Työpettymys

Olen tällä hetkellä aavistuksen verran pettynyt työhöni. Se johtuu monestakin syystä, mutta enimmäkseen ehkä siitä, että työ ei ole aivan vastannut melko kovia odotuksiani.

Luulin, että mainosalalla vallitsee rento ja riehakas meininki luovien ja ennakkoluulottomien ihmisten kesken. Ehkä sellaista jossain onkin, mutta ei ainakaan tässä firmassa. Eilenkin olin varmasti ainoa koko toimistossa, jonka työpöydällä oli Matti Vanhasen pyöräilykypärällä peitettyä päätä alastoman vauvan vartaloon liitettynä esittävä postikortti.

Kaikki vain istuvat kohtalaisen apaattisina näppäimistöjensä ääressä ja miettivät, miten monta kännykän kuvaa voidaan ahtaa yhden operaattorin lehti-ilmoitukseen tai miten ihmiset saataisiin syömään enemmän täysjyväisiä välipalakeksejä. Innostavat, uhkarohkeat ja hätkähdyttävät ihmiset puuttuvat – täällä työskentelee enimmäkseen vain varman päälle pelaavia keskinkertaisuuksia (tietysti muutama poikkeuskin onneksi on).

Lisäksi minua ei oikein tunnuta päästettävän mukaan edes vähäpätöisemmiltä vaikuttaviin projekteihin. On hieman vaikea oppia hyväksi työssä, jos ei saa tehdä sitä kunnolla. Nyt saattaa käydä niin, että syksyllä harjoittelun päätyttyä minulle tullaan sanomaan, etten ole tehnyt tarpeeksi. Mutta miten voi tehdä, kun ei anneta tehdä?

Tai ehkä minulta ei edes vaadita yhtään enempää. Ehkä minut on otettu töihin minimipalkalla sen vuoksi, että toimistossa olisi yksi sellainenkin henkilö, joka käyttää päivässä kahdeksan tuntia nettilehtien (Hesari, The Guardian, Pravda!) selailuun, ylipitkillä ruokatauoilla lorvimiseen ja toimettomuuden tuskailemiseen?

Ainoa, mikä töiden suhteen piristää, on se, että ulkoiset puitteet ovat mukavasti kunnossa. Työsuhdekarkkia, -jäätelöä ja -limsaa riittää, toimisto näyttää ihan hauskalta ja Macin saa viedä kotiin.

Kotiin. Kehtaisikohan jo kohta lähteä... vähän etuajassa? (Hmmm... toivottavasti kukaan ei lue tätä. Ilmoitin kuitenkin blogini osoitteen aikoinaan työhakemuksessani...)

MP3: The Smiths - Pretty Girls Make Graves [lähde]

Tweet