Syksylevyt, osa 1: Paul Weller - Heavy Soul (Island, 1997)

Vaikka kesän ei pitäisi vielä olla lopussa, ulkona näyttää ja tuntuu tällä hetkellä jo sen verran syksyiseltä, että uudesta vuodenajasta voi iloita hyvällä omallatunnolla. Itselleni kesä on tuntunut samanaikaisesti sekä lyhyeltä että melko pitkältä: Suomen kesästä olen päässyt nauttimaan vasta heinäkuusta asti, mutta Englannissa kesäiset oltavat alkoivat vähintään huhtikuun puolella. Olisinkin tästä johtuen hyvin valmis aloittamaan syksyn jo nyt.

Syksyn kunniaksi aion kirjoittaa lyhyet tarinat kolmesta syksyisestä albumista. Nämä ovat levyjä, jotka saattavat levätä iPodin uumenissa pitkiäkin aikoja, mutta joiden kuuntelemiseen iskee jonkinlainen erityinen tarve juuri syksyisin.

Aloitetaan Paul Wellerillä.

Heavy Soul ei taida olla Weller-katalogissa se kaikkein arvostetuin levy. Vuoden 1995 Stanley Road oli sekä myynti- että arvostelumenestys ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Heavy Soul oli pikemminkin aiemman menestyslevyn jälleenlämmittelyä kuin rohkeaa harppomista kohti jotain uutta. Brittipop-aikakauden loppupäässä keksitty halventava termi dadrock sai varmasti pontta mm. juuri tästä albumista.

Suurempia riskejä välttävä, perinnetietoinen isukkirock kuitenkin toimii Heavy Soulilla aivan erinomaisesti ja särmääkin löytyy tarvittaessa. Tällä levyllä Weller kehitti jo Stanley Roadilla alkaneen hyvin muhkean äänimaailman mureasti iskevine kitaroineen huippuunsa asti. Rytmikitaroita soitetaan säästeliäästi, mutta tehokkaasti ja soolokitaroissa on sulavia blues-sävyjä. Esimerkiksi nimikappale Heavy Soul ja kirpeän vihainen Peacock Suit tuovat levyn tätä puolta komeasti esille.



Wellerin herkempää osastoa albumilla edustavat mm. tiivistunnelmainen ja hämyinen Up In Suze's Room sekä mccartneymaisen komea perinteinen balladi I Should Have Been There To Inspire You. Näissä kappaleissa tulee hyvin esiin myös se, että vaikka Wellerin sävellykset eivät mitenkään omaperäisiä olekaan, biisit on sovitettu ja soitettu sen verran mielenkiintoisesti, että levy kestää toistuvia kuunteluita hyvin. Rumpukomppeihin, pianoriffeihin ja kitarafilleihin on keksitty mukavia yksityiskohtia, jotka toimivat tarttuvina koukkuina. Myös kappaleiden kestot on pidetty vuoden 1997 Brittipop-megalomanian asteikolla hyvin tiiviinä: levyllä on vain yksi yli viiden minuutin mittainen kappale ja useimmat kestävät enimmillään vain kolme minuuttia.



Heavy Soulin syksyistä kokonaistunnelmaa verottavat hieman kaksi kohtalaisen aurinkoista ja sisällöltään heppoista perusrokkibiisiä Driving Nowhere ja Golden Sands. Kahdentoista kappaleen joukosta nämä kaksi olisi voitu helposti tiputtaa pois ja käsissä olisi ollut erittäin tiukka 10 biisin levy. Paria pientä notkahdusta lukuunottamatta Heavy Soul kuitenkin kerää tasonsa loppua kohti ja etenkin albumin toiseksi viimeinen kappale As You Lean Into The Light on vaikuttava. Hyvin minimalistisesti soitettu ja sovitettu biisi huokuu erikoista melankolista tunnelmaa levyn nimen arvoisella painostavalla tavalla. Mielestäni syksy kuulostaa juuri tältä. Heavy Soulin päättävä optimistinen Mermaids onneksi vielä laukaisee jännittyneen ilmapiirin ja tuo albumin loppuun hieman hyvää ja kevyttä mieltä.

Heavy Soulin voi kuunnella kokonaan Spotifyssa.

Tweet