Koulupäivän lopuksi eräs viidesluokkalainen poika asteli luokseni ja kysyi kysymyksen, jota hän oli selvästi muotoillut mielessään koko päivän ajan: "Eikö toi paita ole rasistinen isobritannialaisia ihmisiä kohtaan, kun siinä on revitty niiden lippu?"
En jaksanut enää siinä vaiheessa päivää selittää tarkemmin ensinnäkään sanan 'rasistinen' merkitystä tai sen puoleen logon taustaa, eikä asia tietenkään kovin mielenkiintoinen edes olekaan. Visuaalisten viestien ymmärtämisen näkökulmasta tarkasteltuna pojan kysymys kuitenkin toi esille hyvän huomion: lievästi dekonstruoidun symbolin merkitystä tai siihen sisältyvää kikkaa ei tietenkään voi ymmärtää, ellei tunne alkuperäistä symbolia. Pojan olisi siis ensin täytynyt nähdä häränsilmätunnus perinteisessä muodossaan, jotta hän olisi ymmärtänyt muokatun version viestin. Kun tällaista aiempaa pohjaa ei ollut, viesti ei välittynyt katsojalle.
Minulla on toinenkin vastaavanlainen paita, ehkä olisi pitänyt ennemmin laittaa se päälle ensin:
Muuta: Kävin eilen katsomassa elokuvan Nowhere Boy, jota tämän blogin kommenttiosiossa kehuttiin ja joka on ilmeisesti jo teatterijaksonsa loppusuoralla. Alkuennakkoluuloistani huolimatta Nowhere Boy oli oikein mainio, hauska ja koskettava elokuva. Aaron Johnson oli nuorena John Lennonina ilkikurisen karismaattinen, muutkin alkuvaiheen Beatlet oli kuvattu osuvasti ja Kristin Scott Thomas Mimi-tätinä sekä Anne-Marie Duff Julia-äitinä tekivät kumpikin todella vaikuttavat roolit. Tarina valottaa osuvasti John Lennonin lapsuuden ja nuoruuden kipukohtia ja auttaa ymmärtämään, miksi Lennonista tuli Lennon. Yleensä vieroksumani 50-luvun rock'n'rollkin kuulosti filmillä raikkaalta ja kiinnostavalta. Jokaisen Beatles-fanin voisi olla hyvä nähdä Nowhere Boy, mutta elokuva toimii erinomaisesti myös aivan omillaan viiltävänä ihmissuhdekuvauksena. Nowhere Boy on Finnkinon ohjelmistossa Helsingissä vielä ainakin ensi viikolla.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti