Live: Steve Mason - The Scala, Lontoo, 13.4.2011

kuva Flickr-käyttäjältä Kevan

Steve Masonin vähäeleisen tyylikäs Boys Outside oli viime vuoden parhaita albumeita. Odotukseni keikkaa kohtaan eivät silti olleet kovat: ajattelin, että Mason vain soittaisi levyn läpi ja heittäisi joukkoon ehkä pari Beta Band -biisiä ja sillä selvä.

Mason kuitenkin ylitti odotukset roimasti - ja etenkin siitä syystä, että livenä hän näyttäytyi hyvin valovoimaisena persoonana. Ensinnäkin hänen äänensä oli vähintään yhtä kirkas ja komea kuin levyllä - ellei jopa komeampi - ja biisien välissä esitetyt kommentit olivat sekä hauskoja että mielenkiintoisia. Mason mm. ylisti pari viikkoa sitten Fortnum & Masonin tavaratalon vallanneita mielenosoittajia - mutta tunnusti sitten, että oli viime jouluna ostanut äidilleen lahjaksi herkkukorin kyseisestä liikkeestä.

Kitaristin, basistin, rumpalin ja melko suuressa roolissa olleen taustanauhan avustuksella esitetyt Boys Outside -albumin kappaleet kuulostivat muhkeilta ja voimakkailta. Levyltä kuultiin kaikki kappaleet aloitusbiisi Understand My Heartia ja päätöskappale Hound On My Heeliä lukuunottamatta. Nimibiisi Boys Outside ja single Lost And Found saivat ansaitusti suuret suosionosoitukset Scalan hieman alle 1000-päiseltä yleisöltä ja omiin suosikkeihini kuuluivat näiden lisäksi mukavasti pauhannut The Letter sekä jännittävästi surissut Stress Position. Hauska yksityiskohta oli, että Mason nosti rytmi-instrumentit hyvin suuriin rooleihin useissa kappaleissa: illan aikana kuultiin shakeria, tamburiinia, rytmikapuloita ja pari yllättäen erittäin hyvän kuuloista ja etevää bongorumpusooloa. Varsinaisen setin päättänyt King Biscuit Time -nimellä alunperin julkaistu C I Am 15 ja encoren lopuksi kuultu unohdettu KBT-klassikko I Walk The Earth huipentuivat kumpikin hurjaan rummutukseen, joka oli samanaikaisesti sekä tarkkaa että hyvin vapaamuotoista.

Mason kertoi saaneensa edellisenä iltana Manchesterin-konsertin jälkeen yleisön jäseneltä kommentin "I use this word way too often but you are a genius!" Vaikka neroksi taidetaan tosiaan leimata nykyisin hieman liian helposti hieman huterin perustein, Steve Mason ansaitsee tämän tittelin aivan rehellisesti levyjensä ja keikkojensa perusteella. Harvoin saa kuulla keikkasettiä, jossa ei ole ainuttakaan heikkoa biisiä ja joka esitetään suurella innolla, joka välittyy vilpittömästi myös yleisölle asti.

Muuta:



En ole viime aikoina ehtinyt kirjoittaa paljon, sillä olen isännöinyt lukuisia vieraita. Keväisessä Lontoossa on ollut erittäin hauskaa ja kaupunkia tarkastelee itsekin hieman erilaisin silmin, kun voi jakaa tunnelmia reaaliaikaisesti jonkun kanssa.

Aiemmin tällä viikolla julkaistu uusi Arctic Monkeys -single säväytti suuresti. Vanhojen suosikkibändieni julkaistessa jotain uutta, pidän aina kriteerinä seuraavaa testiä: "Jos tämä olisi ollut bändin ensimmäinen julkaisu ikinä, olisinko pitänyt tästä?" Uusin Arctic Monkeys läpäisee tämän testin kevyesti: Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair on mielestäni aivan ainutlaatuisen ihastuttava yhdistelmä 60-luvun melodisuutta ja modernin rockin muskeleita. Alex Turner näyttää todella nousevan niiden havojen artistien joukkoon, jotka eivät koskaan epäonnistu missään. Jokaiselle erinomaiselle bändille osuu johonkin vaiheeseen ns. kultakausi (esim. The Smiths 1984-87, The Stone Roses 1988-91, Oasis 1994-96, jne.) ja Arctic Monkeysillä / Alex Turnerilla tämä kausi näyttää jatkuneen nyt jo vuodesta 2005 lähtien (Turnerin viime kuussa julkaistu Submarine-soolo-EP oli myös todella herkullinen annos hieman popimpia kappaleita).

Tweet