Karvapostaus

Olin tänään kuntosalilla ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen ja erinäisistä (mm. tietokone-) syistä jokseenkin ärsyyntyneissä tunnelmissa. Ärsyyntyneisyyttä lisäsi ympäri salia paljain jaloin kipittänyt parrakas hippi, jonka paljasjalkaisuus, parrakkuus ja hippeys ärsytti.

Palattuani pukuhuoneeseen huhkimisen jälkeen, parrakas hippi oli peilin edessä letittämässä partaansa. Siinä vaiheessa en ollut enää ärsyyntynyt, vaan koko juttu vaikutti pelkästään huvittavalta. Mutta silti: pitkä hippiparta (oranssi!) on ruma, eikä se muutu yhtään tyylikkäämmäksi ainakaan letittämällä. Sitä paitsi pitkän, märän, oranssin parran nyplääminen on jotenkin ällöttävää ja muutenkin turhaa.

Kaikista rumin partatyyli on kuitenkin parin viime vuoden aikana järkyttävää suosiota saavuttanut parta-ilman-viiksiä -malli. Tämän "tyyli" on luultavasti kotoisin Yhdysvalloista, jossa se on jo pitkään ollut kuolleiden presidenttien ja college-poikien suosiossa, mutta viimeistään edellisvuonna sitä alkoi nähdä huomattavan paljon täällä Suomessakin. Se on saavuttanut suosiota hyvin laajoissa piireissä ja sellaisen saattaa bongata niin Karhua rakastavalta maakuntien automekaanikolta kuin pääkaupunkiseutulaiselta antropologian opiskelijaltakin. Ja se on ruma. Viikset ilman partaa toimivat, mutta parta ei toimi ilman viiksiä. Se vain on niin.

Itse en ole koskaan varsinaisesti kokeillut kasvattaa partaa (vaikka haluaisinkin tietysti tällaisen), mutta karvapostauksen lopuksi vielä lyhyesti hiusasiaa. Olin saanut kesän aikana kasvatettua oikein sopivan pituiset hiukset, joten kun tarvitsin viime viikoksi työn aloitukseen hieman siistimmän kuontalon, en viitsinyt mennä parturiin, joka olisi kuitenkin leikannut kutreista pois aivan liikaa, vaan sain erään kaverini tarttumaan saksiin ja napsimaan vain himpun verran. Kaverini leikkasi tukan todella taitavasti ja mielestäni tämänhetkinen hiusmallini on parhaani ainakin yli vuoteen, mutta jostain hassusta syystä se ei jotenkin toimi lainkaan puvun kanssa. Pikkutakissa ja solmiossa näytän kaukaisen serkun rippijuhliin pakotetulta 12-vuotiaalta, ja se johtuu nimenomaan hiuksista vaikka ne itsessään ovatkin todella hienot.

Koko kuva muuttuu täysin toiseksi, kun olen muissa vaatteissa: esimerkiksi tänään salille lähtiessäni näytin farkuissa, t-paidassa ja Fred Perryn urheilutakissa mielestäni aivan joltain 90-luvun B-luokan brittipopbändin jäseneltä, mikä on siis aivan mahtavaa. Ilmeisesti Lontoon pormestari Boris Johnson taitaa olla ainoa, joka onnistuu "epäasiallisen" tukan ja business-pukukoodin yhdistämisessä ja siksi hänestä pidänkin, vaikka hän onkin konservatiivi.

Tweet