Elokuva: Liisa Ihmemaassa

Kun viime vuonna kuulin, että Tim Burton on kuvaamassa uutta versiota Liisa Ihmemaassa -tarinasta Johnny Deppin kanssa, olin suuresti innoissani. Lewis Carrollin 1800-luvulla kirjoittama, fantastisen mielikuvituksellinen Liisa on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani ja tyylikkään omituisiin rooleihin keskittynyt Depp yksi suosikkinäyttelijöistäni. Lisäksi Burton ja Depp ovat yhdessä saaneet aikaan monia hyvin nautinnollisia elokuvia, joista omasta mielestäni paras on muutaman vuoden takainen Charlie and the Chocolate Factory. Odotukset tätäkin elokuvaa varten olivat siis korkealla - mikä muka voisi mennä pieleen?

Jokin kuitenkin on mennyt pieleen, eikä edes pieleen sopivan kompuroivalla Liisa-tyylillä, vaan pieleen takuulaimealla ja ennalta-arvattavalla Disney-tyylillä. Saattaa olla liian helppoa syyttää elokuvan vioista sen julkaissutta studiota, mutta muilla syillä on mielestäni vaikea selittää esimerkiksi sitä, että alkuperäisen Liisan kiehtovan monipuolinen ja ainaisessa mullistuksessa oleva maailma on jyrätty suoraviivaiseksi hyvän ja pahan vastakkainasetteluksi, jossa miekat heiluvat ja hirviöt murisevat. Carrollin tarinassa yksikään hahmo ei ollut selväpiirteisesti viisas tai tyhmä, kiltti tai ilkeä, selväjärkinen tai hullu, mutta tässä versiossa alkuperäisen tarinan houreunen logiikalla ja tempolla etenevä surrealistinen sinfonia on yksinkertaistettu, tasapäistetty ja siistitty perinteiseksi Disney-iskelmäksi, jossa paha saa palkkansa ja lopussa tanssitaan hilpeä tanssi. Tämä on yleisön aliarvioimista mitä suurimassa mittakaavassa: alkuperäinen Liisa Ihmemaassa nousi klassikoksi juuri siitä syystä, että se otti sekä lapsi- että aikuislukijansa yhtä (vähän) vakavasti ja haastoi jokaisen lukijan arvioimaan myös oman käytöksensä ja olonsa järkevyyttä tai järjettömyyttä. Tämä Liisa-versio taas tarjoaa kaiken valmiiksi pureskeltuna ja vielä sokerisen onnellisen lopun jälkiruoaksi.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: Burtonin visuaalinen maailma on tuttuun tapaan komea, Depp poukkoilee roolinsa mukavan mielenkiintoisesti, Helena Bonham-Carter on aina takuutasokas ja Liisaa esittävä Mia Wasikowska on ilmeikäs ja paikoittain hyvin hauska. Pienet yksityiskohdat, kuten jalkatyynyinä käytettävät possut tai kaninkolossa leijailevat sängyt ja pianot ovat hauskasti keksittyjä ja hyvin toteutettuja. Hämmentävää on kuitenkin se, että suurinta osaa Carrollin loistavista alkuperäisistä eläinsivuhahmoista, kuten esimerkiksi Valekilpikonnaa, ei ole käytetty elokuvassa lainkaan, vaan niiden tilalle on keksitty uusia hahmoja. Melko perinteisen disneymäistä on esimerkiksi jalosydäminen koira, joka joutuu työskentelemään pahojen hyväksi, mutta auttaakin lopulta sankaritarta matkalla voittoon.

Korkeista ennakko-odotuksista huolimatta Burtonin Liisa Ihmemaassa on siis melkoinen menetetty mahdollisuus. On surullista, että vuoden 2010 versio on konservatiivisempi ja vanhanaikaisempi kuin 1800-luvun lopun alkuperäiset tarinat. Lewis Carrollin ihmemaan vaikuttavuutta ei ole mahdollista toistaa edes 200 miljoonan dollarin budjetilla eikä täyslaarillisella erikoistehosteita. Suosittelen pysyttelemään kirjaversiossa: sen maalaamassa Ihmemaassa ei kenties ole Johnny Deppiä, mutta muutoin se on jännittävämpi, yllättävämpi ja tuhatkertaisesti riemastuttavampi.

Tweet