Live: Suede (Dog Man Star) - Brixton Academy, Lontoo, 20.5.2011

kuva  Chris Boland, www.distantcloud.co.uk

Toinen ilta Suedea peräkkäin ja esitysvuorossa Dog Man Star, yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni. Dog Man Star on yksi niitä levyjä, jotka todella yllättävät, kun ne kuulee ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi levyn kohokohta The Asphalt World on suorastaan tupaten täynnä koukkuja ja käännöksiä yhdeksän ja puolen minuutin kestonsa aikana: puolessa välissä ensin huikea punchline "... Well, I'll be in her head!", sitten upea kitarasoolo, joka voisi lopettaa biisin täydelliseen huippukohtaan... mutta joka jatkuukin pienen tauon jälkeen ja vastoin todennäköisyyden lakeja paranee vielä entisestään ja johtaa sittenkin vielä yhteen jylhään kertosäkeeseen. Jokaisen, joka väittää, ettei pop-musiikki ole taidetta, tulisi kuulla The Asphalt World ja arvioida sitten kantansa uudemman kerran.

Kun olin n. 14-vuotias, tutustuin internetissä jotain kautta kouvolalaiseen tyttöön. Pidimme kai molemmat Oasiksesta; sitä kautta se jotenkin tuli. Eräänä viikonloppuna tyttö oli tulossa Helsinkiin mummolavierailulle, ja sovimme tapaavamme perjantai-iltapäivänä keskustassa, ennen kuin hän suuntaisi jonnekin Puistolaan tai vastaavaan kohti mummoa. En oikein muista, mitä teimme - luultavasti hengailimme jossain Café Picnicissä tai vastaavassa mielikuvituksettomassa paikassa, johon 14-vuotiaan asiantuntemuksella suunnataan - mutta ennen kuin tyttö lähti bussilla Puistolaan, vein hänet levykauppaan (OK, no, luultavasti johonkin Anttilan levyosastolle - jälleen kerran 14-vuotiaan tietovarannoilla). Hänellä ei ollut enää paljon jäljellä viikkorahavarannoistaan, mutta vannotin hänet ostamaan Dog Man Starin. Emme enää koskaan tavanneet tämän jälkeen, emmekä muistaakseni pitäneet netinkään kautta yhteyttä enää pitkään. En tiedä, riittikö hänellä bussilippurahaa mummolaan, mutta olen varma, että hänen elämänlaatunsa koheni Dog Man Starin myötä merkittävästi.

Esimerkkitarinan on kai tarkoitus osoittaa, että Dog Man Star on niitä albumeja, joiden vuoksi ihmiset ovat valmiita tekemään lähetystyötä. Toisessa tarinassa vaahtosin toiselle ystävälleni, että hänen on pakko hankkia levy. Hän latasikin levyn Napsterista (ahh...), mutta ilmoitti pari viikkoa myöhemmin, ettei pitänyt siitä kovin paljon. En suostunut hyväksymään tällaista mielipidettä (taas: 15-vuotiaan ehdottomuudella) ja kun katsoin hänen mp3-kansiotaan tietokoneelta, väitin, että hän oli unohtanut ladata Dog Man Starilta "ne parhaat biisit". Tajusin kyllä, että hän oli ladannut aivan jokaisen biisin levyltä, mutta jostain syystä, kun ne näki erillisinä, yksittäisinä tiedostoina Windowsin kansiossa, koko juttu ei tuntunut niin maagiselta. Ei: Dog Man Star täytyy kuunnella kokonaisuutena - koko levyn ihmeellisyys on juuri siinä, että kappaleet seuraavat toisiaan niin täydellisesti ja muodostavat n. tunnin mittaisen synkeän dramaattisen tarinan.

Eilen illalla Suede siis soitti tämän n. tunnin mittaisen synkeän dramaattisen tarinan kokonaisuudessaan livenä. Vikoja on vaikea löytää; sen verran hieno juttu Dog Man Star -keikka oli. Ehkä Brett Andersonin ääni ei ollut aivan niin täydellisessä kunnossa kuin Suede-levyn keikalla (Dog Man Starissa on paljon falsettia) ja Richard Oakes käytti mielestäni väärää kitaraa New Generationissa (kyllähän tämä kuuluisi soittaa punaisella Gibsonilla?), mutta kohokohdat kuten Oakesin järkyttävän taitava soolo The Asphalt Worldissa tai Andersonin maaninen energia Daddy's Speedingissä olivat vailla vertaa. Hienosti venytetty tauko ennen Black Or Bluen ylidramaattista "He understood the law!" -kohtaa oli hauska ja Still Lifen hienovireisesti paisuteltu loppu hyvin koskettava - juuri niin kuin pitääkin. Jopa levyn vähiten klassikoimmat kappaleet The Power ja This Hollywood Life olivat livenä täynnä tärkeyttä, ja varsinkin jälkimmäinen sai yleisöltä korviahuumaavat suosionosoitukset.

Encorea ei tällä kertaa hämmennetty myöhemmän tuotannon kappaleilla, vaan pysyttiin tiukasti alkupään Suede-maailmassa. Dog Man Starin B-puolilta kuultiin jo edellisenä iltana ilmoille päästetty Killing Of A Flashboy ja miellyttävä yllätys oli, että ensimmäisen ja toisen levyn välissä julkaistu Stay Together -EP soitettiin kokonaan: ensin Andersonin soolona esittämä The Living Dead ja myöhemmin omiin suosikkeihini ehdottomasti kuuluva My Dark Star sekä EP:n nimibiisi, joka on täynnä hulvattomia Suede-kliseitä, mutta toimii juuri siksi niin hyvin. Aivan loppuun Suede soitti vielä ensimmäisen levyn singleistä So Youngin, Metal Mickeyn ja Animal Nitraten. Vaikka nämä oli kuultu jo edellisenä iltana, ei tämän tason biisejä voi koskaan kuulla liian usein ja näin encoressa esitettyinä bändin tulkinnat olivat vieläkin vapautuneempia kuin ensimmäisessä konsertissa. Oli hauska nähdä Andersonin hymyilevän onnelisen oloisena esityksen lopussa: nämä keikat todellakin vahvistavat sen, miten paljon Suedea arvostetaan. Kun bändi lopetti vuonna 2003, asia ei ollut näin selvä, joten klassikkoalbumikonsertit ovat hyvin pätevä tapa antaa yhtyeelle onnellisempi uusi loppu.

Tweet