Muiston kaiku

Tällä otsikolla voisi kirjoittaa vaikka Harlekiini-romaanin, mutta nyt ajattelin kuitenkin vain pohdiskella sitä, millä tavalla suuret tapahtumat jättävät jälkeensä ohuen, alati hälvenevän kaiun. Torstain Madonna-konsertti oli tästä erinomainen esimerkki: Madonna on niin suuri henkilö tai tapahtuma, että hän lähettää kaikua jo ennen saapumistaan ja kaiku jää leijumaan ympäristöön vielä hänen poistuttuaankin.

Torstaina oli mahdotonta liikkua kaupungilla kuulematta puhetta Madonnasta. Omissa keskusteluissa, ohikulkijoilta kuulluissa keskustelunpätkissä, radiossa, missä tahansa - päivän aikana kuuli sanan "Madonna" varmasti vähintään 100 kertaa. Perjantaina Madonnan kaiku oli yhä vahva; hänestä kuultiin puhuvan ehkä viisikymmentä kertaa. Lauantaina Madonna oli jo kaukana poissa, mutta ilmassa oli yhä kuultavissa muutama yksittäinen kuiskaus Madonnasta. Sunnuntaina kaiku oli jo hälvennyt lähes olemattomiin, mutta ei missään nimessä täysin - puhetta Madonnasta leijaili yhä siellä täällä.

Tietysti siis mikä tahansa ajankohtainen uutis- tai juoruaihe on tällainen: ensin siitä puhutaan todella paljon, sitten melko paljon, sen jälkeen hieman ja jonkin ajan kuluttua ei enää lähes ollenkaan. Mutta Madonnan tapauksessa on mielenkiintoista se, että hän on yksittäinen henkilö ja puhe hänestä on kuin osa koko hänen olemassaoloaan. Puhe saapuu jostain kauan ennen häntä, tiivistyy tiheimmilleen hänen ollessaan lähistöllä ja jää roikkumaan ihmisten huulille vielä hänen lähdettyäänkin. Jos puhe tuottaisi ilmaan esimerkiksi jotain värillistä kaasua, Madonnaa ympäröisi varmasti avaruuteen asti näkyvä, keskiosastaan kirkas ja reunoiltaan samea, värikäs pilvi.

Ehkä jokainen meistä tuottaa olemassaolollaan ja teoillaan tällaista puhepilveä? Kun meistä puhutaan, olemme läsnä sielläkin, missä emme juuri sillä hetkellä sijaitse fyysisesti. Vana puhehöyrystä itseemme on jäljitettävä osa meitä.

Ajatteleekohan Madonna sitä, että hänestä puhutaan jossain lähes koko ajan? Itse ainakin tulee helposti unohdettua se, että muut voivat puhua minusta, vaikka itse puhunkin koko ajan toisista. Useimmiten tieto siitä, että minusta on puhuttu, tekee minut iloiseksi. Pari viikkoa sitten kuulin Las Vegasista pokerimatkalta palanneilta kavereiltani, että he olivat lentokoneessa miettineet, mitkä olisivat minulle huonoimmat mahdolliset vierustoverit monituntisella mannertenvälisellä lennolla. Tulos oli ollut, että pahimmassa mahdollisessa skenaariossa toisella puolella minua istuisi vauva ja toisella puolella koira. Ilahduin siitä, että minusta oli ylipäätään puhuttu, ja ennen kaikkea siitä, että kaverit olivat osuneet arviossaan täysin oikeaan. (Tässä tapauksessa puhepilvivana ulottui yli Atlantin ja yhdisi minut fiktiiviseen vauvaan ja hypoteettiseen koiraan.)

Tweet