Viimeisten viiden vuoden aikana on käynyt selväksi, että Coldplay on planeetan suurin ja suosituin rock-yhtye tällä vuosituhannella. Edellisellä albumillaan X&Y se lisäsi melankoliseen ja yleispätevään brittipoppiinsa U2-tyylisiä äänimaailmoja, valloitti maailman stadionit ja myi yli 10 000 000 levyä.Coldplaytä on sittemmin syytetty liiasta laimeudesta, Chris Martinin sanoituksia on kritisoitu hölynpölyksi ja brittiläisen motelliketjun tutkimuksen mukaan bändin kappaleet ovat suosituinta nukahtamismusiikkia. Näistä lähtökohdista sisuuntuneena yhtye on pyrkinyt tekemään neljännestä albumistaan aiempia rohkeamman, kokeilevamman ja yllättävämmän.
Ja tulos on enemmän tai vähemmän onnistunut. Läkähdyttävästi nimetty Viva La Vida or Death And All His Friends on oikeastaan niin kokeileva ja yllättävä levy, kuin kymmeniä miljoonia myyvältä mainstream-rockbändiltä on ylipäätään mahdollista odottaa. Se ei ole achtungbabymäinen uudelleensuuntaus ja pankinräjäytys, mutta se on rohkea rajanavaaja Coldplayn oman kykypaletin sisällä.
Chris Martin kirjoittaa yhä kertosäkeitä stadionyleisöjen laulettaviksi – ja mikäs siinä. Coldplayn melodiat ovat edelleen vahvoja ja kiinnostavia ja uudenlaiset soundimaailmat vain esittävät ne hieman erilaisessa valossa kuin aiemmilla levyillä. Lähinnä tämä tarkoittaa tuottajana toimineen Brian Enon iänikuisia syntetisaattorimattoja, mutta myös esimerkiksi Yes-kappaleen itämaisia viuluja ja Strawberry Swingin länsiafrikkalaisen rennonkuulaita kitaroita. Myös bändi itse soittaa hieman eri tavalla kuin ennen: rummut ja rytmit on tuotu entistä enemmän etualalle ja useimpien kappaleiden taustoissa on miellyttävää potkua. Esimerkiksi singlebiisissä Violet Hill rummut ovat hyvin painokkaat ja Lost!:ista saisi vaikkapa Timbalandin avustuksella melkeinpä r'n'b:tä.
Suurin muutos on kuitenkin itse asiassa kappalerakenteissa: ne eivät noudata perinteistä kaavaa, vaan useampikin biisi levyllä sisältää itse asiassa kaksi kappaletta yhdessä. Pohjimmillaan ne ovat edelleen melankolisia keskitempoisia pianoballadeja, mutta melko kekseliäät sovitukset tuovat niihin uudenlaista puhtia ja lisäävät niiden kiinnostavuutta. Ja mikä tärkeintä, levy sisältää yhden päivänselvän klassikobiisin: nimikappale Viva La Vidasta voi odottaa tulevan samanlaisen "itsestäänselvän" yleisklassikon kuin vaikkapa Where The Streets Have No Name tai Wonderwall.
Itselleni pahin ongelmakohta missä tahansa Coldplayn levyssä on kuitenkin Chris Martinin laulutyyli. Viva La Vida or Death And All His Friendsillä Martin ei puhkea kiusalliseen tekoempaattiseen falsettiinsa yhtä usein kuin aiemmin, mutta hänen äänessään on yhä jotain vaikeasti määriteltävää ärsyttävää maireutta ja teennäisyyttä. Itse laulusuorituksissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa – tunteellisissa rockbiiseissä kuulijan olisi vain mukavaa päästä osalliseksi illuusioon, että laulaja todella tarkoittaa sanojansa, mutta Coldplayn levyillä tämä ei ainakaan itseltäni oikein onnistu.
Viva La Vida or Death And All His Friends siis uusii Coldplayn menestyksekästä tyyliä melko miellyttävällä tavalla. Uudistus ei ole kovin raju, mutta ei kai sellaista pitäisi edes vaatiakaan. Tältä kuulostaa moderni listarock vuonna 2008 – ja täytyy sanoa, että se kuulostaa erittäin hyvältä.
3/5
MP3: Strawberry Swing [lähde]
Tekstit
4 kommenttia:
Joopa joo... Viva la vidasta uusi wonderwall/where the..., eipä taida tulla. Kohtuullisesti radiosoittoa novalla ja jouluna jo unohdettu. Vaikka pidänkin coldplaysta niin kyllä fakta on se että bändi on sementoinut asemansa radioheadin ja valtavirran väliin. Kysyppäs kadunmieheltä pumpusta, never heard. Joten bändiä ei voi sanoa "isoksi" kuin huonona vitsinä. Hyvää musaa, mutta eihän niitä oikein todellisina rokkareina voi pitää, se vaatii katu-uskottavuutta. Vähän niinkuin arctic monkeys, hyvää musaa, mutta mutta mutta...
Okei, no, sanoin tässä Coldplaytä "rock-yhtyeeksi" lähinnä sen takia, että se on hyvin mitäänsanomaton ja helposti heitettävä termi. Katu-uskottavuushan tosiaan puuttuu aika selkeästi.
Mutta olen 100% eri mieltä sun kanssa bändin tunnettuudesta. Olihan se Suomenkin listalla sijalla 2 ja varmaan jokainen lukiolaistyttö ympäri Suomen nimeää Coldplayn nykyään (Kentin ohella) suosikkibändikseen.
Ehkä ekalla levyllä Coldplay saattoi olla vähän lähellä Radioheadia, mutta jo toinen levy oli selkeä, suora ja peruuttamaton siirtymä valtavirtaan.
Veikkaan, että Viva La Vida -biisiä tullaan kuulemaan vielä miljoonassa mainoksessa / urheilu-ohjelmassa, jne., jne., jne. Se jää roikkumaan, ei ole jouluna unohdettu.
Sitten voisitko selittää ton Arctic Monkeys "mutta mutta mutan"?
Siis x&y oli paras levy vuosiin ja peri esim oasiksen samana vuonna julkaistun 100-0. Mutta vähän ihmetyttää että jos kerran stadion sointu on jo likipitäen näpeissä niin mennää ryssimään hommat afrikkalaisilla kanteleilla... Olisivat vääntäneet nuppeja vaan kaakkoon!!
Onko mainos/urheiluohjelma sinällään soittoa? Se että biisi on vuoden soitetuin radiotaajuksilla on(eims. dont look back in anger oli).
No ok, on se melko tunnettu, mutta ei se U2, Rollarit, Oasis kategoriassa vielä ole.
Kirjoitit joskus aiemmin että arctic monekyesin toista levyä on odotettu kuin oasiksi toista aikoinaan. ok pumppu, mutta mihin ne hävis? Vai pitääkö oottaa seuraavat q-magazine juhlat että ne pääsee taas lehteen?
Hmm, eli sulle Coldplayn hyvin vaatimatonkin uudistuminen taisi olla vähän liian järkyttävää. Mä oisin voinut ottaa "afrikkalaista kanteletta" vielä vähän rohkeamminkin, nythän se on vain vähän päälle (tai hyvin kauas alle) liimattu mauste.
En tarkoittanut esim. urheiluohjelmissa biisin käytöllä ns. "soittoa", vaan sitä, että se nimenomaan "liimautuu" erottamattomaksi osaksi arkisia rutiineja, tms. Eli sitä, että maailmassa on hyvin monia tilanteita joihin tarvitaan "melankolinen, mutta toiveikas ja mahtipontinen kitarapop-kappale" ja Viva La Vida täräyttää siihen kohtaan juuri samalla tavalla kuin U2:n tai Oasiksen tutuimmat klassikot.
Henkilökohtaisesti mulle Arctic Monkeys on Oasiksen manttelinperijä. Mun omasta mielestä Favourite Worst Nightmare on todella mahtava levy, mutta ilmeisesti tosiaan se on saanut osakseen aika paljon jälkikritiikkiä. Mikä on totta kai ymmärrettävää, koska hype bändiä kohtaan oli alun alkaenkin niin kova. Mun mielestä ne vastasi siihen hypeen täydellisesti ja kulkee nykyisin rohkeasti omia polkujaan – heppoisimmat hyvänpäivän-fanit vain on tippuneet vauhdissa pois kelkasta.
Mihin lehteen haluaisit Arctic Monkeysit? Jos odotat suomalaisia lehtiä, turha toivo. Eihän täällä uutiskynnyksen yläpuolelle nouse kuin aivan suurimmat mainstream-nimet ja suomalaisille rakkaat hevisuuruudet.
Arctic Monkeys voitti mm. helmikuussa toisen kerran peräkkäin Brit Awardin parhaasta albumista, mikä on melkoinen suoritus. Ne on nyt studiossa ja uusi (varmasti taas äärettömän kova!) albumi on luvassa ensi vuodelle. Sillä aikaa nerokas Alex Turner kokeilee vähän Burt Bacarach -villasvetariaan The Last Shadow Puppetsin orkestraalipopin parissa.
Lähetä kommentti