Sota oikeudenmukaisuudesta

Parin viime päivän aikana olen osallistunut keskusteluihin mm. armeijan tarpeesta nykyaikana sekä varallisuuseroista, luokkayhteiskunnasta ja sen sellaisesta. Nämä keskustelut ovat tavallaan yhteydessä toisiinsa.

Ensimmäisessä keskustelussa kuulin oikeustieteelliseen pyrkivältä kaveriltani, että tämänkertaiset pääsykoekirjaläpyskät maksavat yli 200 euroa ja käytännössä välttämätön valmennuskurssi (oikikseen sisään päässeistä tilastojen mukaan n. 99% on osallistunut valmennuskursseille) reilut 600 euroa. Juristiopintoihin ei siis voi päästä kiinni ilman lähes tuhannen euron satsausta.

Mutta tätä tarvittavaa tuhatta euroa ei tietenkään kaikilla ole, mikä sulkee suuren joukon nuoria kyseisen koulutusvaihtoehdon ulkopuolelle, vaikka Suomessa teoriassa pitäisikin olla kaikkien ilmaista opiskella. Toisenlaista ulossuljentaa tapahtuu siinä, että yliopistolla opiskelevien nuorten vanhemmista tai ainakin lähisukulaisista varmasti enemmistö on korkeasti koulutettuja. Lääkärien, lakinaisten, virkamiesten, opettajien, tms. muiden akateemisten ihmisten jälkikasvulle yliopistokoulutuksen hankkiminen on lähes itsestäänselvyys, mutta kouluttamattomista perheistä tuleville nuorille kynnys korkeakoulumaailman portin edessä on paljon korkeampi. Vaikka tietysti poikkeuksiakin löytyy vaikka kuinka paljon, korkeatasoinen oppineisuus keskittyy silti enemmän tai vähemmän samoihin perheisiin ja sukuihin.

Tämänkaltainen kehitys on pitkässä juoksussa erittäin valitettavaa. Vaikka erot esimerkiksi koulutuksen, varallisuuden tai asumisolosuhteiden kannalta eivät ole Suomessa niin suuria kuin monessa muussa maassa, emme ole missään nimessä immuuneja leveneville eroille yhteiskunnassa. Kaikkein idioottimaisinta on sulkea siltä silmät ja väittää, ettei näin muka olisi tapahtumassa, kuten pääministeri Matti Vanhanen näyttää tekevän moittiessaan tiedotusvälineitä siitä, että ne kertovat enemmän huonosti pärjäävien ihmisten ongelmista kuin hyvin menestyvien ihmisten onnistumisista.

Toinen keskustelu armeijasta, siviilipalveluksesta, vapautuksista ja muusta sellaisesta johti nopeasti siihen tavalliseen kysymykseen: tarvitaanko Suomessa enää nykyisenkaltaisia puolustusvoimia? Itse en ainakaan usko, että tarvitaan - eivätkä aivan tosissaan usko kovin monet muutkaan. Laajemmassakaan katsannossa en näe, että aseellisen konfliktin kehittyminen olisi länsimaissa kovinkaan todennäköistä (ellei sellaista mennä sitten väkisin itse hakemaan, kuten Irakissa kävi).

Armeijoiden varustamista paljon tärkeämpää olisi panostaa yhteiskunnallisten epäkohtien, esimerkiksi juuri taloudellisten erojen kasvun tasapainottamiseen ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Jo nyt useimmissa maissa (Suomessakin, esimerkiksi Espoon Westendissä!) rikkaimmat ihmiset asuvat aidattujen pihojen sisäpuolella. Miksi? Mitä he pelkäävät? Ehkä he ovat aivan aiheesta huolissaan siitä, että joku kateellinen saattaa tavoitella osaa heidän rikkauksistaan. On mahdollista, että seuraava "maailmansota" on sota oikeudenmukaisuudesta, kun alistetut, köyhtyneet ja mahdollisuutensa menettäneet kansanjoukot kyllästyvät kestämättömään tilanteeseen ja nousevat vastarintaan. Tavallaan nykyinen terrorismin aalto on jo osa tätä, mutta tyytymättömyys saattaa aivan hyvin ennemmin tai myöhemmin levitä ääriaineksista myös aivan tavallisten ihmisten keskuuteen.

Tiedän, ettei tämä ole mikään järin omaperäinen ajatus (muutenkin tämä taisi olla aika lukiotason kirjoitus - pahoittelen), eikä minulla myöskään ole siihen tietenkään mitään selkeää ratkaisua. Mutta eräs tärkeä pointti on, että on vaarallista tuudittautua tunteeseen, että se mitä näkee omassa lähiympäristössään, on kaikki mitä ylipäätään on olemassa. Jos ihmiset, jotka kasvavat Westendin ökytaloissa, pääsevät vanhempiensa esimerkin turvaamina suoraa päätä korkeakouluihin ja valmistuvat tuottoisiin ammatteihin unohtavat, että asiat saattaisivat olla myös toisin, olemme kaikki ennen pitkää pahassa pulassa.

MP3: Sigur Rós - Hoppípolla [lähde]

Tweet