Eilinen iPod-saaga päättyi onnellisesti: sain soittimeni huoltoon, vaikkei takuu ole enää voimassa (eli Applelle siis +). Onneksi olin suorittanut taustatutkimukseni huolellisesti ennen Applelle soittamista, joten osasin perustella tilanteen tarkasti. Kaikki kunnia kuuluu silti Applen asiakaspalvelun sankaripojalle, joka ehti jo kahteen kertaan ilmoittaa, ettei mitään ole valitettavasti tehtävissä, mutta joka sitten yhtäkkiä heltyi, kävi kysymässä asiaa vielä joltain toiselta ja tuli lopulta takaisin puhelimeen sanoen "Hyviä uutisia!" (muutenkin tuota sanaparia kuulee aivan liian harvoin). Vanha iPod on siis nyt Applella huollossa, eli käytännössä todennäköisesti romutettavana. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen laitteen saan tilalle (en siis havittele mitään uudempaa tai suurempaa mallia - kunhan vain saisi vastaavan, toimivan, ja toimivana pysyvän)...Tämä viikko on ollut ilmoiltaan hieman syksyinen, ja koska kuuntelen musiikkia erityisesti vuodenaikojen perusteella, tämänkertainen Viikon viitonen näyttää tältä:
Ian Brown - Deep Pile Dreams Manchester-legenda Ian Brown on julkaisemassa syksyllä jo kuudetta sooloalbumiaan, mutta tämä debyyttilevy Unfinished Monkey Businessilta löytyvä surumielinen mutta silti uhmakas kappale on ehdottomasti edelleen relevantti. Kertosäkeessä on erityisen hienosti soljuva melodia, jonka Babyshambles pari vuotta sitten kaappasi omaan biisiinsä French Dog Blues (joka ei taida kertoa Teboililla myytävien patonkihodareiden aiheuttamasta alakulosta).
James - Laid James saattaa olla yksi aliarvostetuimmista yhtyeistä kautta aikojen. Bändin tuotannosta löytyy roppakaupalla tarttuvia, kieron humoristisia, omaperäisiä ja kokeellisia kappaleita - kuten tämä. Tätä voi myös suositella kotikitaristeille akustisesti rämpytettäväksi; soinnut ovat helpot ja hauskat. Pidän erityisen paljon tällaisista kappaleista, joissa on jollain tavalla sellainen tuntu, että ne ovat täysin pysäyttämättömiä: sanat, säkeet ja säkeistöt seuraavat toisiaan vastustamattomasti. Esimerkiksi Placebon Every Me Every You on hieman samanlainen.
Manic Street Preachers - Prologue To History Viime viikolla kirjoitin Richard Ashcroftin yhteydessä artisteista, jotka tekevät hienojen singlebiisien lisäksi myös komeita b-puolia, ja Manics on myös tämän klubin jäsen. Prologue To Historyssä on kiivas pianoriffi, intohimoisesti pärskähtelevä sanoitus ja nokkela hatunnosto Happy Mondaysille. Kappale olisi ollut selvä kohokohta millä tahansa Manics-albumilla, mutta ei olisi toisaalta tunnelmaltaan sopinut mitenkään vuoden 1998 This Is My Truth Tell Me Yoursille, jonka nauhoituksista se on peräisin.
Blur - You're So Great Tästä kappaleesta oikein huokuu syksy. Karismaattinen lo-fi -pala Graham Coxonin johdolla. Coxonin sanoitus on myös suorasukaisuudessaan valtavirrasta poikkeava ja samaan aikaan sekä hauska että surullinen.
Thom Yorke - Black Swan Tällä viikolla olen kuunnellut Thom Yorken The Eraser -levyä nukkumaanmenomusiikkina. Siitä ei ole seurannut apokalyptisia tai uusliberalismikriittisiä unia, mutta oikein hyvää soljumista horroksen ja valveen välillä. Pari kertaa olen jopa oikein pelästynyt, mikä on tietenkin hauskaa, koska väsyneenä ei jaksa pelästyä, vaan nukahtaa heti uudelleen. Black Swanissa on ehkä tyylikkäintä kiroilua ikinä. Aina ei tarvitse huutaa, vaan kuiskaus voi toimia vaikuttavammin.
Tekstit
3 kommenttia:
Moi Pete,
olen erittäin iloinen, että olet löytänyt uusiokäyttökohteen vitoskuvilleni, tai ainakin yhdelle niistä.
Mutta en ole onnellinen siitä, että linkität kuvan suoraan skrubu.netistä tänne. Pyytäisinkin ystävällisesti että kävisit ottamassa vitoskuvan omalle koneellesi ja siirtäisit sen bloggeriin.
Done deal, pni. Pahoitteluni.
No problem.
Lähetä kommentti