Live: Ian Brown - Tavastia, 18.2.2010

Ian Brownin ensimmäinen Suomen-soolokeikka oli monille äärimmäisen merkittävä ilta: Tavastia pullisteli tupaten täynnä varhaiskeski-ikäistä väkeä, joka tuoppejaan kohottelemalla ja väkinäisesti tanssimalla yritti elää uudelleen 90-luvun Brittipop-nuoruuttaan. Asian paradoksihan on oikeastaan siinä, että Ian Brownin kunniakkaimmat hetket sijoittuvat itse asiassa ajalle ennen ja jälkeen 90-luvun: The Stone Rosesin mestarillinen debyyttialbumi teki Brownista Brittipopin pioneerin jo vuonna 1989 ja hänen soolouransa suurimmat hitit ovat tulleet 2000-luvun puolella. Tavastian ilmapiirissä oli siis koettavissa jonkinlaista hieman väkinäistä toiveikkuutta sovittaa Brown johonkin tiettyyn muottiin, johon hän ei aivan täysin sovi. Yleisö oli jo ennalta päättänyt, että tulossa on huippukeikka, eikä antanut konkreettisen todellisuuden vaikuttaa mielikuviinsa.

Todellisuudessahan Ian Brownin maine epätasaisena live-esiintyjänä on siis laajalti tiedossa ja Tavastiankin esitys sopi täydellisesti tuon pahan maineen parametreihin. Brownin ääni kuulosti siltä, kuin hän olisi laulanut yleisölle syvän kaivon pohjalta: laulu oli suurimman osan ajasta ohutta ja kumisevaa ja peittyi pahasti etenkin rytmisoittimien alle - taustayhtyeeseen kuului sekä rumpali että perkussionisti, ja näiden lisäksi kuultiin ajoittain konerytmejä myös taustanauhalta. Keikan avauskappaleet, artistin toiselta soololevyltä Golden Greats nostetut Love Like A Fountain ja Golden Gaze olivat lähes täysin sävelettömiä sumutorvituuttauksia. Onneksi ensimmäisten numeroiden aikana Brownin hämmentävä tiikerikuvioinen verryttelytakki ja klassinen, apinamaisen rento liikehdintä veivät suurimman osan yleisön huomiosta. Joka tapauksessa suurimmalle osalle paikallaolijoista riitti varsin mainiosti nimenomaan elävän legendan läsnäolon todistaminen, joten illan musiikillinen anti oli sivuseikka.

Koska Ian Brown ei itse ole mikään suvereeni laulajasuuruus tai musiikillinen ihmemies, hän tarvitsisi ympärilleen äärimmäisen taitavan ja innostavan bändin. The Stone Rosesin aikoina tämä vaatimus tietysti toteutui täydellisesti, mutta Brownin tämänhetkinen kiertuejoukkio on melko vaisu ja laiskanpulskea ryhmä. Suurin ongelma olivat kappaleiden liian hitaat tempot: jokaisessa biisissä - mukavan luistavasti kulkenutta Corpses In Their Mouthsia lukuunottamatta - yhtye käytti Macilta soitettuja valmiita taustanauhaosuuksia, joista johtuen bändin rumpali joutui soittamaan kuuloke korvassaan ns. klikkiraidan tahdissa. Tämä teki rumpukompeista tylsän suoraviivaisia ja jäykkiä. Klikkiin soittaminenkaan ei välttämättä olisi ongelma, jos järjestely olisi toteutettu hyvin, mutta jostain syystä jokainen kappale oli tempoltaan aavistuksen verran liian hidas. Hitaus kuului etenkin hakkaavarytmisissä hiteissä kuten F.E.A.R. ja Stellify, joiden pitäisi olla iskeviä ja teräviä, mutta jotka nyt kuulostivat laahaavilta ja kärsiviltä. Stellifyssa Brown lisäksi lauloi kokonaisen säkeistön eri kohdasta, kuin mistä bändi soitti, ja huomasi virheensä vasta, kun ajoitusero tuli kertosäkeen myötä raastavasti esille. Ajoitusvirheitähän tapahtuu helposti, mutta yleinen ja toistuva liian hitaassa tempossa soittaminen on mielestäni osoitus siitä, etteivät Brown ja hänen muusikkonsa välitä tarpeeksi taiteestaan, vaan kiertävät maailmaa ainoastaan Brownin menneisyydellä ja henkilökohtaisella karismalla ratsastaen.

Tavastian nostalgiannälkäinen yleisö sai viimein sitä kaikkein eniten haluamaansa encoressa, kun Brown yhtyeineen esitti The Stone Rosesin kenties merkittävimmän kappaleen Fools Gold. Klassikkohitti sopi tyyliltään Brownin tanssimusiikkia lähellä olevien soolokappaleiden yhteyteen, mutta muutoin juuri tämän biisin esittäminen ei mielestäni ole millään tavalla perusteltua. Juuri Fools Goldissa nimittäin kiteytyi The Stone Rosesin ainutlaatuinen yhteissoitto, jossa jokaisen muusikon erilliset osuudet sulivat yhteen täydellisesti ja loivat jotain huikean ainutlaatuista. Kappaleen esittäminen rutinoitujen keikkamuusikoiden toimesta ei ole muuta kuin helppo ratkaisu ja myönnytys sille faktalle, että Ian Brownin live-esiintymisissä on nykyisin enemmän kyse idolin palvomisesta kuin itse musiikista.

Pidän torstai-illan konsertin jälkeen Ian Brownista ja hänen musiikistaan aivan yhtä paljon kuin ennenkin ja olen tyytyväinen siitä, että pääsin näkemään hänet livenä. Mutta toista kertaa tuskin haluaisin ainakaan saman tasoista show'ta nähdä. Brownin on uudelleenkalibroitava asenteensa ja taustajoukkonsa, jos hän haluaa säilyttää relevanssinsa vielä sittenkin, kun 90-luvun Brittipopparit eivät enää jaksa saapua konsertteihin vain Brownin legendaarisen nimen ja perinteen vuoksi.

kuva Flickr-käyttäjältä Epic(tures)

Tweet