Pablo

Tämä teksti on jälleen kerran kirjoitettu alunperin erästä toista blogia varten.


Kohtalaisen tasa-arvoisen hyvinvointivaltion kasvattina on aina toisinaan vaikeaa totuttautua siihen tosiasiaan, että Britannia on yhä luokkayhteiskunta. Erityisen hämmentävää on etenkin se, että opiskelijat kuuluvat ehdottomasti ylempiin luokkiin: ajatuksena on, että korkea koulutus takaa tulevaisuudessa korkean aseman yhteiskunnassa, joten opiskelijat saavat osakseen pokkurointia jo hyvissä ajoin etukäteen.

Hieman vaivaannuttava arkipäivän esimerkki luokkatikapuiden yläpuolilla keikkumisesta on se, että minulla ja muilla samassa asuntolassa asuvilla opiskelijoilla on oma Pablo. Pablo on jostain Väli-Amerikasta kotoisin oleva, ehkä noin nelikymppinen mies, jonka tehtävänä on siistiä yhteiskeittiö ja putsata vessat. Siivoamisessa ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa, ja maksan huoneestani sen verran korkeaa viikkovuokraa, että tiettyjä palveluita on syytäkin odottaa. Vaivaannuttavan luokkatietoisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että Pablo on siivoamassa keittiötä yleensä aina noin puoli yhdeltätoista aamulla, kun itse löntystelen vastaheränneenä pyjamassani ja tohveleissani väsäämään aamubagelia.

Luokkasyyllisyyden tunnetta ei yhtään helpota se, että Pablo ei anna poispilatun tyhjäntoimittajaopiskelijan kärvistellä rauhassa omassa noloudessaan: siivoojamies heittää joka kohtaamisella hyvätapaista smalltalkia sympaattisesti murtavalla englannillaan. "How are you doin', my friend? You have lecture today?" Vaikka Pablo olisikin kyselyissään täysin vilpitön, itselle tästä tulee tietysti sellainen olo, että kevyen juttelun taka-ajatuksena on kritisoida sitä, että toinen on vielä myöhään aamupäivällä vasta pyjamassaan, kun taas toinen on tullut ties mistä Venezuelasta asti raapimaan elantoaan heräämällä ennen kukonlaulua siivoamaan hyväosaisempien keittiösotkuja. (Itse asiassa uskon, että Pablo todella on täysin vilpitön: oma omatuntoni taitaa vain kolkutella hieman ylikierroksilla.)

Eräänä maanantaiaamuna Pablo oli jälleen kerran pyyhkimässä tiskipöytää, kun lampsin suihkunraikkaana keittiöön rustaamaan aamupalaa. Hän kysyi tavalliseen reippaaseen tapaansa "How was your weekend, my friend?", mutta hänen ilmeensä näytti kovin murheelliselta. Kerroin pikaisesti oman viikonloppuni olleen aivan mukava, ja kysyin vastavuoroisesti Pablolta, millainen hänen viikonloppunsa oli ollut. Tuntui siltä, että Pablo olisi odottanut pitkään, että joku tiedustelisi hänen vointiaan, sillä kysymys laukaisi vuolaan, huokauksilla sävytetyn tilityksen: "My weekend: not so good, my friend. I work every day. Saturday, Sunday: I work." Yritin positiivisesti ehdottaa, että varmasti Pablolla on joskus vapaapäiviäkin, mutta tähän hän vastasi: "I work... all the time. This is London."

This is London. Niinpä. Meidän kaikkien eurobönttöilijöiden tulisi muistaa, että kun meille "This is London / Paris / Berlin / etc." tarkoittaa useimmiten kohtuurentoa irtiottoa tavallisesta arkielämästä, olemme tässä suhteessa hyvin etuoikeutettuja. Kaikki eivät ole tulleet Eurooppaan mussuttamaan leivoksia ja käymään indiekeikoilla, vaan monille kyse on ollut kenties ainoasta vaihtoehdosta paremman toimeentulon ja tulevaisuuden saavuttamiseksi; ratkaisusta, joka ei ehkä olekaan osoittautunut niin hohdokkaaksi ja helpoksi kuin on alunperin kuviteltu.

Häkellyksissäni yritin kiitellä Pabloa hyvästä työstä ja vakuuttelin hänelle, että kaikki talon asukit varmasti arvostavat hänen aikaansaannoksiaan. Tajusin vasta myöhemmin, että minunhan olisi pitänyt ennemmin lohduttaa Pabloa kertomalla, että olen pian valmistuva valtiotieteilijä ja hyvin mahdollisesti itsekin pyyhkimässä työkseni pöytiä aivan muutaman kuukauden sisällä.

Tweet