19 tammikuuta 2011
Pieni olo
Suurkaupungissa tuntee itsensä helposti pieneksi ja vähäpätöiseksi. Kaupunki on niin paljon isompi kuin yksikään yksittäinen ihminen, että jokainen joutuu vain alistumaan kaupungin tahtoon. Jos esimerkiksi metrolinjoilla on toimintakatkos, ei auta valittaa eikä puhista, vaan vain hyväksyä kohtalonsa, sillä kotiin ei voi kävelläkään. Kaupunki toimii niin kuin kaupunki toimii, eikä siihen voi vaikuttaa. Pienemmissä kaupungeissa tuntee voivansa tehdä asioille jotain tai voi edes tuntea ärtymyksensä oikeutetuksi, jos jokin ei suju, mutta suurissa kaupungeissa yhden ihmisen ajatuksilla tai edes olemassaololla ei ole mitään merkitystä.
Kaupungin suuruuden lisäksi pieni olo johtuu myös opinnoista. Kotona Helsingissä tunsin oloni kohtalaisen itsevarmaksi: gradu oli jo valmis, kaikki kurssit suoritettuina, ja niin edelleen. Mutta täällä teen samoja kursseja ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kanssa ja kauhistelen kylmä hiki otsalla tulevia essee-deadlineja. Vanhoilla saavutuksilla ei ole uudessa paikassa mitään merkitystä. Kotona en oikein ota paineita opiskeluista, mutta täällä jostain syystä otan, vaikka asioiden ei pitäisi olla läheskään niin haastavia. Ei kai nyt 7 sivun esseessä voi olla mitään ongelmaa, jos on juuri kirjoittanut 100 sivua gradua? Mutta ympäristön paine vaikuttaa: kun 18-vuotiaat brittifuksit stressailevat esseistään, tarttuu se minuunkin.
Asiat ovat siis hieman eri lailla, kuin mitä odotin. Keskellä kiireistä gradusyksyä ajattelin, että sitten kun pääsen Lontooseen, otan vain rennosti ja istun kahviloissa lukemassa sanomalehtiä ja käyn aika ajoin luennoilla. En ole kuitenkaan ehtinyt tehdä tällaista vielä oikeastaan lainkaan. Olin siis ehkä asettanut omat odotukseni hieman vääränlaisiksi.
Asiat kuitenkin varmasti muuttuvat pian parempaan suuntaan, kun täkäläiseen tyyliin tottuu kunnolla. Eilenkin vietin kaksi tuntia lukien ennakkoartikkeleita luentoa varten, mutta loppujen lopuksi niitä ei edes kuulusteltu mitenkään luennon aikana. Joten ehkä tulevaisuudessa osaan jättää lukematta?
Perjantaina on odototettavissa joka tapauksessa suuri valonpilkahdus, kun pääsen näkemään Manic Street Preachersin Brixton Academyssä. Yritän mennä konserttiin myös huomenna, sillä mielenkiintoinen Mara Carlyle esiintyy tuolloin St. Pancras Parish Churchissa, jonka kellotorni näkyy suoraan huoneeni ikkunasta. Carlyle on tehnyt yhteistyötä Guillemotsin kanssa, ja etenkin kappale Away With These Self-loving Lads (kuultavissa yllä) on mielestäni suoranaista klassikkotasoa. Suurempaa huomiota Carlyle sai täällä viime syksynä, kun hänen kappalettaan käytettiin Ikean mainoksessa:
Yritin varata lippua netin kautta, mutta lipunvälityssivusto ei suostunut toimimaan useidenkaan yritysten jälkeen. Toivottavasti pilettejä saa vielä oveltakin!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
11 kommenttia:
Tässä pahimmassa Manics-kaipuussa ei auta yhtään se, että yhtäkkiä KAIKKI ovat menossa Brixtoniin keikalle. Nyyh! Odotan sitten reportaasia tästä tapahtumasta kieli pitkällä.
Satunnainen lukija tässä hei. Hiukan nuivasti täytyy todeta, että olen juuri tällä hetkellä tyytyväinen, ettei Lontoo tässä blogissa näyttäydy totaalisena paratiisina. Palasin nimittäin Englannista (Oxfordista) vaihdosta ennen joulua ja ikävä takaisin on kauhea. Itsellä meni vaihdon ensimmäinen kuukausi vähän ahdistuneissa tunnelmissa, erityisesti opiskelun suhteen, sillä vaikka vain kandinkin tehneenä oli vaikea sopeutua siihen, ettei yhtäkkiä kyennytkään ilmaisemaan itseään läheskään sillä tasolla kuin Suomessa oli tottunut - vaikka kuinka ymmärsikin kaiken. Väittäisin myös, että englantilainen yliopistosysteemi on stressaavampi, ja oletetaan jotenkin hyvin normaaliksi että ainakin kandiin asti opiskelun kuuluukin olla kauhean stressaavaa. Oppimisen taso ei siitä huolimatta tuntunut poikkeavan suomalaisesta, mutta toisaalta tuntui kuin opiskelijuutta olisi englannissa kunnioitettu enemmän - ehkä se on sen stressikulttuurin etu.
Ennen kommenttiboksiromaaniin yltymistä piti kyllä linkittämäni yksi Lontoota käsittelevä hyvä blogi ja sieltä yksi erityinen postaus, joka mielestäni inspiroi Lontoossa harhailuun.
http://spitalfieldslife.com/2010/12/25/on-christmas-night-in-the-city/
Nostan hattua että olet lähtenyt Lontooseen asumaan (se on jotain mitä haluaisin itsekin vielä joskus tehdä, mutta olen aika hukassa jo pelkästään Helsingissä käydessäni...)
Tuli muuten tästä tekstistä mieleen Editorsin Escape The Nest .
Bubble: Jotain raporttia tulee varmasti. En myöskään pitäisi hirveän epätodennäköisenä, että Manics soittaisi jollain suomalaisella festarilla kesällä...
Anna: Kiitos hatunnostosta! :-D
Frank: Kiitos kommentista ja linkistä! Aika uskomattomia kuvia tyhjästä kaupungista, ja hieno tunnelma tarinassa. Olet ihan oikeassa siinä, että opiskelijuutta arvostetaan täällä toisella tavalla kuin Suomessa. Valitettavasti yksi syy siihen on... lukukausimaksut. Koska jengi maksaa isoja rahoja, ne myös vaatii (ja saa) arvostusta. Ja muutenkin, totta kai, ehkä luokkayhteiskunnan historia: yliopisto-opiskelijat on "suurempia herroja".
Tässä lienee uusin versio Beady Eye -debyytin ennakkomaistiaisista: http://www.youtube.com/watch?v=pqAqSL4_l9g
Pitäisköhän tuosta päätellä, että Bring the Lightista tulee vielä jossain vaiheessa uusi hassutteluvideo? Ei haittaisi mua yhtään, se on aivan loistava kappale, vaikka alussa vähän sulatteluvaikeuksia aiheuttikin.
Ohoh, toi videojuttu on aika jännä. Olisi kyllä outoa, että tuohon olisi tehty kaksi videota, mutta siltä se vähän vaikuttaa. Se on edelleen mun mielestä roskabiisi, mutta ehkä se on vähän parantunut sitten marraskuun. Levykokonaisuudessa sillä voi olla paikkansa.
Minä taas olen siinä onnellisessa tilassa, että en oikein osaa laittaa pysyvään järjestykseen tähän mennessä kuultuja. Kaikki hyviä. Jopa tässä World Outside My Roomissa on oma hohtonsa jo siitä syystä, että eipä moista rentoilua ole Liamin suusta taidettu kuulla sitten Married With Childrenin.
Niinhän se on, ei asiat aina mene niinkuin on kaavaillut. Itselläni kävi Lontoon kanssa samoin. Odotin eri asioita (vaikkakaan en mitenkään epärealistisia asioita) ja arki löi oven kasvoille kun asiat eivät menneetkään niinkuin niiden oli odottanut menevän. Jossain vaiheessa lakkasin odottamasta ja aloin keskittymään Suomeen paluuseen näiden kahden vuoden jälkeen. Nyt se aika alkaa pian olla käsillä ja vaikka en voi sanoa nauttineeni täällä asumisesta niin paljon kuin odotin, jää näistäkin ajoista monia kivoja muistoja.
Yksi törkeä epäkohta pitäisi kyllä ehtiä korjata ennen Suomeen paluuta. Vanhana Oasis-fanina en voi antaa itselleni anteeksi sitä jos en käy Liamin oven takana täällä asuessani. Sä kun olet niin hyvin kartalla näistä nykybrittipoppikuvioista niin sattuisitko tietämään missä herra Gallagher tätä nykyä pitää kortteeriaan?
Joka paikassa täytyy löytää oma lokeronsa, ja siihen menee aikaa (eikä sitä aina välttämättä löydy kaikkialta ollenkaan). Oikeastaan, jos muistelen, millaiset fiilikset mulla oli, kun ensimmäistä kertaa muutin Helsinkiin, niin ei sekään ollut alusta asti täydellisen mukavaa. Pitää olla kärsivällinen.
Heheh, en ole ihan niin kirjaimellisesti kartalla, että tietäisin Liamin osoitteen. ;-) Ennen se asui Hampstead Heathin kulmilla, mutta se taisi muuttaa sieltä jonnekin pari vuotta sitten.
Tämän blogin pitäjä on hyvin perillä brittipoptähtien oloista, ehkä täältä kysymällä voisi saada pätevän vastauksen? ;-)
Ja sen tiedän, että Noelin entinen legendaarinen Supernova Heighs on osoitteessa 8 Steele Road.
"World Outside My Room" sai minut itkemään. Ihan niin kuin DM ja WTSMG -aikaiset singlejen b-puolet aikanaan.
Voi kunpa Liam pystyisi keikallakin noin laulamaan.
Harmi kun en oikein tiedä mitään hyviä keinoja noihin fiiliksiin, kun eivät koskaan(ainakaan vielä) iskeneet muhun, ei silloin 2002 eikä nyt.
Kaikki oletti mun odottavan jotain ihmettä tältä Lontooseen tulolta, temppu joka kääntäis kaikki asiat paremmaks, mut ite en taas koskaan ajatellu niin. Tää kaupunki vaan on. Joko sitä rakastaa, tai sitten vihaa, tai oppii rakastamaan.
En tiedä. Ehkä ainoa minkä voisin sanoa on, että yrittää odottaa vähemmän ja katsoa vaan mitä Lontoo tarjoaa. Jos ottaa jotain matsia tätä kaupunkia vastaan niin varmasti häviää. Kyllä täällä voi tuntea itsensä jättiläiseksikin ajoittain:)
Flow with the Thames ja unohda ne vitun Lauttasaaren sillat :D
Lähetä kommentti