Impressionistista elämää

Huuhtelin tänään aamulla viinirypäleitä kylmän vesihanan alla keittiössä ja mietin sitä, mistä asioista elämässä oikeastaan nauttii eniten. Lontoon aamuauringon hieman sumuinen valo tulvi karuun yhteiskeittiöön ja heijastui kauniisti tummanpunaisista rypäleistä ja ikkunalaudalle jätetystä lehtevän vihreästä basilikaruukusta. Oikeastaan juuri tuollaiset hetket ovat niitä, jotka jäävät mieleen.

Mieleen eivät jää yksityiskohdat, vaan vaikutelmat. Eivät se, mikä viikonpäivä oli tai se, mitä aamun lehdessä sanottiin budjetista tai se, mitä olit suunnitellut tekeväsi. Myöhemmin muistaa vain värejä, lämpöjä, tunnelmia. En laisinkaan muista, mitä varsinaisesti tein keväällä 2006, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tummanharmaa sunnuntai-iltapäivä, kun puhuin ystäväni kanssa puhelimessa samalla kun keitin nuudeleita. Teräksenharmaa taivas ja nuudelien höyry olivat minulle kevät 2006. Tai en varsinaisesti muista mitään kovin konkreettista syksystä 2010, mutta muistan, miten sama espoolainen katu näytti elokuussa rehevältä ja dekadentilta jo kuihtumassa olevine kasveineen, ja joulukuussa vaatimattomalta ja asialliselta ohuen lumipeitteen alla. Espoolainen katu siis oli syksy 2010. Kuten impressionistisen koulukunnan maalarit havaitsivat, tärkeintä eivät ole tarkat kuvaukset, vaan summittaisten tunnelmien välittäminen.

Koska suurinta nautintoa ei siis välttämättä saa sellaisista kokemuksista, joista yrittää tehdä kokemuksia, olisi ehkä parempi mieluummin yrittää olla avoimempi impressionistisille vaikutelmille ja pyrkiä luomaan aikaa ja tilaa niiden muodostumiselle. Tämän oivallettuani haluaisin siis jatkossa elää impressionistista elämää.

Muuta: Kävin toissapäivänä Oxfordissa. Ylläoleva sitaatti on paikallisen kahvilan seinältä ja sopii tavallaan hyvin impressionistisen elämän ohjenuoraksi.

Oxford oli oikein mukava: arvokkaan, koukeroisen ja kauniin oloinen. Vedän taas mutkat suoriksi ja sanon, että Oxford on Englannin Porvoo: mukava päiväretken kohde silloin tällöin, mutta asuinpaikaksi kelpaava vain siinä tapauksessa, jos todella olisi siellä jostain varsinaisesta syystä (Oxfordissa opiskeleminen / Porvoossa porsliinikoriste-esinekaupan pitäminen, tms.).

Oxfordista palattuani Facebook-viesteissäni odotti yhteydenotto henkilöltä nimeltä "Doris Sugar". Tämä dooris sanoi näin: "Hello,you really look good with the pic i am seeing on here i would love to get to know you better if you do not mind ...Have a nice day" Upouusi profiilikuvani siis herätti heti epäilyttävännimisten naishenkilöiden kiinnostuksen. Eeh... hienoa! En jaksanut vastata nti Sugarille mitään, mutta ehkä olisi ollut aiheellista kiittää kohteliaasti. (Aiheeseen liittyen: yritin äsken googlata, kuuluuko lyhenteen "nti" perässä olla piste ja löysin tällaisen sivun. Kohdan Rimmaavat sanat - mikä rimmaa 'nti' sanan kanssa? on luultavasti kirjoittanut Paleface.)

Äsken pubista kotiin palatessani kohtasin myös toisen oudon sattuman, kun havaitsin paksun kirjan lojumassa puhelinkopissa luurin päällä. Otin kirjan mukaani, koska olisihan se hieno tarina, jos löytämäni teos sattuisi olemaan jollain tapaa loistava ja vaikka muuttamaan koko elämäni. Epäilen kyllä, että ehkä tästä tapauksesta ei saa aivan näin suureellista seikkailua: romaanin Sweet Blue on kirjoittanut Michael Kolanis ja kustantanut Tsaria.com - ilmeisesti jonkinlainen omakustannepulju. Tarina alkaa näin: 'It's not a machine's world, whatever you might think. Lust comes first. And jazz. And poker. And sex. And money... of course. Lots and lots of money...' Euroman caressed his tired eyes, and then his fingers slipped, cascaded round, playing ponderously with a nostril. Siis jo kahden ensimmäisen rivin aikana sankari nimeltä Euroman (!) kaivaa nenäänsä ja sitä kuvataan melko yksityiskohtaisesti. En asettaisi kovin suuria kertoimia sille, että jaksan tämän 635-sivuisen (!) möhkäleen loppuun asti. (Kurkkasin; ja viimeiset sanat lopussa ovat End & Fin!)

Hämärien kirjojen lukemisen sijaan voisi olla aiheellisempaa yrittää mennä lenkille. Liikunnallisinta, mitä olen tänä vuonna tehnyt, oli se kun raahasin lenkkeilyvarusteet mukanani Suomesta Englantiin. (Tai kävin siis kyllä yhden kerran helmikuussa Regent's Parkissa juoksemassa, mutta siitäkin on nyt jo kaksi kuukautta...) Fyysinen kunto on tällä hetkellä jo sen verran heikko, etten saanut tänään edes avattua Cokis-sixpackin pahvia pelkillä käsivoimilla, vaan tarvitsin avukseni veitsen, jolla sahasin pahvin rikki.

Tweet