Levy: Massive Attack - Heligoland (Virgin, 2010)

Massive Attackilla on ehkä maailman hitain levyjen julkaisutahti: ensimmäisen ja toisen albumin välillä kului 3 vuotta, toisen ja kolmannen 4, sitten 5 ja nyt edellisen ja tämän uusimman välillä peräti 7 vuotta. Bändin jokainen pihauskin on siis merkittävä tapaus ja näin verkkainen julkaisutahti asettaa paineita myös musiikille: kai seitsemän vuoden aikana täytyy saada kasaan vähintäänkin huippulaadukas levy?

Onkin suuri helpotus todeta, että viides Massive Attack -albumi Heligoland on erinomainen tuotos. Se on varovaisesti avautuva, jokaisella kuuntelukerralla itsestään jotain uutta ja hienoa paljastava, melko intensiivisissä tunnelmissa etenevä levy. Tavallaan se on myös Massive Attackin toistaiseksi helpoin ja popein levy: jokaisessa kappaleessa on säkeistöihin ja kertosäkeistöihin jakautuva laulumelodia ja perinteisellä tavalla koottu rakenne.

Useimmiten melodioista vastaavat vierailevat artistit kuten Damon Albarn, Guy Garvey, Martina Topley-Bird ja Massive Attackin vakiovierailija Horace Andy. Albarn on itse asiassa ollut mukana säveltämässä kolmea levyn kymmenestä kappaleesta, joten hänen panoksensa levyllä on hyvinkin huomattava. Albarnin kappaleista viimesyksyinen singlebiisi Splitting The Atom voisi toimia hyvin Gorillaz-levyllä ja kuulaan melankolinen Saturday Come Slow sujahtaisi helposti The Good, The Bad & The Queen -albumille. Perinteisen brittipopin ystävien unelmahetket koetaan kuitenkin kappaleella Flat Of The Blade, jossa Albarn myöskin on ollut mukana, mutta jonka tulkitsee ainutlaatuiseen tapaansa Elbow'n karismaattinen Guy Garvey. Flat Of The Blade on yhtä aikaa sekä rauhallinen että hermostunut, kuin hitaasti veden pinnan alla lipuva vaarallinen jäävuori. Massive Attackin tuotannossa on niin paljon upeita kappaleita, että Flat Of The Bladen väittäminen yhdeksi yhtyeen kaikkien aikojen parhaista saattaa kuulostaa kovilta ylisanoilta, mutta asia on kuitenkin ehdottomasti juuri näin.

Damon Albarnin avittamien kappaleiden lisäksi yksi Heligolandin ehdottomista kohokohdista on Horace Andyn Girl I Love You, jonka viiltävän tyylikäs laulusuoritus aiheuttaa kuulijalle kylmiä väreitä. Kuumeisen, syvän basson ajama kappale sopisi saumattomasti vuoden 1998 Mezzanine-levyn Angel-klassikon rinnalle. Horace Andy on yksi sellaisista harvinaisista laulajista, jotka voisivat esittää vaikka McDonald'sin ruokalistan laulumuodossa ja kuulostaa silti miljardi kertaa kiinnostavammilta yksikään Idols-voittaja tai Pitchfork-trendilemmikki. Heligolandin jokainen muukin kappale on hieno ja toimiva yksikkö: avausbiisi Pray For Rainin nautinnollinen tummasävyisyys saa hetken lohtua väliosan kirkkaista harmonioista, Martina Topley-Birdin Psyche liikkuu vauhdikkaasti kuin palkkatappaja yön pimeydessä, Paradise Circusissa on hauska kättentaputuksista koottu biitti jonka päälle Hope Sandoval kuiskailee sofistikoituneesti ja Rush Minute edustaa hieman new wave -vaikutteista, jopa aavistuksen verran Bloc Partylta kuulostavaa tyyliä.

Yksittäiset kappaleet on kyllä koottu yhtenäiseksi albumikokonaisuudeksi hyvin tarkkaa tyylitajua käyttäen, mutta silti muutoin erinomaisen albumin yllä leijuu kuitenkin hämmentävä ontologinen kysymys: mikä on Massive Attack? Bändin vakiokokoonpanoon kuuluva Grant Marshall on merkitty osasäveltäjäksi jokaiseen kappaleeseen, mutta hänen matalaa lauluääntään kuullaan vain yhdessä kappaleessa. Johtomies Robert Del Naja sentään laulaa kahdessa biisissä, mutta muilta osin levy on täysin solistivieraidensa hallittavissa ja vietävissä. Esimerkiksi Flat Of The Bladesta nauttiessa ei voi olla miettimättä sitä, mikä ero on kutsua kyseistä kappaletta Massive Attackin teokseksi verrattuna siihen, jos se määriteltäisiinkin esimerkiksi Massive Attackin remixiksi Elbow'n kappaleesta. Tai millä muotoa Saturday Come Slow on nimenomaan Massive Attackin biisi eikä Damon Albarnin kappale, jonka soundeja ovat olleet luomassa myös Massive Attackin jäsenet? Yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla tällaiset pohdinnat eivät vielä olleet tarpeellisia, sillä yksittäisistä laulajavieraista huolimatta bändillä oli jonkinlainen löysä vakiokokoonpano, jonka oma panos kuului enemmistössä.

Nykyisellään Massive Attack ei ole niinkään bändi kuin jonkinlainen brändi - tosin ehdottomasti hyvin laadukas ja luotettava sellainen. Massive Attackin nimen alla julkaistaan aikojemme kunnianhimoisinta ja visionäärisintä popmusiikkia, mutta yhtenäisenä, omaa luovana ryhmänä Massive Attackia ei ole ollut olemassa sitten 1990-luvun. Toisaalta juuri se Massive Attackissa onkin ideana: yhtyeen olemus rikkoo perinteisiä raja-aitoja siinä, miten musiikkia pitäisi tehdä ja kyseenalaistaa sen, miksi olemme tottuneet siihen, että musiikkia julkaisevat "artistit" tai "bändit". Oikeastaan Massive Attack on kuin moderni sinfoniaorkesteri, joka tulkitsee musiikkia vaihtelevien solistien johdolla. Heligoland on uusi hieno lisä Massive Attackin nykyaikaisten sinfonioiden sarjaan ja ehdottomasti 7 vuoden odotuksen arvoinen albumi.

koko levy Spotifyssa

Tweet