Tylsä Robbie

Palasin juuri Tennispalatsista, joka oli yksi yli 200:sta eurooppalaisesta elokuvateatterista, joihin Robbie Williamsin comeback-keikka välitettiin suoraan livenä Lontoosta. Kuten olen tässäkin blogissa useaan kertaan maininnut, pidän kovasti Robbie Williamsista (vaikka se ei ehkä olekaan kovin coolia?), joten toivoin kovasti, että hänen uuden levynsä kappaleet olisivat tehneet konsertissa vaikutuksen. Valitettavasti kävi kuitenkin toisin.

Robbie itse oli hyvässä kunnossa: laulu sujui erinomaisesti ja esiintyminen oli tutun hilpeää ja karismaattista. Ainoa puute oli, että piakkoin julkaistavalta Reality Killed The Video Star -albumilta soitetut uudet biisit olivat paria poikkeusta lukuunottamatta kovin tylsiä. Eivät tylsiä siinä mielessä, että ne olisivat olleet jotain sellaista tyyliä, josta en vain oikein pitäisi tai josta ei oikein saisi kiinni ensikuuntelulla - vaan tylsiä aivan siinä mielessä, että ne eivät sisältäneet tarttuvia melodioita tai sovituksellisia koukkuja, jotka yleensä tekevät Robbien musiikista oman lajinsa laadukkainta. Kappaleet edustivat laimeinta mahdollista keskitien Radio Nova -rockia, josta on pyyhitty pois paitsi kaikki särmä, myös kaikki ilo ja yllättävyys. Robbien vahvuus kultakaudellaan 1997-2003 oli nimittäin juuri se, että vaikka kappaleet olivat yleissoundillisesti novaturvallisia, niiden melodioissa, sovituksissa ja sanoituksissa oli massasta erottuvia, omaperäisiä ja tyylikkäitäkin ideoita. Sellainen on hyvin pienestä kiinni, mutta samalla hyvin, hyvin tärkeää.

Itse asiassa Robbien kohtalokkain synti on se, että hän teki huippukaudellaan liian hyvää musiikkia. Hän on esiintyjänä ja persoonana niin karismaattinen, että hän olisi tarvinnut supertähtitasolle nousemiseen varmasti vain pari laadukasta biisiä, mutta hän menikin julkaisemaan tällaisia useita kymmeniä. Verrataanpa esimerkiksi George Michaeliin: kuinka monta George Michael -soolobiisiä osaisitte pyydettäessä hyräillä? Aivan. Ja silti mies täyttää stadioneja ympäri Eurooppaa. Robbiella puolestaan on vähintään tusinan verran kaikkien meidän mieliimme tiiviisti tarrautuneita hittejä soolouransa alkupuoliskolta, joten nyt jokainen uusi tuotos vertautuu automaattisesti niihin - ja valitettavasti melko epäedukkaasti.

Robbie siis tarvitsisi esitettäväkseen parempaa materiaalia. Tämä olisi kuitenkin helposti ratkaistava ongelma: Robbien täytyisi ainoastaan paikata jälleen välinsä säveltäjä Guy Chambersiin, jonka kanssa yhteistyössä hän on kirjoittanut kaikki suurimmat hittinsä, mutta joka ei ole osallistunut Robbien kolmen uusimman (tämä mukaanlukien) kirjoittamiseen käytännössä laisinkaan. En osaa sanoa, miksi Robbie ei osaa stimuloitua omalle huipputasolleen muiden laulunkirjoittajien kanssa, mutta näin nyt vain tuntuu olevan. Williams & Chambers oli ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaita pop-parivaljakkoja - jos ei nyt yleisesti aivan Lennon & McCartneyn tai Morrissey & Marrin tasolla, niin kuitenkin omassa tyylilajissaan aivan lyömätön. Robbien on turha jahdata menneisyyden menestystä korvikekirjoittajien kanssa, vaan hänen pitäisi kutsua aito Chambers takaisin. Lisäksi myös liiallinen hiominen kannattaisi jättää pois: ainakin tämän illan konsertin perusteella Trevor Hornin johtama livebändi oli jotenkin liiankin kiillotellun ammattimainen, täynnä vanhan näköisiä ukkoja ja soitti liian siirappisia sovituksia Hollywood-viuluineen ja harppuineen ja kaikkineen.

Robbie Williams on aikamme paras poptähti, mutta hän tuhlaa potentiaaliaan pyörimällä väärässä, tylsässä seurassa.

Tweet