(kuva Flickr-käyttäjältä fuzzleduck)
Eilen Brixtonissa Manics esitti katalogiaan melko laajalla skaalalla, joten kukaan tuskin jäi täysin tyytymättömäksi. Bändi aloitti energisesti Slash'n'Burnilla ja heijasti saman energiatason myös seuraavana kuultuun Your Love Alone Is Not Enoughiin, mikä tiivistää keikan olemuksen melko kätevästi. Kuultiin siis alkuaikojen punk-kaahauksia (Motown Junk, You Love Us), tuoreimman levyn täsmäpoppia (It's Not War Just The End Of Love, Some Kind Of Nothingness) ja siinä välissä muutamia poimintoja kaikilta Manics-levyiltä lukuunottamatta Know Your Enemyä ja Lifebloodia. Richey-Manics -fanit saivat Fasterin ja This Is Yesterdayn, ja hitti-Manics -yleisö sai Everything Must Go'n ja You Stole The Sun From My Heartin. Hieman siis "kaikille kaikkea" - ja niinhän sen on hyvä ollakin.
Livenä Manics oli vahvistettu lisäkitaristilla ja kosketinsoittajalla, jotka pysyttelivät vaatimattomasti sivuosissaan ja jättivät pääroolit James Dean Bradfieldille ja Nicky Wirelle. Bradfield pyöri tapansa mukaan villisti ympyrää (en vieläkään ymmärrä, miten joku voi samanaikaisesti soittaa kitarasooloja ja pyöriä kuin hyrrä) ja Wire poseerasi omalla matollaan kipparinlakissa ja leoparditakissa. Rumpali Sean Moore ei tietenkään esitelltyt show-elkeitä, mutta soitti todella teknisesti ja monipuolisesti. Lava oli koristeltu oudoilla, peilinpalasilla päällystetyillä muskelimiehillä, rotilla ja peuroilla, ja koko kattaus näytti vinon hauskasti suuren budjetin koulunäytelmältä. Manicsissa onkin aina ollut tärkeää se, että bändi osaa tasapainottaa vakavuuden ja huumorin juuri oikeassa suhteessa.
Jotta oma iltani olisi ollut aivan täydellinen, olisin ehkä kaivannut hieman lisää kappaleita Everything Must Go'lta, This Is My Truth Tell Me Yoursilta tai edes Send Away The Tigersilta. Tiedän, että osa yleisöstä suorastaan villiintyi Gold Against The Soulilta soitettujen La Tristesse Dureran ja Roses In The Hospitalin myötä, mutta omasta mielestäni ne eivät ole Manicsin vahvinta tuotantoa. Olin hyvin vaikuttunut siitä, että bändi kuitenkin soitti My Little Empiren, joka poikkesi keikan kokonaistunnelmasta valtavasti eikä kuulostanut ehkä aivan yhtä tiiviiltä kuin levyversiossa, mutta joka oli silti rohkea ja yllättävä valinta. Myös Me And Stephen Hawkin ylätti: en aina muista koko biisin olemassaoloa, mutta keikalla se oli todella pirteä ja hauska. Motorcycle Emptinessin, Everything Must Go'n, If You Tolerate Thisin ja No Surface All Feelingin aikana kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin - näistä kuultiin eilen todella hienot versiot.
Ja keikan lopetus oli tyrmäävä: A Design For Life; koko yleisö laulaa seisaaltaan täyttä kurkkua kuin jonkin fiktiivisen maan kansallislaulua; sitten hyvän yön toivotukset; peilipallopeura kainaloon ja pois lavalta; ei encorea.
Tekstit
5 kommenttia:
Manics on myös bändi joka pitäisi nähdä livenä. Itse haluaisin kuulla juuri sitä hittimanicsia ja joukkoon vaan muutama richeyajoilta. Myös lifeblood biisejä olisi mukava kuulla, kun ei se ole yhtään huono levy. Kuten ei Know Your Enemykään.
Johan tässä melkein tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa! Faster, My Little Empire, A Design For Life <3 Ne olisin ehdottomasti halunnut kuulla. Vaikka olisin kyllä varmasti pettynyt, kun Know Your Enemyltä ei tullut yhtäkään kappaletta. Se on itselleni tärkeä, koska yhdistyy ensimmäiseen Manics-keikkaani vuoden 2001 Provinssissa.
Mutta kiitos tästä pienestä kertomuksesta! Helpotti ehkä vähäsen meikäläisen Manics-ikävää :)
Kiva teksti Pete,
En oo ton bändin hullu ihailija tosiaan melkein yhtään, mutta tää innosti mut pistää THis is my Truthin soimaa pitkäst aikaa kun sen kuitenkin omistan ex-britpop-poserina.
Hieno teksti, tosiaan. Kiteyttää aika paljon omiakin keikkafiiliksiä :D Minusta oli hauska huomata, että vaikka biisilistassa oli materiaalia, joka ei mulle ole sitä rakkainta Manicsiä, pystyin nauttimaan keikasta ihan täysillä. Yhtye vain yksinkertaisesti kuulosti niin hienolta. Aikalailla täydellinen nautinto siis mulle. Ja yllättävät biisit tekivät vaikutuksen, kuten vaikka La Tristesse Durera, josta en ole koskaan hirmuisesti tykännyt. Ja uuden levyn biisit, ne ne vasta hienosti soivat! Voi!
"peilipallopeura kainaloon ja pois lavalta; ei encorea." Heh, me luultiin veljen kanssa, että se oli koira, hups.
Hah, OK, ehkä se oli koira. Olin tosiaan parvella, joten ehkä pitäisi hankkia rillit. ;-)
Lähetä kommentti