Firman juhlat

Palasin puolisen tuntia sitten elämäni ensimmäisistä firman juhlista. En ole aiemmin työskennellyt paikassa, joka järjestää juhlia - tai työskennellyt niissä silloin, kun juhlia järjstetään. Opettajansijaisuuksia ja koulun joulujuhlia ei lasketa.

Puitteet olivat erinomaisessa kunnossa, kuten tämänkaltaisissa yritysjuhlissa mielestäni pitääkin olla. Kemut olivat hienossa kartanossa, pihalla oli ohjelmaa (mm. miekkailua), löytyi ilmaisia juomia ja tikkukaramelleja, pääruoka oli erinomaista ja kakku hyvin maittavaa.

Ainoa ongelma oikeastaan oli, etten vain kovin paljon pidä juhlista ylipäätään. Esimerkiksi yliopiston sitsit ovat vaikeita, vaikka niillä useimmiten tunnen ison osan paikallaolijoista. Mutta tällaiset tapaukset, kun on itse uusi tulokas ja kaikki muut ovat lähes täysin tuntemattomia, ovat extranihkeitä.

Olen varmasti kirjoittanut tätä aihetta liippaavasti ennenkin. En ole mitenkään epäsosiaalinen ihminen, mutta en vain tutustu ihmisiin helposti eikä minuun ole helppo tutustua. Suuri syy tähän on se, että en sosiaalisissakaan tilanteissa - kuten elämän missään muillakaan osa-alueilla - haluaisi nähdä asian eteen kovin paljon vaivaa, vaan antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. En halua työskennellä sen eteen, että minusta pidettäisiin, enkä sen eteen, että pitäisin toisista. Jos pitävät, hyvä niin; jos pidän, hyvä niin.

Tylsästi mutta helpottavasti alkoholi avittaa välittömän tunnelman aikaansaamisessa ja pääsinkin mm. juttelemaan EM-kisoista futisfanin kanssa, Guillemotsista Beatles-fanin kanssa, quadra-core -prosessoreista IT-henkilön kanssa (tässä olin lähinnä kuunteluoppilaana) ja vankiloista turkulaisen opiskelijan kanssa. Otin myös kohteliaisuussyistä huikan pullosta, jota kantoi niin isokokoinen mies, että hänen käsissään normaalikokoiset viinipullot näyttivät minibaarin minipulloilta.

Lisäksi onnistuin vaihtamaan nimeämättömän rannehikinauhani, joka kuului juhlien teeman mukaiseen rekvisiittaan, koko konsernin pääjohtajan hikinauhaan, kun pyysin häntä ystävällisesti suostumaan vaihtokauppoihin sillä perusteella, että meillä on sama nimi. Toivottavasti tämä ei jää suurimmaksi saavutuksekseni tällä alalla.

Miksi muuten aina 80-luku-teemajuhlissa (hohhoijaa...) kaikki laittavat aina päälleen kyseisen vuosikymmenen äärihirveimmät kamppeet (mukaironisesti)? Kyllä 1980-luvullakin varmasti pystyi olemaan tyylikäs - niitä aikoja ei vain muisteta siitä. Esimerkiksi näissä kyseisissä pippaloissa, joiden teema oli tarkasti "1988", olisi voinut ottaa huomioon esimerkiksi sen, että vuonna 1988 The Smiths oli jo julkaissut kaikki loisteliaat albuminsa, New Order aloitteli tyylikästä ekstaasieuforista kauttaan, The Stone Roses allekirjoitti levytyssopimuksen Silvertonen kanssa ja Happy Mondays seikkaili omissa vähä-älyisissä maailmoissaan levyllä Bummed. Kaikki hyvin hienoa. Mutta ei, 1988 olikin kai pelkkää Kylietä, Madonnaa, George Michaelia ja A-ha'ta...

MP3: The Stone Roses - Elephant Stone [lähde]

Tweet