Arctic Monkeys - Crying Lightning
Arctic Monkeysin uusimman singlen musiikkivideo sai ensiesityksensä eilen ja videon perusteella on ehdottoman selvää, että tällä hetkellä Arctic Monkeys omistaa maailman, jossa me muut vain elämme. Näin tyylikkäitä, itsevarmoja, hyvännäköisiä ja innostavan kuuloisia bändejä ei tule vastaan kuin kerran vuosikymmenessä.
Videon idea on hyvin yksinkertainen: bändi soittaa veneessä vaihtelevan myrskysään vallitessa. Mutta ennen kaikkea toteutuksessa on kaikki aivan viimeisen päälle kohdillaan: vene on lavastettu kekseliäästi, yhtyeellä on asialliset takit ja rocktähtimäiset kampaukset, kappaleen tunnelma sopii jännittävästi videon värimaailmaan ja mukana on myös sopivia annoksia huumoria. Kitarasoolon aikana vedestä ilmestyvä kolossi on samanaikaisesti sekä kunnioitusta herättävä että totta kai huvittava. Lisäksi bändi veneessä -ajatus on mainio viittaus The Beatlesiin ja tavallaan Arctic Monkeys onkin positioimassa itsensä Beatlesin tavoin oman vuosikymmenensä kekseliäimmäksi, edistyksellisimmäksi ja ällistyttävimmäksi pop-yhtyeeksi.
Kuullessani Crying Lightningin ensimmäistä kertaa en vielä ollut täysin vakuuttunut sen erinomaisuudesta, mutta kuten parhaiden bändien parhaat biisit, se paljastaa itsestään uusia piirteitä, ulottuvuuksia ja koukkuja uusilla kuuntelukerroilla. Arctic Monkeys ei edelleenkään ole uransa aikana tehnyt toistaiseksi ainuttakaan väärää tai tyylitöntä liikettä, eikä sellaisia tällä menolla ole edes odotettavissa.
Uusi Arctic Monkeys -albumi Humbug ilmestyy 24.8.
Tekstit
13 kommenttia:
Tiedoksi, jos et vielä tiennyt, että Arctic Monkeysin sivuilla on joku webbilivejuttu torstaina klo 23.00. Huhut kertovat jopa uuden levyn ensiesityksestä, mutta sen näkee silloin, mitä tulee. Niin kuin sanoit, niin ei sieltä tyylitöntä kamaa ainakaan tule. :)
Jahas, videokin on nyt siis poistettu... Blaah.
Sen on muuten ohjannut mainiosta IT Crowd -tv-sarjasta tuttu Richard Ayoade.
Toivottavasti en missaa tota webbiliveä, kuulostaa mielenkiintoiselta ehdottomasti!
Hmm, aikamoinen cliffhanger oli toi web transmission. Hatunnosto sille, että bändi ei tosiaankaan edelleenkään yritä miellyttää ketään ja esim. esitellä uudesta levystään niitä tarttuvimpia puolia, vaan vetää tosiaankin omaa, itsepäistä linjaansa.
Varmasti nää biisit tulee vielä paranemaan toistuvassa kuuntelussa, mutta toistaiseksi kyllä olin ehkä hieman pettynyt. Yksinkertaisesti en pidä näin hevistä tyylistä, vaan diggailen enemmän melodioita ja sen sellaista. Favourite Worst Nightmarekin oli paikoin aika raskas, mutta silti melodia oli siinä pääosassa.
Odotan siis uutta levyä hieman sekavissa tunnelmissa... ;-)
Mulla jäi kanssa aika ristiriitainen fiilis tuosta. Pretty Visitors toimii painostavuudessaan aivan mielettömän hyvin, mutta muuten on ehkä vähän liikaa "Black Sabbathia". Vika biisi oli ehkä kaikista paras. Kunhan itse levy tulee, niin saadaan kuulla kuin radikaalisti soundi on muuttunut lopulta.
Olipahan tyylikkäästi kuvattu tuo juttu! Ei ollut varmaan yhtään rumaa kuvaa koko lähetyksessä. Tuon voisi julkaista ladattavaksi myöhemmin tai jonain uuden levyn spessuversion lisänä. Ilman ääniäkin tuota katselisi mieluusti.
Vika biisi oli paras, koska siinä oli vahvin melodia.
Toisaalta en ole yhtään huolestunut, jos AM tekeekin yhden sellaisen levyn, josta en pidä. Olen aivan varma siitä, että vaikka tää olisikin mun kohdalta ohilyönti, ne voi tätä seuraavalla kerralla tehdä taas ihan toisen tyylisen levyn, josta voisin pitää ihan valtavasti.
Tai siis tarkoitan sitä, että ne on aika suvereeneja ja osaa valita eri tyylejä ja kokonaisuuksia (mistä esim. Last Shadow Puppets oli hyvä osoitus). Toisin kuin mun suosikkibändeistä esim. Oasis, joka tuskin kykenisi tekemään mitään muuta, kuin mitä se juuri milläkin hetkellä sattuu tekemään. Tää ei siis ole mitään dissausta, mutta jotenkin en usko, että Noel Gallagher pystyisi vain yksinkertaisesti päättämään kirjoittavansa levyllisen vaikka folk- tai punk- tai tms. tyylisiä biisejä, vaan kirjoittaisi yksinkertaisesti Noel-biisejä, mutta Alex Turner luultavasti voisi ohjailla taitoaan "ammattimaisemmin".
Oon kuunnellut uuden levyn nyt ainakin viidesti, mutta en oikein vieläkään osaa sanoa mitään erityisen spesifiä siitä. Tykkään kuitenkin kivan pahaenteisestä tunnelmasta, joka syntyy soundiratkaisujen ja Alexille tyypillisen laulutavan yhdistelmästä. En tiedä, uskaltaako vielä näiden kuuntelukertojen perusteella ennustella, että tältä levyltä ei juuri varsinaisia hittejä löytyisi.
Peteltä erinomainen vertailu Oasikseen. Vain Oasis-fani osaa todella pitää arvossa sitä tiettyä konservatiivisuutta, joka liittyy Noelin tapaan tehdä musaa. Hyvän popkappaleen säveltäminen on mielestäni edelleen lopullinen kuningaslaji, ja Oasis on siinä aika hemmetin hyvä.
Täytyy päivittää lisäkuuntelujen ja aiempien levyjen muistutuspyöritysten perusteella, että tosiaan vähemmän hitikäs tämä uusin taitaa olla. Silti, muutos ei mielestäni ole kovin radikaali, ja voisin melkeinpä vakuuttaa, että bändi pitää lopulta vanhan fanikuntansa puolellaan. En tosin edelleenkään osaa sanoa, voiko uusin tuotos nousta ajan myötä aivan erityisen kovaksi teokseksi. Tässä on kyllä ehdottomasti paljon juttuja, jotka löytyvät vasta lukuisien toistojen myötä.
Oon nyt kanssa kuunnellut useampaan kertaan tuon uuden levyn läpi ja ei se järin vahva ole. Aikaisemmilla levyillä tajunta räjähti ensimmäisestä biisistä lähtien ja levyistä ei meinannut saada millään tarpeekseen, mutta nyt materiaali on tässä mielessä paljon heikompaa. Aika heikkoja melodioita ja yksikään biisi ei onnistu herättämään hirveästi suuria tunteita. Kehtaan jopa väittää, että Last Shadow Puppetsin levy on tätä parempi.
Tavallaan pitää arvostaa bändissä sitä, etteivät he pyri miellyttämään ketään, mutta uuden levyn tyyli tulee pahimmillaan olemaan itsemurha bändille. Ne jotka nauttivat bändin melodioista kaikkoavat ja niille jotka kaipasivat rankempaa otetta ja Josh Hommen tuotannon myötä ehkä jopa Stoner-rock otetta eivät saa oikeastaan kumpaakaan. Brianstorm pysyy edelleen bändin rankimpana kappaleena. Painostavuutta löytyy välillä, mutta ei kovin hyvin käytettynä. Pretty Visitors on levyn paras kappale näillä kuunteluilla.
Kannattaa muistaa, että tää arvio on muutaman kuuntelun jälkeen, enkä lopullista arviota halua antaa ennen kuin saan levyn kansineen kuunteluun kunnon stereoihin. Alkufiilis on kyllä hyvin pettynyt.
Nyt kun otit Oasis-vertailun tuohon, niin kehitetin tällaisen ajatusleikin vanhan kunnon Blur vs. Oasis taistelun ympärille, että Alex Turner voisi olla 2000-luvun Damon Albarn eri musiikkityylien välillä piehtaroinnissa, mutta aikani mietittyäni en keksinyt 2000-luvun Noel Gallagheria. Uusista Brittipop-nimistä ei ole vielä mielestäni löytynyt yhtä tasaista biisinkirjoittajaa laadussa ja tyylissä. Mietin, että sulla voisi olla parempaa näkemystä aiheeseen kovempana Oasis-fanina.
Itse koin pienen hetken ajan, että debyjensä aikoihin Arcticsit oli 2000-luvun Oasis ja Kaiser Chiefs vastaavasti Blur. Tämä lähinnä muutamien biisien, osittain erilaisiin yleisöihin vetoavuuden ja ulkoisen habituksen perusteella. Äkkiähän tuokin mielikuva meni toki uusiksi. Omasta mielestäni Libertinesillä olisi ollut eniten paukkuja tavoitella Oasis-tason sukseeta, mutta kaikki tiedetään, miten siinä kävi.
Ahh, tällaiset on mahtavia keskusteluja, jätkät! Nautin kovasti, kun saan olla osallisena tällaisissa ja olen ylpeä, että nää tapahtuu just mun blogissa. Kiitos!
Kaiser Chiefs voidaan unohtaa ihan heti ensialkuun. Tyhjänpäiväinen tähdenlento, landfill-indien malliesimerkki, huono Blur-kopio Blurin (taiteellisesti) huonoimmista ajoista.
Noh, sitten varsinaiseen asiaan. Toistaiseksi olen tavallaan uskonut, että Arctic Monkeys olisi tän vuosikymmenen Oasis, sillä Whatever People Say... ja Favourite Worst Nightmare on selkeästi tän vuosikymmenen paras debyytti-kakkoslevy- kombo, kuten Definitely Maybe ja ... Morning Glory 90-luvulla.
Samalla tavalla, kuin Oasis oli 1994-1997 täysin lyömätön ja ihan omalla levelillään, Arctic Monkeys on ollut nyt 2006-2009 selkeästi kaikesta muusta joukosta poikkeava bändi. Mutta ehkä Humbug on Arctic Monkeysin Be Here Now ja pitkätukkaisuus ja Black Sabbath -vaikutteet on AM:n kokaiini ja Patsy Kensit, jotka syöksee ne alas valtaistuimelta? Eli kuten Oasiksenkin voittamattomuuspätkä kohtasi loppunsa, ehkä niin käy nyt Arcticsille. Kaikki loppuu aikanaan.
Eli sillä tavalla AM ois kuin Oasis. Mutta, kuten sanoitte, oikeastaan Alex Turnerin taituruuden ja mukautuvuuden takia ois erittäin perusteltua väittää, että Arctic Monkeys olisikin tän vuosikymmenen Blur. Kuten Damon Albarn, Alex Turnerkin osaa ottaa haltuun eri tyylit ja selvästi kehittää musiikkiaan eikä juuttua paikoilleen.
Jos siis AM on Blur, ehkä Glasvegas voisi olla Oasis? Nää veikkaukset on menneet ennenkin pieleen, mutta sanonpa silti: ois jotenkin vaikea kuvitella, että Glasvegasin James Allan alkais säveltämään ihan totaalisesti erilaisia biisejä, kuin se tekee nyt. Eli James Allan ois tavallaan uusi Noel Gallagher: omassa lajissaan superhyvä, mutta ei mikään huipputaiteilija noin yleensä. Ehkä seuraava Glasvegas-levy antaa tälle skenaariolle jotain valoa?
Oo, ja vielä The Libertines. Ne oli taas ihan oma tapauksensa. Tavallaan ne vois olla kuin... The La's tai The Stone Roses? Selvästi kesken jäänyt bändi, joka olisi ehkä mullistanut koko skenen, jos olisi saanut aikaiseksi vähän pidemmän tuotannon. Toisaalta pääsi just legendaariseen asemaan sillä, ettei niiden kolmas levy ollut Babyshamblesin eka levy. Oasikseen Libertinesin voisi samastaa sillä tavalla, että kummallakin oli todella vahva omanlaisensa asenne, jollaista ei oikein muilta bändeiltä helposti löydy.
Jos miettii kulunutta vuosikymmentä, niin tämän saarifanaatikon mielestä on ollut oikein rattoisaa. Ei ole tullut kerätyksi pahemmin antipatioita, mitä nyt snadisti Coldplayta, Travisia ja paria muuta kohtaan sen johdosta, että uhkasivat mielestäni viedä post-Oasis-brittipoppia aivan väärille, latteista latteimmille urille.
Verrattuna ysäriin olen nauttinut siitä, että mukaan on tullut suorastaan kymmenittäin itselleni iloa tuottaneita indie-nimiä. Tässä mielessä tilanne on tosiaan jopa ollut parempi kuin viime vuosikymmenellä. Toisaalta suurella osalla näistä pikkubändeistä ei oikein lähtökohtaisestikaan ole yritystä suuren yleisön suosikiksi, mikä kuitenkin yleensä olisi suotavaa (siis pyrkiminen kirjoittamaan oikeasti hyviä poplauluja jne.). Joidenkin kohdalla kehtaan aidosti kysyä, miksei niistä tullut isompia. Esimerkiksi Larrikin Loven deby on mielestäni mainitsemisen arvoinen tässä yhteydessä.
Edelleen verrattuna ysäriin miinuspuoli on ollut selkeän johtotähden puuttuminen. Itselleni kun Arcticsitkaan eivät sitä paikkaa ole aivan ottaneet, vaikka parhaimmistoon kuuluvatkin. Ehkä on liikaa vaadittu, että joka vuosikymmenelle voisi sattua Oasiksen kaltaisia poikkeuksen poikkeuksia. Silti pidän puheita "viimeisistä jäljelle jääneistä rokkitähdistä" vahvasti liioiteltuina. Niin kauan kuin on sopivasti toimettomia ja riittävän kunnianhimoisia jannuja ja jannuttaria tarttumassa kitaraan, niin kauan on myös odotettavissa uusia stoneroseseja ja oasiksia. Ehkä seuraava sellainen on jo treenikämpillä.
Mulla ois itse asiassa biisit jo valmiina, en vaan oo päässyt millekään treenikämpälle asti vielä. Satutko itse soittamaan jotain?
Itselläkin tuli hetken aikaa mieleen, että James Allanilla on mahdollisuuksia 2000-luvun Noel Gallagheriksi, mutta en vielä uskaltanut sitä manttelia hänelle antaa. Toinen levy näyttäköön suunnan Glasvegasillekin.
Ongelmana tässäkin ajatusleikissä on se, että 2000-luvun britit ovat tasaisen kovia, eikä siten selkeitä "sukupolven ääniä" ole noussut, mutta jotain eroa voisi tehdä johtotähtien suhteen kopioijien määrällä. Franzit, Arcticsit ja Libertines kuulostavat todella erilaisilta keskenään, mutta ovat saaneet peräänsä paljon hännystelijöitä. Eli ehkä näistä kolmesta pitäisi valita sitten 2000-luvun Blur ja Oasis. Glasvegasia en välttämättä vielä uskalla tähän joukkoon nostaa, koska heiltä on tullut vasta yksi levy, joka tosin oli erinomainen ja varmasti vuoden sisään Glasvegas-soundalikeja alkaa tulla kuin sieniä sateella.
Itse kun en ysäriskeneä kauheasti seurannut, niin vertailu 2000-luvun ja ysärin suhteen on mulla todella vaikeata. 2000-luku on ollut kyllä todella antoisa, koska erinomaisia brittibändejä on noussut lähes joka vuosi Libertinesin nousun jälkeen. Ysärillä tosin nousi monta selkeää todella kovaa bändiä isosta massasta, kun nyt yksikään ei oikein ole noussut kunnolla edukseen, jos niin voi sanoa. Brittipop elää ja voi oikein hyvin mielestäni tällä hetkellä. Jopa latteuksien mestareilla Coldplaylla, Traviksella ja Snow Patrolilla on hyvät hetkensä.
Lähetä kommentti