Roald Dahl huijasi minua

Televisiossa näytettiin viime viikolla kaksi Roald Dahlin lastenkirjoihin perustuvaa elokuvaa ja ne saivat minut taas pitkästä aikaa pohtimaan dahlilaista maailmankuvaa.

Ala-asteikäisenä ahmin innolla kaikki Dahlin teokset ja viihdearvonsa lisäksi ne ovat varmasti vaikuttaneet mielenlaatuuni myös jollain alitajuisella tavalla. Yleensä peruskaava Roald Dahlin tarinoissa on se, että ansiottomassa alakynnessä viruva hyväsydäminen päähahmo saa ystävällistä avustusta joltain yllättävältä taholta ja yltää siten mullistaviin tekoihin joiden seurauksena sekä hyvä että paha saavat palkkansa ja myös auttaja saa apua. Usein kuvioon sisältyy lisäksi vielä aimo annos eskapismia ja matkustelua kiinnostavissa paikoissa, kuten Norjassa tai New Yorkissa.

Tällaisten kertomusten maailmoissa uitettuna olen itsekin aina jotenkin uskonut, että vielä jonain päivänä minäkin kohtaisin yllättäen nokkelan isoäidin / kiltin jättiläisen / avuliaan opettajattaren / taikakristalleja jakavan velhon tai muun vaikutusvaltaisen ja pyyteettömästi avuliaan tahon, joka muuttaisi koko elämäni ja mahdollistaisi uskomattomat seikkailut kaiken arkisen ulkopuolella. Mutta ehkä 23-vuotiaana olisi kuitenkin jo aika kohdata todellisuus ja tunnustaa se tosiseikka, ettei tällaisia hahmoja oikeasti ole olemassa ja etten tuskin koskaan pääse todistamaan kansainvälistä noitakokousta, juomaan erikoislimonadia jättiläisen kanssa tai matkustamaan jättiläismäisen hedelmän sisässä pitkin maailman meriä - edes vertauskuvallisesti, jos ei nyt aivan kirjaimellisesti.

Ehkä minun olisi pienenä pitänyt lukea jotain vähemmän toiveikkaaseen odotteluun satsaavaa ja enemmän omaan ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen kannustavaa, vaikkapa Peppi Pitkätossuja tai jotain sellaista. Ehkä sitten olisin jo löytänyt kesätöitä.

Tweet