Kirja: Irvine Welsh - Trainspotting (Martin Secker & Warburg, 1993)

Edellinen todella hyvä kirja, jonka luin, oli Paolo Coelhon Alkemisti kaksi vuotta sitten. Se oli loistava kirja, eikä mikään sen jälkeen lukemani ole ollut läheskään yhtä hyvä. Irvine Welshin Trainspottingin ostin Anttilan alesta jo viime kesänä, mutta pääsin lukemaan sen vasta nyt. Trainspotting on varmasti yhtä hyvä kuin Alkemisti, mutta täysin erilainen.

Trainspottinghan on kaikille tuttu samannimisen elokuvan kautta, eikö niin? Itse en ole elokuvaa kokonaan nähnyt, joten pääsin lukemaan kirjan aivan tuorein mielin - nyt lukemisen jälkeen minun on kyllä pakko päästä näkemään elokuva pian.

Kirja koostuu lyhyistä välähdyksenomaisista tarinoista, jotka kertovat nuorten skotlantilaismiesten taistelusta heroiiniriippuvuuden kourissa. Hahmot ovat hyvin erilaisia: älykäs Renton, johdateltavissa oleva Spud, naistenmies Sick Boy, alati aggressiivinen Begbie ja muut Welshin luomat hahmot ovat taitavasti kirjoitettuja ja lukija alkaa välittää heidän kohtaloistaan vaikka ne usein vastenmielisiä ovatkin. Welshiltä on myös hieno tehokeino käyttää kirjassa koko ajan Skotlannin murrettua englantia, se luo autenttisuuden tuntua. Murteeseen tottuminen kestää vähän aikaa ja joitain sanoja saa oikein erikseen pohtia, mutta se antaa kirjalle jännittävän säväyksen.

Hienointa Trainspottingissa oli mielestäni juuri se, miten koskettava koko kirja oli. Vaikka monet sen tapahtumista ovat ällöttäviä ja moraalittomia, Irvine Welsh osaa kuvata ne niin aidon tuntuisesti ja niin tehokkaalla tavalla, että lukija todella kokee tuntevansa jotain. Itse ainakin jään monesti kirjoista kylmäksi enkä kykene tuntemaan niiden hahmojen puolesta, mutta Trainspotting on kirjoitettu niin taidokkaasti, että kylmät väreet kulkivat monesti selkääni pitkin, vaikka se klisee onkin.

Erityisen kiehtovasti ja samalla toisaalta luotaantyöntävästi Trainspotting valottaa heroiiniriippuvaisen sielunmaisemaa. Myönnän, että olen itse monesti pohtinut huumeita, vaikka en ole niitä kokeillutkaan. Mutta jotainhan niissä on pakko olla, kun niin monet niitä käyttävät ja niistä on ammennettu niin paljon esimerkiksi hienoa musiikkia (olen yhä ehdottomasti sitä mieltä, että esimerkiksi Noel Gallagher teki parhaat levynsä silloin, kun oli vielä koukussa kokaiiniin). No, Trainspotting kertoo osuvasti, mitä niissä oikein on ja mitä niissä ei ole. Kirjassa Renton kuvailee heroiinia romantikkojen huumeeksi. Sitä käytetään, koska maailma tuntuu jotenkin pettymykseltä, koska itse tuntee olevansa jotenkin liian hyvä tähän maailmaan, eivätkä mitkään "tavallisille ihmisille" iloa ja onnistumisen tunnetta tuottavat asiat tunnu miltään. Uskoisin, että useimmista meistä tuntuu toisinaan juuri tuolta. Mutta kaikki eivät hae siitä poispääsyä heroiinin avulla. Kirja myös muistuttaa jälleen kerran siitä, että huumeriippuvaisetkin ihmiset ovat kuitenkin ajattelevia ja toimivia ihmisiä - he eivät ole koko ajan aivan "muissa maailmoissa" ja toimintakyvyttömiä.

Trainspotting on äärimmäisen surullinen kirja (itse säälin ehkä eniten hahmoa nimeltä Tommy, joka tyttöystävän lähdön jälkeen kokeilee heroiinia "vain kerran"... ja loput ehkä arvaattekin), mutta siinä on myös paljon huumoria. Juuri koko tämä realismin, surullisuuden, huumorin ja kekseliään tarinankerronnan yhdistelmän ansiosta Irvine Welshin Trainspotting on yksi parhaita kirjoja, joita olen ikinä lukenut. Tulen varmasti lukemaan sen vielä monta kertaa uudestaankin.

Ja nyt pitää nähdä se elokuva.

Blur - Sing (elokuvan soundtrackilta) [lähdeblogi]

Tweet