29 elokuuta 2011
Syksylevyt, osa 2: Blur - Modern Life Is Rubbish (Parlophone, 1993)
Jos Paul Wellerin Heavy Soul on syksylevy sen vuoksi, että se tuo tunnelmillaan mieleen kellertävät pellot, tummuvat illat ja ajoittaiset ärhäkät syyssaderyöpyt, Blurin Modern Life Is Rubbish on syksylevy hyvin erilaisella tavalla. Modern Life Is Rubbish muistuttaa kesäisen rentoilun ja loikoilun jälkeen syksyyn kuuluvista velvollisuuksista: siitä, millaista on olla yhteiskunnan osanen, kansalainen, työntekijä, kuluttaja.
Modern Life Is Rubbish on olemukseltaan tiiviiksi hiottu, terävästi eteenpäin nakuttava kone. Oikeastaan kaikista muista Blur-levyistä ainakin jostain sopesta löytyvä rento groove loistaa Modern Lifella kokonaan poissaolollaan: rytmit ovat tasaisia ja tiukkoja. Esimerkiksi Advertia ja Colin Zealia hallitsevat kitarariffit kuulostavat ylikierroksilla käyvän mekaaniselta ja Sunday Sundayn tempo kiihtyy kiihtymistään loppua kohden. Levyn ainoa sulavammin soljuva kappale on Miss America, joka omalla raukean väsyneellä tyylillään vain korostaa sitä, millaista paahtoa koko muu albumi on.
Itse musiikin painostavuuden ja kiireyden tunnun lisäksi Damon Albarnin tarinat antavat Modern Life Is Rubbishin teemalle täydellisen loppusilauksen: kappaleissa seikkailevat hahmot elävät elämää, jossa velvollisuudet painavat ja jossa virheisiin ei ole varaa. Colin Zealin ärsyttävän omahyväinen pukumies on sekunnilleen aina ajoissa, For Tomorrow'n nuoripari eksyy kehätiellä ja Chemical Worldin asunnottomaksi jäänyt sankaritar lääkitsee itseään halvalla suklaalla. Modernin elämän - ja syksyn! - paineista ei näytä olevan ulospääsyä.
Modern Life Is Rubbishin - ja syksyn - olennainen hienous piilee kuitenkin siinä, että kaiken kiireen, tylsyyden ja välttämättömän suorittamisen keskeltä löytyy aina pieniä hetkiä, jolloin paine helpottaa ja kaikki tuntuu taas hyvältä. Star Shapedin itseensä kyllästynyt kertoja saa kertosäkeessä helähdyksien saattelemana lohdutusta ystäviltään, Blue Jeansissa tutut farkut luovat turvallisuudentunnetta ja levyn päättävässä, kauniin kehtolaulun kaltaisessa Resignedissa tuudittaudutaan toiveeseen auringonpaisteesta. Viimeksi mainitun kappaleen lopussa Graham Coxonin viheltävän kitaran voi kuulla vaikkapa lokkien huuteluna lämpimällä rannalla.
Yhdistämällä hektiset tarinat taukoamattoman tohinaisiin taustoihin ja toisaalta antamalla juuri oikeissa kohdissa musiikille ja sanoituksille myös tarpeellista tilaa hengittää ja huoahtaa, Modern Life Is Rubbish tuo hienosti esille syksyn sekä nurjat että mukavat puolet. Kiire on kuluttavaa, mutta toisaalta rauhalliset hetket tuntuvat sitäkin antoisammilta, kun niihin pääsemiseksi on ensin täytynyt ryntäillä sinne tänne. Juuri sellaista on syksy.
Modern Life Is Rubbish löytyy tietysti Spotifysta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
9 kommenttia:
Tykkään siitä, miten eri musiikki viittaa niin vahvasti eri vuodenaikoihin.
Jostain syystä mulla on Blurin kanssa käynyt vähän sama kuin Oasiksen - suhde vaan katkesi jossain vaiheessa. Sen sijaan ne, joista en tykännyt niin paljoa vielä 13-vuotiaana vaan vuotta, paria myöhemmin (eli Suede ja Pulp, nämä neljä kun automaattisesti uppoavat minulla samaan kategoriaan), ovat pitäneet pintansa paremmin tähän päivään asti. Hmm. Anyways, pistän Life is Rubbishin kuunteluun tänään.
Lukihäiriö, but you got the point ;)
Oasis, Blur, Suede ja Pulp kuuluvat ehdottomasti Brittipopin eliittikategoriaan - oikeastaan jopa siinä määrin, etteivät ole Brittipoppia ollenkaan, vaan ajattomampaa ja parempaa.
Mun mielestä Think Tank on ehkä Blurin paras levy, vaikka valinta onkin vaikea. On hienoa, että ne muuttui ja eteni niin paljon joka levyllä.
Oon nyt tylsä ja sanon et tää on se Blur levy jonka vähiten mielellään otan hyllystä pois ja laitan pyörimää.
En tykkää melkeenpä yhtää :S
En tiedä miks.
Joo-o, tää on kyllä sen verran vaativa kuuntelukokemus, että harvemmin tää lähtee ihan vain sattumalta soimaan, vaan pitää ensin valmistautua henkisesti.
Kuinka usein kuuntelet Leisurea?
En mä nyt oo Leisureakaa pitkää aikaa pistänyt kokonaan tulee. Mut varmaa mielummin ku Rubbishin.
Blur ei nykyään jotenkin yhtää kiinnosta isoina annoksina.
Keväällä toki soi The Best Of ahkerasti, ja Think Tankista valittuja paloja sillon tällön kun koneella istuskelen.
Great Escapestaki jaksan vaan ekat 7 biisiä ilma harmaita hiuksia
Jep jep, Blurin paras levy. Pitääkin huomenna kuunnella pitkästä aikaa.
En itsekään ole mikään hirveän suuri Rubbishin ystävä, mutta pakko sanoa että teksti oli kyllä erinomainen. Levyarvostelujasi voisi ihan sujuvasti julkaista suuremmissakin medioissa.
Oi, kiitos. :-) Tällainen ilahduttaa kovasti!
Lähetä kommentti