Esityksen alussa yhtye asteli pimennetylle lavalle, joka Dance Little Liarin käynnistyttyä valaistiin hyvin dramaattisella ja tyylikkäällä tavalla. Oma konserttikokemukseni painottuikin enimmäkseen visuaalisten arvojen puolelle, sillä salin yläparvella sijainneelle seisomapaikalleni kaikuneena kaukana alhaalla soittanut yhtye kuulosti melko sotkuiselta. Syy tähän ei siis ollut bändissä itsessään, vaan itse konserttitilan rakenteessa. Varsinkin uusimman Humbug-albumin kappaleissa, joita keikalla kuultiin seitsemän, Alex Turner laulaa usein melko vähäeleisesti ja pienin vivahtein, eivätkä nämä yksityiskohdat aivan välittyneet piippuhyllylle asti. Ne kohdat, joissa Turner käytti ääntään laajemmin, kuitenkin vakuuttivat siitä, että hän on erinomaisessa laulukunnossa. Esimerkiksi Secret Door oli hyvin komeasti tulkittu.
Arctic Monkeysilla on siis vahva luotto uusimpaan albumiinsa, sillä siltä kuultiin lähes kaikki kappaleet ja tämän lisäksi vielä pari uudehkoa b-puolta. Useimmat konkariyhtyeet eivät uskaltaisi moista tehdä, sillä niiden yleisö vieroksuisi vanhojen hittien välttämistä, mutta Arctic Monkeysin nuori yleisö jopa lauloi mukana Humbugin kulmikkaiden kitarariffien tahtiin. Väki katsomoissa oli melko teinipainoitteista; monet olivat jopa tulleet paikalle vanhempiensa kanssa. En ainakaan itse ollut aiemmin käsittänytkään, miten vahva jalansija ja vaikutus Arctic Monkeysilla on nimenomaan nuoremman yleisön parissa - ehkä siksi, että tyyliltään Arctics ei ole mikään perinteinen teinibändi. Hieman yllättävää oli myös kenttäkatsomossa havaitsemani moshpit-töniskelysessiot, jotka alkoivat kuin taikaiskusta lähes jokaisen hieman aggressiivisemman kappaleen tiheimpien kohtien aikana ja loppuivat aina yhtä äkisti kertosäkeen koittaessa, kun kaikki riehujat alkoivat yhdessä tahdissa laulamaan mukana ja heiluttelemaan käsiään.
Itse olin erittäin tyytyväinen siihen, että konsertin biisilista painottui uusimman albumin suuntaan. Myös kahdelta edelliseltä levyltä kuultiin hyviä valintoja, kuten esimerkiksi oma suosikkini Do Me A Favour. Debyyttilevyn ilmeisimmät hitit Mardy Bum ja Fake Tales Of San Francisco jätettiin soittamatta, mutta The View From The Afternoonista ja I Bet You Look Good On The Dancefloorista kuultiin hyvin lihaksikkaat versiot ja viimeisenä ennen encorea esitetty When The Sun Goes Down pyyhki koko salista viimeisetkin epäröinnin hivenet ilmeikkäällä tulkinnallaan. Pieniksi pettymyksiksi jäivät viime vuoden megabiisi Cornerstone ja encoren viimeinen kappale 505, joiden sävykkyys ei ehkä välittynyt aivan sellaisena kuin pitäisi ainakaan yläriville saakka.
Bändin soittoa tarkkaillessa oli mielenkiintoista huomata, miten vahvasti Arctic Monkeysissa kuitenkin on kyse nimenomaan Alex Turnerin omasta visiosta. Turner soittaa lähes kaikki kitarasoolot itse - ja ne, jotka jäävät jäljelle Jamie Cookin soitettavaksi, Cook soittaa selvästi juuri niin, kuin Turner on häntä ohjeistanut. Basisti Nick O'Malley seisoi lavalla useimmiten muista soittajista hieman taaempana ja syrjemmässä. Se onnekas sattuma, joka Turnerin laulunkirjoitustaitojen ohella nostaa Arctic Monkeysin kahta päätä muita bändejä korkeammalle, on kuitenkin rumpali Matt Heldersin kyvykkyys. Helders on kitaraindiegenressä poikkeuksellisen rytmitajuinen ja omaperäinen rumpali, jonka soittokuviot ja taiturimainen tarkkuus tuovat bändin soittoon aivan omanlaisensa lisän, joka kuuluu ennen kaikkea kahden uusimman levyn kappaleissa.
Näillä eväillä on helppo kuvitella, että Arctic Monkeysin nuori yleisö kasvaa yhtyeen mukana ja bändi nähdään Royal Albert Hallinkin lavalla vielä monta kertaa. Mutta silloin minun täytyy hankkia paikka hieman lähempää tuota lavaa.
kuva Flickr-käyttäjältä Massive Thing
Tekstit
2 kommenttia:
Aika hotti ;)
Sä tykkäät noista melko tiukoista housuista?
Lähetä kommentti