(Tämä teksti on alun perin julkaistu eräässä toisessa blogissa, joten se on kenties tyyliltään lievästi erilainen kuin oman blogini tavallinen sisältö. Pahoittelut myös sekavasta asettelusta ja fontista.)
Olen sitä mieltä, että jokaisella aidolla britillä (jollaiseksi siis yhden lyhyen kevään aikana olen pyrkimässä) tulee olla oma vakiopubi, the local. “I’ll just nip down to the local for a pint with Gaz and Terry, love!”, voisin hihkaista käsipelillä teemukeja tiskaavalle vaimolleni, jos olisin karskin karismaattinen hahmo jossain TV:n semirealistisessa brittisarjassa. Koska en kuitenkaan valitettavasti (vielä) ole fiktiivinen hahmo eikä minulla ole sen koommin vaimoa kuin Gazia tai Terryäkään, kipaisen omaan the localiini hihkaisematta yhtään kenellekään yhtään mitään.
The localin valitsemisessa on syytä käyttää suurta (tai ainakin keskikokoista) harkintaa: vakiopubin tulisi vakioitujen pubiominaisuuksien lisäksi myös jotenkin kuvastaa sinua ihmisenä. Oma kaiken maailman S-ketjuja ja bonuskortteja syvästi vihaava luonteeni ei anna minun valita kantapubikseni mihinkään suureen ketjuun kuuluvaa kuppilaa, mikä rajoittaa valinnanvaraa jopa yllättävän paljon: Lontoossa kohtalaisen suuri osa kaikista pubeista on parin panimon hallussa, ja vaikka nämä pubit eivät olekaan keskenään tyystin identtisiä, ovat ne silti melko yhdenmukaisia ja keskinkertaisia.
Tammikuun kestäneen kiertelyn, kaartelun, tutkiskelun ja hutkiskelun jälkeen omaksi the localikseni valikoitui pubi nimeltä The Hope. Ominaisuuksiltaan The Hope on melko ihanteellinen. Ensinnäkin se sijaitsee melko lähellä asuntoani – mutta ei kuitenkaan liian lähellä. Mielestäni on nimittäin tärkeää, että matkalla kodista pubiin ja pubista kotiin ehtii kuunnella iPodista parin kappaleen verran tunnelmannostatus- / tunnelmantasoitusmusiikkia. The Hope on aivan Tottenham Court Roadin tuntumassa; Tottenham Streetin ja Whitefield Streetin kulmassa. Se on siis juuri sen verran syrjässä, että se ei ole Tottenham Court Roadia pitkin laahustaville suurille massoille se kaikkein ilmeisin valinta kurkunkostutusareenaksi, vaan sen löytäminen vaatii hieman erityistä vaivannäköä ja seikkailuhenkeä (mm. juuri tällä tavalla The Hope kuvastaa minua ihmisenä). Toiseksi The Hope on ns. “free house” eli se ei kuulu mihinkään suureen pubiketjuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että The Hopen juoma- ja ruokavalikoima on hieman vaihtelevampi ja erikoisempi kuin ketjupubeissa. Kolmanneksi The Hope on kooltaan mukavan pieni ja muodoltaan sopivan selkeä. Pubin alakerrassa on yksi huone ja yläkerrassa toinen; ei sokkeloisia käytäviä tai ahtaita nurkkia. Sisustukseltaan The Hope on klassinen brittipubi: lattiat tummaa lankkua, istuimet vihreää tekonahkaa ja seinillä kelmeitä lamppuja sekä pölyisiä tikkatauluja. Melko monet pubit varsinkin Lontoossa pyrkivät nykyisin jonkinlaiseen trendikkyyteen interiööriensä kanssa, mutta The Hope on onneksi pysynyt nuhruisen traditionaalisella linjalla.
Brittiläisessä pubikulttuurissa mitä mainiointa on se, että pubi ei missään nimessä ole pelkkä humaltumispiste niin kuin suomalainen baari, vaan pubi on yhteisön jaettu olohuone: the localiin mennään töiden jälkeen turisemaan kavereiden kanssa, ja tuoppien kumoaminen on laajassa kuvassa vain sivuseikka. Koska minulla ei kuitenkaan ole töitä eikä kavereita, oma käyttöfunktioni vakiopubille on lähinnä jalkapallo-otteluiden seuraaminen televisiosta ja hampurilaisten mässyttäminen. Onneksi The Hope tarjoaa näille aktiviteeteille pätevät puitteet, sillä sen televisioista on nähtävissä kaikki tärkeimmät jalkapallo-ottelut (sekä tietysti myös krikettiä ja rugbya, mutta aivan niin britti en vielä ole, että moiset jaksaisivat minua kiinnostaa!) ja sen keittiö tarjoilee erinomaisia hampurilaisia. Tavoitteeni on kevään aikana saada testattua The Hopen ruokalistan kaikki kahdeksan erilaista hampurilaista, mutta haasteesta tullee vaikea, sillä viimeiltainen possu/chorizo -möhkäle oli sen verran maistuva pakkaus, että houkutus tilata jatkossa pelkästään sitä on suurehko. Perushampurilaista ei muuten kutsuta Britanniassa pelkäksi “burgeriksi”, vaan tilatessa on aina syytä tarkentaa haluavansa “beef burgerin”, jos mieli tekee klassista nautapurilaista.
Jalkapalloidentiteetiltään The Hope on ilmeisesti Tottenhamin pubi. Paikallinen Camden New Journal raportoi tasapuolisesti niin Arsenalin kuin Tottenhaminkin edesottamuksista, mutta The Hopessa Tottenham on kovempaa valuuttaa. Tottenhamin pelien aikaan The Hope on tupaten täynnä tyylikkään karuja herrasmiehiä (arkisin puvut päällä suoraan töistä tulleina) ryystämässä rusehtavia tynnyrioluitaan ja murahtelemassa “Come on ye Spurs!” pienimpienkin onnistumisten johdosta. Arsenalin otteluiden kohdalla The Hopen puolestaan valloittavat älypuhelimiaan näpräilevät kiinalaiset opiskelijaporukat, jotka innostuvat kannustamaan joukkuettaan kimein äänin vasta silloin, jos maaleja syntyy. Eri joukkueiden iltoina tunnelma The Hopessa on siis hyvin erilainen!
The localin valitseminen ja valloittaminen on siis olennainen askel matkalla syvemmälle aitoon brittikulttuuriin. Seuraava harppaus voisi olla, jos pystyisi tekemään itsestään pubin henkilökunnan keskuudessa niin tunnetun, että kykenisi aina tilaamaan “sen tavallisen”. “The usual, please, love.” (Brittimielikuvituksessani ilmeisesti puhuttelen kaikkia naishenkilöitä tittelillä “love”.) Tähän on silti luultavasti vielä matkaa, sillä Helsingissäkin saan “tavallisen” ainoastaan Eerikinkadun Nanking-kiinalaisravintolassa. Lupaan silti jatkaa yrittämistä ja raportoida asiasta kevään mittaan tässä blogissa.
Lontoo kuittaa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti