Samaan aikaan, kun Bono ja Coldplay kiertävät maailmaa saarnaten ihmisille poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista hyvin ilmiselvin keinoin, Massive Attack pyrkii vaikuttamaan yleisönsä ajatteluun hieman vähäeleisemmällä ja salakavalammalla tavalla. Eilinen Helsingin-konsertti olikin onnistunut sekoitus politikointia ja hittejä häikäisevän visuaalisen show'n tukemana.Esityksen alku oli pienoista odottelua sekä artistin että yleisön suunnalta. Lämmittelijä Martina Topley-Bird oli hoitanut oman osuutensa niin energisesti ja sympaattisesti, että pääesiintyjä vaikutti alkuun liiankin etäiseltä ja kliiniseltä. Yksittäisistä "raidoista" koostunut led-taustaruutukin tuntui alkuun jotenkin vanhanaikaiselta ratkaisulta ja sen näyttämä sisältö jokseenkin kliseiseltä ja populistiselta: listoja huumeiden nimistä sekä vertailua Englannin parlamentin jäsenten kulukorvausten ja afrikkalaisten sosiaalityöntekijöiden kustannusten välillä. Kun vielä kaikki neljä ensimmäistä kappaletta olivat täysin uusia ja ennenkuulemattomia, alun tunnelma oli hieman huurteinen.
Pian tarinan juoni alkoi kuitenkin selvitä: Massive Attack oli jakanut repertuaarinsa käytännössä kahteen osaan - Robert Del Najan esittämiin supersynkkiin ja aggressiivisiin kappaleisiin, joiden aikana led-tausta vyörytti katsojien silmille kulutusyhteiskuntakriittisiä ja sodanvastaisia viestejä sekä bändin toisen jäsenen Grant Marshallin ja vierailevien vokalistien esittämiin tuttuihin hitteihin, joita taustakuvitus säesti lähinnä ruudunsäästäjämäisillä tunnelmakuvilla. Del Najan yksin johtamat osuudet olivat hyvin intensiivistä multimediatykitystä ja nostivat kokemuksen hienolla tavalla ahdistavaksi: esimerkiksi kidutuksen olemusta syytteittä vangitun uhrin näkökulmasta kuvannut tekstikollaasi oli yhdessä musiikin kanssa äärimmäisen vaikuttava. Konsertin "helpommasta" puolesta kaikkein parhaiten toimi legendaarisen Horace Andyn upeasti kaiuttama Angel ja Deborah Millerin tyylikkäästi tulkitsema klassikko Safe From Harm.
Kahden tunnelman välillä vaihtelu oli ajoittain hieman hajanaista ja kuluttavaa yleisön kannalta: juuri kun show oli päässyt totisen synkkään vauhtiin, lavalle asteli Marshall tai joku vierailijoista ja koko ilmapiiri keveni monen monta astetta - ja toisaalta taas juuri kun väkeä miellyttänyt hittiputki oli saatu auki, koitti Del Najan vuoro maalata omaa nihilististä visiotaan. Kokonaisuutena tämä teki konsertista aavistuksen verran katkonaisen, mutta ratkaisu oli kuitenkin sanoman kannalta aivan perusteltu. Massive Attackhan on kertonut pyrkivänsä tekemään "tanssimusiikkia pääkopalle" ja eilisen kaltaisella tavalla esitettynä tavoite toteutui erinomaisesti.
Tavallaan voisi sanoa, että Massive Attack myös tekee pop-musiikista hieman kuin klassista musiikkia: osaa kappaleista esittävät livenä lähes täysin eri ihmiset kuin levyillä, joten tällöin pääosaan nousee itse sävellys. Esimerkiksi Unfinished Sympathyn aikana lavalla oli kappaleen studiossa luoneista ihmisistä ainoastaan Grant Marshall, ja hänkin levydekin takana, joten konsepti oli hieman kuin sinfoniaorkesterin soittaessa esimerkiksi Bachia: olennaisinta on teos, eivät sen esittäjät. Tietysti myös itse esiintyjät olivat tärkeitä: esimerkiksi Horace Andy sai joka kerta lavalle hipsiessään huikean valtavat aplodit.
Joka tapauksessa, Massive Attack osoitti hienosti, miten kaikkien areenakonserttien ei tarvitse olla jollain vanhalla, varmalla konseptilla kulkevia, vaan miten konsertin muotoja voi muokata kekseliäästi musiikin mukaan. Tunnelmien ja vierailijoiden vaihdellessa Jäähallissa esiintyi käytännössä useampi kuin vain yksi yhtye, mutta koko iltaa yhdisti silti omaperäinen ja juuri monipuolisuudelle perustuva Massive Attack -visio. Nautintoa saivat niin korvat, silmät kuin aivotkin. Massive Attack osasi luoda areenakonsertin, joka todella jättää katsojalle ajattelemisen aihetta. Olisi toivottavaa, että useammat yhtyeet uskaltaisivat olla näin rohkeita ja näin fiksuja. Kuuletko, Bono?
kuva lainattu Flickr-käyttäjältä miemo
Kiitos!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti