Beatlesin legenda on jo sen verran kanonisoitu, ettei sitä voi oikeastaan esittää kuin yhdellä tapaa: aloittamalla kuvailun bändin jäsenten lapsuudesta sodanjälkeisessä Liverpoolissa, siirtymällä skiffle-vuosien ja Hampurin klubien kautta todelliseen maailmanvalloitukseen ja uuvuttaviin kiertueisiin ja päätymällä Pepperin ja Maharishin kautta oikeusjuttujen tahraamaan riitaisaan loppuun. Gould ei kirjassaan poikkea tästä totutusta draaman kaaresta, mutta nostaa siitä esiin sellaisia painotuksia, joita monet muut Beatles-kirjailijat eivät kykene tai tohdi tehdä. Hän liittää taitavasti Beatlesin suusuosion synnyn laajempaan kulttuuriseen ja jopa poliittiseen kontekstiin sekä tarkastelee yhtyeen tekemisiä suhteessa ympäröivään 1960-luvun yhteiskuntaan. Tämä pullistaa kirjan sivumäärän melkoiseksi, mutta on lukijan kannalta hyvin palkitsevaa, sillä kokonaiskuvan kannalta on tärkeää ymmärtää Beatles niin taiteellisena, kulttuurisena, yhteiskunnallisena kuin taloudellisenakin voimatekijänä omana aikanaan.
Gouldin teoksen arvoa lisää myös se, että hän ei valitse Beatlesista suosikkijäsentä. Monissa muissa kirjoissa joko Paul McCartney tai John Lennon nousee lopulta sankariksi tai konnaksi, mutta Gould korostaa molemmissa sekä arvostettavia että paheksuttavia puolia. Myös musiikilliselta kantilta Gould uskaltaa tunnustaa, että aivan kaikki, mitä Beatlesit julkaisivat, ei ollut maailmoja mullistavaa ja huippulaadukasta, vaan tiheä levytystahti johti hittien ohella myös joukkoon harhalaukauksia. Tällaisen vuosien työn vaativan kirjaprojektin tekijän on totta kai pakko olla kovan luokan Beatles-fani, mutta Gould on kyennyt erinomaisesti irtaannuttamaan itsensä tutkimuksensa kohteesta ja tarkastelemaan maailman suosituinta yhtyettä myös sopivan kriittisessä valossa.
Useimpien Beatles-kirjojen heikoin kohta on tarinan loppupuoli (ylipäätään jo siksi, että tarinan on pakko loppua!) ja tämä pätee osin myös Gouldin teokseen. Vaikka kirja sisältää lyhyehkön epilogin, joka tiivistää lyhyesti Beatlejen soolourat bändin hajoamisen jälkeen, olisi silti ollut toivottavaa, että näin huolella tehty kirja olisi voinut omistaa hieman enemmänkin sivuja Beatlesin merkityksen tarkastelulle bändin varsinaisen tarinan päätyttyä. Lopun harppomistahtiin saattaa tietysti olla vaikuttanut myös esimerkiksi kustantamon näkemys: Can't Buy Me Love on jo muutenkin niin pitkä, että pilliin on ehkä pakko viheltää melko nopeasti heti Abbey Roadin jälkeen.
Jonathan Gouldin Can't Buy Me Love on kunnianhimoinen ja näkemysekäs tiivistys kaikkien aikojen menestyneimmän pop-yhtyeen historiasta. Kiivaasti kilpaillulla kentällä Gould päihittää haastajansa tasapainoisella ja kriittisellä asenteellaan ja kyvyllään maalata niin laveilla kuin kapeammillakin siveltimenvedoilla. Teosta voi suositella sekä niille kerettiläisille, jotka kysyvät "Mikä siinä Beatlesissa muka on niin ihmeellistä?" kuin niille merseyrakuntalaisille, jotka ovat olleet uskossa alusta lähtien. Jos aiot tänä kesänä lukea vain yhden Beatles-kirjan, lue Can't Buy Me Love.
Can't Buy Me Love ilmestyi aiemmin tänä vuonna myös suomeksi WSOY:n kustantamana.
Tekstit
7 kommenttia:
Minulle tuo kirja oli aikamoinen pettymys, kun sitä oli etukäteen hehkutettu yhteiskunnallisena kriittisenä synteesinä ja ties minä. Luin sen tosin jo pari vuotta sitten joten muistot ovat jo haalistuneetkin.
Pettymys syntyi siitä että
- Gould ei kertonut Beatleseista yhtään ainoaa sellaista juttua joka ei muualla B-kirjallisuudessa/muussa aineistossa jo esille olisi tullut. Uudet Beatles-paljastukset eivät toki olleet kirjan ideakaan mutta miksi ne samat vanhat jutut piti käydä läpi...
- mainostettu yhteiskunnallinen synteesi oli tosi laimeaa, siinä ei ollut mitään yllättävää tai omaperäistä. Gould käsitteli juuri niitä yhteiskunnallisia muutoksia joita Beatlesien tarinan yhteydessä on yleensäkin ollut tapana käsitellä, mitään omaa ääntä tai särmää en kirjasta löytänyt.
Sinun kokemuksesi oli ilmeisen erilainen, olit ilmeisestikin saanut kirjasta paljon "uutta" irti?
No en nyt sinällään saanut mitään uutta irti, sillä 60-luvun historia on totta kai tuttua ja Beatlesin-tarina hyvin hallussa. Mutta silti Gould osasi yhdistää ne paremmin, kuin monet muut Beatles-kirjailijat, esim. Lewisohn tai Norman.
Juuri Gouldin tasapainoisuus ja sopiva kriittisyys vakuuttivat. Ja yhteiskunnallisesta osuudesta etenkin 1963-64 Amerikka-näkemykset olivat kyllä ihan "uusiakin" verrattuna muihin Beatles-kirjoihin.
Vastauksesi luettuani innostuin vuodet 63-64 uudestaan selaamaan. Ei sieltä kyllä edelleenkään paljon uutta käteen jäänyt, Kennedy-trauma, nouseva vastakulttuuri ja television merkitys on niin moneen kertaan jo analysoitu. Yksi muualla kaluamaton luu löytyi: brittilähtöisten Broadway-musikaalien toimiminen tienavaajana brittipopille.
Englanti-osuudessa jumituin jälleen siihen Larkinin paljon siteerattuun runonpätkään:
Sexual intercourse began/
In nineteen sixty-three/
...
Between the end of the Chatterley ban/
And the Beatles' first LP.
Tuo on kyllä loistava analyysi, pesee Gouldin:-).
Joo, pidin myös siitä, miten Chatterley-juttu ja Profuomo jne. caset oli otettu mukaan taustoittamaan muutosta.
Olet ehkä oikeassa, ei siinä Amerikka 1964 -osuudessa kenties ollut niin paljon uutta, ehkä liioittelin vähän. Kennedy-tunnelmat oli kuitenkin mun mielestä avattu vähän tarkemmin kuin muissa. Ei pelkästään, että "Jenkit oli surullisia, kun Kennedy kuoli / The Beatles teki ne taas iloisiksi", vaan se oli viety vähän pidemmälle.
No, meillä on ehkä vähän näkemyseroa tässä, ei se mitään. Kuitenkin mun mielestä kaikille tuleville Beatles-kirjoille tää on aikamoinen benchmark.
Paitsi: kun Macca nyt vanhenee jne., voisiko olla mahdollista, että siltä saisi ihan koko elämän käsittävän, rehellisen ja avoimen omaelämäkerran? Ehkä ei. ;-) Mutta sellainen olisi hieno.
McCartneyn "aito" omaelämäkerta olisi kyllä hieno juttu, mutta epäilen että sellaista ei koskaan tule. Ja oikeastaan sellaista ei mielestäni voi edes häneltä vaatia/odottaa: niin paljon tragediaa ja menetyksiä hänellä on tuon kestohymyn takana että koko tarinan keriminen auki ja "totuuden" kertominen voi olla liian rankkaa.
Aiemmassa viestissä noteerasit Gouldin kirjan plussaksi sen että Lennonia&McCartneyta käsiteltiin tasapuolisesti. Tuo on totta ja siitä iso plussa Gouldille. En tiedä oletkon nähnyt Nowhere Boy -leffaa, mutta siinäkin tykkäsin siitä että heitä ei käsitelty stereotyyppeinä, kuten ei oikeastaan yhtään henkilöä tuossa elokuvassa. McCartney on muuten ollut ohjaajan ja käsikirjoittajan kanssa yhteydessä leffan ollessa tekeillä ja sanoi korostaneensa sitä, että esim. Mimi-tädistä ei saa tehdä yksiulotteista tiukkishirviötä, vaan pitää esittää myös hänen lämpimämpi ja humoristinen (vaikka se huumori varsin vinoa olikin) puolensa.
Ylipäänsä tuntuu siltä että noista yksiulotteisista stereotypioista ja sankari/roisto -asetelmista ollaan Beatles-kirjallisuudessa pääsemässä eroon. Hyvä näin.
Suositteletko Nowhere Boy'ta katsottavaksi? Mä en ole vielä mennyt katsomaan, kun en ole ihan varma, olisiko se hyvä (lähinnä sen takia, että Beatlesissa mua kuitenkin kiinnostaa eniten about 1965-1970 -kausi, eikä niinkään ne alun perus-rock'n'roll -jutut). Mutta eipä tossa leffassa taidakaan niinkään olla musasta kyse, vaan nimenomaan henkilöistä?
Nowhere Boy ei ole musiikkielokuva vaan ihmissuhdedraama, keskiössä Julia & Mimi. Joten jos tuollainen ei kiinnosta niin ei kannata mennä katsomaan. Mutta se on kuitenkin ihan OIKEA elokuva - mikä musaleffoissa ei aina ole taattu -,kauniisti kuvattu (ohjaaja on kuvataiteilija varsinaiselta ammatiltaan) ja ajankuva tuntuu aidolta. Tosin elokuvan Liverpoolin liikaa siisteyttä & aikaan kuuluvan likaisuuden puutetta on moni kommentoinut.
Jos leffa kiinnostaa, tämä viikko on todennäköisesti viimeinen kun sitä teatterissa esitetään, ei ole ollut mikään yleisömenestys.
Elokuvista muuten: Oasis-leffa olisi hieno nähdä ja toivottavasti sellainen piankin tehdään. Onhan esim Madchester-scene jo pariin kertaan kuvattu. Oasis on niin täydellinen tarina. Kun vielä saadaan tekijöiksi kunnollinen käsikirjoittaja (Paul Abbot olisi minun suosikki ja kotikaupunkihan on oikea) ja ohjaaja niin siitä tulee kaikkien aikojen rockelokuva.
Lähetä kommentti