista on ollut tarjolla näytöksiä myös myöhemmin illalla, kun lapsiperheet ovat jo nukkumassa - miksi ei tästä?

Tweet

Elokuva: Ponyo

Japanilainen Studio Ghibli on kuin animaatioelokuvan Beatles: se tekee täysin omaa asiaansa täysin omalla tyylillään ja onnistuu kaikessa paremmin ja helpommin kuin kukaan muu. Jokainen sen elokuvista on juuri omalla tavallaan täydellinen ja kestää uusintakatseluita vaikka kuinka monta kertaa.

Ghiblin tuorein elokuva on Japanissa viime vuonna ja täällä viime perjantaina ensi-iltansa saanut ihana Ponyo. Elokuvan vauhdikas ja moniulotteinen tarina kertoo päällisin puolin pienestä kalatyttö Ponyosta, joka ystävystyy 5-vuotiaan Sosuke-pojan kanssa ja haluaa siksi muuttua ihmiseksi. Oikeastaan pääosassa on kuitenkin huikaisevan hienosti animoitu meri, joka tarjoaa puitteet koko seikkailulle: Japanin myrskyisät rannat ja muhkeina vellovat aallot luovat elokuvalle hyvin erityislaatuisen tunnelman.

Vaikuttavinta Ghiblin elokuvissa yleensäkin on se, millä tavalla ne noudattavat aivan omanlaistaan logiikkaa, joka kuitenkin toimii kiistattoman täydellisesti. Ponyokin on kuin unta: mitään outouksia ei erikseen selitetä, mutta kaikki tuntuu silti luonnolliselta ja selkeältä. Kai nyt on sanomattakin selvää, että vedessä asuva yrmeä velho tarvitsee kuivalla maalla liikkuessaan kastelukannuviritelmää pitääkseen jalkansa kosteina tai että myrskyn jälkeen vesi on täynnä esihistoriallisia kaloja, joiden latinankieliset nimet ovat nuorille päähenkilöille täydellisen tuttuja? Ponyon tarina on ensimmäisestä minuutista viimeiseen asti todella vauhdikkaasti ja kiehtovasti kerrottu: elokuva ei sisällä lainkaan turhia suvantovaiheita, joihin useat länsianimaatiot tapaavat juuttua. Ghibli ei koskaan mene yli siitä, mistä aita on matalin, vaan luottaa tarinoidensa vetovoimaan ilman tyhmentämistä ja sokerointia.

Rikkaan tarinankerronan lisäksi Ponyo on tietenkin myös visuaalisesti aivan uskomattoman yksityiskohtainen ja kauniisti toteutettu. Vesi ei koskaan ole animaatioissa helppo miljöö, mutta Ponyon taianomainen merimaailma hyökyy suoraan katsojan päähän. Tyrskyjä ja tyyniä on hyödynnetty vaikuttavalla tavalla ja kaikki merenelävät kuten kalat, ravut, meduusat ja aaltomaiset jumalattaret on saatu liikkumaan ihmeellisen luonnollisesti. Esimerkiksi kohta, jossa Ponyon pienet sisarsintit syöksyvät ylös merenpohjasta kullanhohtoisina kimaltaen, tallentaa valkokankaalle unohtumattomasti jotain sellaista, jota yleensä näkee vain unissa. Kunnianhimoinen yksityiskohtaisuus jatkuu myös äänisuunnittelun ja musiikin puolelle: meren kohinat ja veden ala- ja yläpuoliset äänivaihtelut on hyödynnetty mielikuvituksellisesti ja musiikki vaihtelee hilpeästä japanilaispopista mahtipontiseen Wagner-tyyliseen vyörytykseen. Joka hetki Ghibli heittää ruudulle tai kaiuttimiin jonkinlaisen yllätyksen, eikä ei koskaan sorru ilmiselvyyteen.

Studio Ghibli on näinä aikoina todella lämmittävä poikkeus: Ghiblin arvojärjestyksessä mielikuvitus, kekseliäisyys ja hauskuus menevät reilulla mitalla esimerkiksi kohderyhmäajattelun tai voiton maksimoinnin edelle. Oikeisiin asioihin panostaminen onkin varmasti tärkein syy siihen, miksi Ghibli onnistuu niin erinomaisesti. Useista lehdistä on voinut lukea, että Ponyo on lastenelokuva, mutta todenmukaisemmin ilmaistuna se on itse asiassa lapsista kertova elokuva aivan kaikille, jotka haluavat kokea jotain täysin ainutlaatuista ja erikoista. Ponyon nähtyään ei voi kolmeen päivään olla hymyilemättä. Ja se jos mikä on kaikkein arvokkainta

Tweet

Hämmentävät kiinalaiset

Mainitsinkin jo pari viikkoa sitten, että olen viime aikoina kohdannut kiinalaisissa ravintoloissa hyvin hämmentäviä tilanteita. Aiempia on melko vaikea selittää, mutta eilen tuli taas yksi uusi lisää.

Käväisin töiden jälkeen kotikadullani sijaitsevassa kiinalaista ruokaa tarjoavassa ravintolassa. Heti sisään tullessani kassalla seisova nuori neiti esitti tiedustelun: "Tuleeko nuudelikastike?" Ajattelin, että ehkä tämä on jokin standardilisuke, jota kysytään kaikilta asiakkailta. Vastasin siis "Joo", kuten on tapana vastata kaikkiin hieman hämmentäviin kysymyksiin.

Sitten syvennyin ruokalistan pariin. Kuitenkin ennen kuin olin ehtinyt löytää haluamani, minulta kysyttiin uudestaan "Nuudelikastike?" Vastasin toistamiseen myöntävästi ja lisäsin "... Ja friteerattua kanaa mukaan, kiitos." Ajattelin siis saavani yhden annoksen kanaa jonkinlaisella innokkaasti tarjotulla nuudelilisukkeella. Kassaneiti kuitenkin veloitti kahden annoksen hinnan, mikä oli parasta vain hyväksyä (viime viikkojen kokemusten jälkeen en enää uskalla uhmata kiinalaisten ravintoloiden asiantuntijatyöntekijöiden käskyjä).

Kotona huomasin, että olin tosiaan saanut mukaani kaksi annosta: paistetuiksi nuudeleiksi osoittautuneen "nuudelikastikkeen" sekä friteeratut kanat. Ei siinä mielessä mitenkään huono juttu, että yleensä kyseisessä ravintolassa käydessäni tilaan aina paistetut nuudelit mukaan, mutta ihmettelen vain, miten he oikein tiesivät? Eivät kai he mitenkään voi muistaa, kun kävin paikassa edellisen kerran ehkä viime vuoden puolella ja tässä välissä on käynyt satoja ja taas satoja asiakkaita? Ja jos he jostain kumman syystä kuitenkin muistivat minut ja tavallisen nuudelitilaukseni, miten olisin voinut tällä kertaa kieltäytyä siitä?

Se kaikki on hyvin hämmentävää.

Muuta 1: Hayao Miyazaki -elokuvien ahmimisputki jatkui eilen pätkällä Naapurini Totoro. Vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä sekopäisellä tavalla kiehtova kuin Liikkuva linna tai Henkien kätkemä, oli se silti erittäin hieno ja koskettava elokuva. Etenkin hieman häiriintyneesti virnistelevä Totoro ja sähkölinjoja pitkin kipittävä Kissabussi olivat riemastuttavia! Ja tunnusmelodiaa on mahdotonta saada kai enää ikinä pois päästä. Tot-to-roo, Tot-too-ro, Tot-to-roo, Tot-too-ro...

Muuta 2: Tämä postaus on kuvitettu Sunkist-tölkillä sen vuoksi, että lueskelin sattumalta jotain New Order -foorumia, jossa spekuloitiin, paljonko kahisevaa käteistä bändi on tienannut Blue Mondayn uudelleenjulkaisuilla, remixeillä, lisensoinneilla ja mainostuotoilla. Biisihän on esiintynyt mm. juuri Sunkist-limsan mainoksessa: "How does it feel / When a new day has begun / When you're drinking in the sunshine / Sunkist is the one"! Ja nyt maistuisi raikas Sunkist (se on oikeasti appelsiinilimsojen kärkikandidaatteja).

Foorumilta löytyi myös linkki ehkä maailman tavallaan nörteimmälle sivustolle: Blue Monday Owners' Clubiin. Se on sivu, jossa Blue Monday -singlen alkuperäisen vuoden 1983 painoksen omistavat fanit esittelevät vinyylikiekkoaan "taiteellisissa" kuvissa. No, tällaista tuskin enää tullaan näkemään digitaalisten musiikkiformaattien vallatessa enenevissä määrin alaa, joten nyt taitaa olla aika nauttia Peter Savillen legendaarisesta levynkansidesignista.

Muuta 3: Babyshambles-foorumilta löytyi melko hauska ja outo runo Heroin in Whiskas. Etenkin lopun yllätyspäätös oli huvittava.

MP3:

New Order - Blue Monday [lähde]
Morrissey - Why Don't You Find Out For Yourself [varalinkki] [lähde]

Tweet

Henkien kätkemä ja Liikkuva linna

Japanilaisen animaatio-ohjaajan Hayao Miyazakin legendaarisen Studio Ghiblin tuottamien elokuvien vaikutuspiiristä ei ole viime vuosina voinut paeta. Oscar-voittaja Henkien kätkemän menestyksen jälkeen Miyazakin studioiden vanhempaakin tuotantoa on tuotu suomalaisiin elokuvateattereihin roppakaupalla.

Jostain syystä en ollut kuitenkaan ennen eilistä nähnyt ainuttakaan Miyazakin elokuvaa. Aurinkoisena sunnuntaipäivänä pääsin näkemään sekä Henkien kätkemän että Liikuvan linnan ja jäin sen verran tiukasti koukkuun, että nyt haluaisin nähdä kaikki muutkin!

Kumpikin elokuva oli aivan lumoava. Ensinnäkin ne olivat aivan henkeäsalpaavan taiturimaisesti piirrettyjä. Katsoessa oli lähes koko ajan "Oho, vau..." -tunne. Studio Ghiblin tyyli on samaan aikaan sekä nostalgisen yksityiskohtainen että modernin kolmiulotteinen. Visuaalinen kokonaisvaikutelma on erittäin tyylikäs ja luonnon elementit, kuten aurinko, pilvet ja tuuli ovat äärimmäisen hienosti toteutettuja.

Henkien kätkemässä ja Liikkuvassa linnassa oli hienoa myös se, että niiden maailmoissa oli omanlaisensa logiikka, joka yhdisti hienosti puolia sekä realistisesta tosimaailmasta että fantasian piiristä. Totta kai jumalilla on jossain kylpylä. Tietenkin Löyhkäjumala on sen pelätyin asiakas. Epäilemättä on olemassa taitavia velhoja, jotka ovat niin turhamaisia, että kiukustuvat ja muuttuvat vihreäksi mönjäksi, kun heidän hiusväripurkkinsa on kylpyhuoneen siivousoperaation aikana siirretty väärille paikoille. Miyazaki onnistuu vetämään katsojan niin syvälle kiehtovaan maailmaansa, että kaikessa outoudessa on kiistatonta järkeä.

Parhaat elokuvat ovat sellaisia, joita jää jollain tapaa alitajuisesti miettimään vielä pitkäksi aikaa filmin päättymisen jälkeen. Henkien kätkemä ja Liikkuva linna ovat juuri sellaisia elokuvia. Itse ainakin pälyilen tästedes aina välillä taivaalle, josko siellä näkyisi paperinukkien jahtaama lohikäärme, tai horisontin taa, jos sieltä yhtäkkiä puksuttaisikin esiin tulidemonin ohjastama mekaaninen linnakone. Nämä elokuvat nähtyään ei oikein voi enää olla pälyilemättäkään moisien asioiden varalta.

MP3: Air - Kelly Watch The Stars [lähde]

Tweet